Onneton äitiys

Karin Mäkelän teos Valkea voima – huumeäidin tarina kertoo epätoivoisesta yrityksestä yhdistää huumeiden – tässä tapauksessa lähinnä amfetamiinin – käyttö ja äitiys. Mäkelä on kolmen lapsen äiti ja kirjoittaa omasta elämästään.

Mäkelä kuvaa, kuinka on saanut kolme lasta, kuinka jokainen heistä on otettu huostaan ja kuinka kaikki on lopulta kaatunut päälle entistäkin pahemmin, kun vanhin lapsi Juho on tehnyt itsemurhan 16-vuotiaana. Ilmeisesti juuri tuo itsemurha on ollut Mäkelälle kipinä kirjoittaa äitiydestään.

Ei ole mitenkään yllättävää, että Karin Mäkelä ei koe onnistuneensa äitiydessään. Surullista on kylläkin se, että sen perusteella, mitä hän itse kertoo, hän olisi aivan erinomainen äiti, jos huumeilla ei olisi sijaa hänen elämässään. Lieneekö syynä sitten se, että on joutunut kohtaamaan omat virheensä, Mäkelä jaksaa äitinä kuunnella eikä tuomitse räyhäten vaan kertoo reilusti, mitä ei hänen mielestään kannata tehdä. Lapset – ainakin Juho – uskaltavat kertoa hänelle kaikista asioistaan. Tuntuu tosin hieman karmaisevalta lukea, kun Mäkelä sanoo pojalleen, ettei tämän kannata lähteä varastelun polulle, koska äiti on jo varas ja se riittää yhden perheen osalta. Vaikuttaa siltä, että Mäkelä on tuolloin ainakin hyväksynyt itselleen elämänpolun, jossa eletään rikoksesta toiseen ja osa ajasta istutaan vankilassa.

Kirja on todellakin kuvaus äitiydestä. Se ei paneudu erityisen tarkkaan huumeiden aiheuttamiin tuntemuksiin, vaikka mainitseekin ne morkkiksineen, innostuksineen ja niine tunteineen, että huumeita pitää käyttää siitä huolimatta, että niistä ei saa hyvää oloa. Myöskään vankila-aikojaan Mäkelä ei kuvaa tarkasti. Äitiys on keskiössä, ja se onkin tällaiselle teokselle mielestäni hyvä valinta. Kirja näyttää hyvin sen, millaisten ristiriitojen keskellä elää äiti, joka ei saa lopetettua huumeidenkäyttöään mutta jolle lapset kuitenkin ovat kaikki kaikessa. Lasten näkökulma ei tule niin paljon esiin, mutta lukija voi selvästi ymmärtää, että he kärsivät.

Ulkopuoliselle herää helposti yksi kysymys: miksi äiti ei pysty pitämään itseään kuivilla, vaikka huumeettomia jaksoja on useita? Syiksi kirja esittää itsepetoksen ja riippuvuuden, mikä kuulostaakin uskottavalta. Mäkelän ratkeamiset näyttävät tapahtuvan siten, että hän saa itsensä uskomaan, että voisi vielä vetää yhdet, vain ne yhdet. Eikä vain yhden annoksen vetäminen ole mahdollista.

Lasten huostaanottoon liittyen Mäkelä tuo esiin tilanteita, joissa hän katsoo viranomaisten toimineen väärin. Kieltämättä on helppo uskoa, että monesti vain työnsä puolesta asioita hoitavat tekevät jotain vain tehdäkseen jotain, eikä kukaan ehdi perehtyä asiaan riittävästi ja seistä apua tarvitsevan vierellä tosissaan. Sinänsä Mäkelä ei kritisoi sitä, että hänen ei ole annettu asua lastensa kanssa vaan ennemminkin sitä, että viranomaiset eivät ole aina tehneet järkeviä päätöksiä, että häntä äitinä ei ole kuunneltu tarpeeksi tai että hänen lapsiensa eteen ei ole tehty tarpeeksi.

Kirjan loppuosa keskittyy kuvaamaan Mäkelän huolta Juhosta, joka on sairastunut vakavasti masennukseen. Poika on itsetuhoinen ja siinä mielessä itsemurha ei ole yllätys. On surullista, että noin nuori tekee itsemurhan eikä sekään varmasti Mäkelää lohduta, että on vaikea uskoa pojan sairastumisen johtuvan pelkästään äidin huumeidenkäytöstä, vaikkei sitäkään voi kieltää, että tuskin huostaanotetulla on keskimäärin kaikkein tasapainoisin lapsuus ja että äidin – sekä isän – huumeinen elämä vaikuttaa lapsiin, vaikka nämä asuisivatkin toisaalla.

Mäkelä kumoaa kirjallaan käsityksen siitä, että huumeet oikeasti olisivat vieneet häntä niin, että hän todella olisi lakannut kokonaan välittämästä mistään muusta. Hän ei varmasti halua, että häntä surkuteltaisiin, mutta jotkut nettikommentit ovat olleet aika kovia. Eikö kuitenkin ole hyvä, että joku on kirjoittanut aiheesta? Ehkä kirja auttaa jotakuta näkemään päihderiippuvaisetkin ihmisinä ja ehkä se on toisille myös varoitus siitä, millä tavalla voi järjestää itselleen vähemmän onnellisen elämän.

Helsingin Sanomien nettisivuilta löytyy Karin Mäkelän haastattelu.

Kuinka vaikea voi äidin ja tyttären suhde olla?

Kun Canal+ tuli hankittua Game of Thronesin takia, sain kaupan päälle loistavan viisiosaisen minisarjan Mildred Pierce. Onneksi pääosassa on suuri suosikkini Kate Winslet, sillä muutoin sarja olisi saattanut mennä noin vain ohitse.

Mildred Pierce (Kate Winslet) on perheenäiti, joka eroaa tarinan aluksi. Eletään 1930-lukua. Tuore yksinhuoltaja ei ole paljon muuta tottunut tekemään, kuin leipomaan kakkuja. Aluksi työn syrjästä kiinni saaminen ottaakin koville, mutta Mildred on sinnikkyyden perikuva ja keksii pian, että hän todellakin voisi elää kakuilla ja ruuanlaitolla. Niinpä naisesta tulee yrittäjä.



Ennen tätä kuvioihin ilmestyy kuitenkin uusi mies, Monty (Guy Pearce), joka on menestyvä poolonpelaaja ja Mildredistä ilmeisesti fyysisesti vastustamaton. Asiat näyttävät välillä menevän loistavasti, sillä menestyvä yritystoiminta ja uusi rakkaus saavat Mildredin tuntemaan itsensä onnelliseksi. Lapset – kaksi tytärtä – vain sattuvat aiheuttamaan hänelle paljon surua. Nuorempi tytär Ray (Quinn McColgan)on suloinen, mutta hänen kohtalonsa on surullistakin surullisempi. Vanhempi tytär Veda (nuorempana Morgan Turner, vanhempana Evan Rachel Wood) puolestaan on niin hankala kuin tytär äidilleen ikinä voi olla.



Ihmissuhteet ovat Mildred Piercen keskiössä. On ahdistavaa katsoa, miten Veda kohtelee äitiään. Hänen käytöksensä johtaa lopulta siihen, että Mildred lausuu sanat, joita kukaan äiti ei taatusti toivo sanovansa lapsestaan: "The hell with her." Oman lapsenkaan kieroilusta ja petollisuudesta ei voi päästä eroon kuin yhdellä tavalla – katkaisemalla välit kokonaan. Sitä ennen on kuitenkin soudettu ja huovattu ja Mildred on antanut äidinrakkautta, jota tyttären ei tässä tapauksessa voi sanoa ansainneen. Myöskään Mildredin rakkauselämä ei ole kovin onnellista ja ongelmatonta, ja onkin mielenkiintoista, miten tarina sen osalta päättyy: tuki Mildredille tulee kaikissa tilanteissa tietyssä mielessä odottamattomalta suunnalta.

Kate Winsletin ja hänen tytärtään näyttelevän Evan Rachel Woodin ikäero on vain 13 vuotta. Evan Rachel Wood tulee Vedan rooliin tämän ollessa siinä 17-vuotias. Toisaalta tarinan aikana parikymppiseksi varttuvan Vedan rooliin olisi lopulta ollut vaikea laittaa oikeasti teini-ikäistä näyttelijää – ellei sitten näyttelijää olisi vaihdettu vielä kertaalleen, mitä ei voi pitää järkevänä ratkaisuna. Veda on nimittäin niin pirullinen, diivamainen ja kiero, että ensiksikään kenenkään teinin ei voisi olettaa kykenevän eläytymään niin vinoutuneeseen ajatusmaailmaan - ainakaan toivottavasti - ja toiseksi Veda esiintyy viimeisessä jaksossa ilman rihman kiertämää, joten senkään vuoksi rooliin ei ole voinut palkata alaikäistä näyttelijää.

Aluksi Evan Rachel Woodia ei ole tunnistaa samaksi näyttelijäksi, joka esittää vampyyrikuningatarta True Bloodissa, mutta ei hätää – kun Veda alkaa muuttua entistä karmeammaksi, näyttelijästäkin alkaa löytyä tuttuja piirteitä, sillä erolla tosin, että Louisianan vampyyrikuningatar on myös humoristinen hahmo, Veda todellakaan ei.





Kate Winsletin roolisuoritus on sydäntäsärkevä. Jollain lailla tarinan loppu on kuitenkin lohdullinen. Ehkä Mildred lopulta saa elää seesteisempää elämää ja olla onnellinen. Kovia ratkaisuja tuon onnen saavuttaminen tosin vaatii. Mildred Piercen tarinaa voi pitää kuitenkin myös selviytymistarinana, eikä sellaisilla koskaan voi olla aivan täysin onneton loppu.

Mildren Piercen jaksot alkavat Canal+:lla alusta kesäkuun 4. päivä. Ja joskushan sarja tulee varmasti myös ilmaiseksi näkyville kanaville. Viimeistään silloin kannattaa pitää huolta, ettei se mene ohitse.

Read the Book, See the Movie: Veronika päättää kuolla

Paolo Coelho taitaa olla kirjailija, jota toiset pitävät turhanpäiväisenä lässyttäjänä ja jota toiset jumaloivat. Itselläni on muutama Coelho hyllyssä, mutten ollut lukenut yhtään ennen kuin päätin ottaa asiakseni tutustua teokseen Veronika päättää kuolla. Dvd löytyi nimittäin sattumalta kirjastosta, joten pääsin lisäämään taas yhden kohdan Read the Book, See the Movie -haasteeseen.

Veronika päättää kuolla kirjana

Veronika päättää kuolla ei ole pitkä teos, mutta ikäväkseni on todettava, että tuotti hieman vaikeuksia saada luettua se loppuun. Perusasetelma kirjassa on kiinnostava: Veronika-niminen nainen yrittää itsemurhaa ja joutuu mielisairaalaan, jossa todetaan, että vaikkei itsemurha päättänytkään hänen elämäänsä, se tulee päättymään hyvin pian, koska Veronikan ottamat lääkkeet ovat vaurioittaneet hänen sydäntään.

Mielisairaalassa Veronika tutustuu muutamiin ihmisiin, joista merkittävin on skitsofreenikko Edvard, joka rakastaa kuunnella Veronikan pianonsoittoa. Lopulta on itse asiassa hieman vaikea sanoa, onko Veronika täysillä edes kirjan päähenkilö, koska näkökulma vaihtuu tarinassa salakavalasti ja ajoittain esitellään pitkästikin aivan jonkun muun kuin Veronikan pohdintoja elämästä.

Kirja pohdiskeleekin niin paljon, että välillä tuntuu kuin lukisi jotain hömpöttävää elämäntaito-opasta, joka latelee itsestäänselvyyksiä. Ihmisen pitää löytää se, mikä on hänelle tärkeää. Meille on laadittu valtava määrä sääntöjä, jotka kahlitsevat meitä ja joista irti päästessämme voisimme olla vapaita. Vain hullu voi olla vapaa. Hohhoijaa. Ei ole ihme, että Veronikakin keksii, että elämä voisi ollakin mukava juttu, sillä ei hänellä ole mitään ongelmatilannetta itsemurhaa yrittäessään. Hän on elänyt tavallisesti, ehkä ajatellut liian vähän itseään, mutta kyllästynyt ennen kaikkea. Veronika ei kuitenkaan vaikuta varsinaisesti masentuneelta – niin, tai mitä pitäisi sanoa ihmisestä, joka ottaa yhdeksi itsemurhan syyksi sen, että joku jossain ei tiedä, missä Slovenia on – joten hänen ajatuksensa elämän lopettamisesta tuntuu tavallistakin järkyttävämmältä ja epäuskottavammalta.

Veronika päättää kuolla henkii henkisyyttä. Siksikin se ehkä kuulostaa joltain jumaluudesta puhuvalta elämäntaito-oppaalta, vaikkei yhtä jumalaa suoraan tyrkytäkään. Tämän rinnalla se esittää, että masturbaatio on tie vapautumiseen. No, sekin ajatus tuntuu naiivilta. Kaikissa eniten ärsyttää ehkä kuitenkin se, että Coelho on tunkenut itsensä mukaan kirjaan siten, ettei sillä ole tarinan kannalta mitään merkitystä. Hän vilahtaa kirjassa ja häviää, ilmeisesti jonkinlaisena viittauksena siihen, miksi on kirjan kirjoittanut, mutta kaikkinensa tuo vilahdus on aivan turha. Kirjan lopussa on tämän kaiken lisäksi ns. yllätys, joka ei yllätä.

Täytyy sanoa, että Coelho ei siis kolahtanut, enkä erityisemmin odota kirjasta tehdyn elokuvan näkemistä. Aion kuitenkin katsoa sen, vaikka pelkäänkin, että se siirtää tarinan pois Sloveniasta ja on pitkäveteinen. Jospa elokuvantekijät olisivat kuitenkin kehitelleet jotain tapahtumista tarinaan dramatisointivaiheessa – mutta eivät nyt välttämättä sitä masturbaatiota ainakaan enempää kuin kirjassa oli.

Veronika päättää kuolla elokuvana

Ikävä kyllä Veronikasta ei ollut saatu tehtyä myöskään kovin vetävää elokuvaa. Sarah Michelle Gellar ottaa Veronikan roolin tosissaan ja esittää häntä herkkäeleisesti pienin vivahtein, mutta itse elokuva on muutoin pitkäveteisen junnaava. Lopussa Veronikan ja Edvardin karattua mielisairaalasta katsoja voi kokea jonkinlaista liikutusta, kun nämä nuoret ihmiset löytävät rakkauden ja elämänilon, mutta muuten kaikki on melkoisen latteaa.



Elokuvassa tarina on siirretty Yhdysvaltoihin – no yllätys – mutta side Sloveniaan on onneksi säilytetty siten, että Veronikan suvun juuret ovat siellä. Tosin Veronika itse toteaa taustastaan kysyttäessä melko lailla nyrpeästi, että hänen vanhempansa ovat muuttaneet USA:han jo ennen hänen syntymäänsä. Häntä ei siis Slovenia tunnu kovin kiinnostavan.

Pisteitä elokuvalle voi antaa siitä, että se yrittää tuoda kirjan sanomaa esiin mahdollisimman vähän henkisyydestä puhuen. Elokuvaa katsellessa ei synny siis vaikutelmaa uskonnollisesta aivopesuyrityksestä. Kaikkinensa on kuitenkin ikävä todeta, että elokuva ei pitänyt otteessaan. Huomasin vähän väliä ajattelevani muuta, ja kelailinkin useaa kohtaa takaisinpäin, eivätkä ne silti oikein saaneet minua keskittymään.

No, kokonaisuutena tästä kirjanluku-elokuvakokemuksesta jäi ainakin se hyöty, että nyt voin vapaasti esittää jonkinlaisen mielipiteeni Paolo Coelhon tuotannosta, koska olen lukenut yhden hänen kirjoittamansa teoksen. Liityn siis niiden joukkoon, jotka pitävät miestä itsestäänselvyyksien ja muun tarpeettoman lässyttäjänä.

The Winter Is Coming

Nyt Game of Thrones on viimein täällä! Sen takia talouteemme tilattiin Canal+:kin ja sitten tuota sarjaa on vain odotettu. Mies on katsomassa Rushia, mutta minä sain istua sohvalla syömässä jäätelöä ja katsastamassa, kuinka tämä George R.R. Martinin fantasiakirjasarjaan perustuva HBO:n televisiosarja alkaa.

Ensimmäinen jakso esitteli henkilöt: Lordi Eddard Starkin (Sean Bean) perheineen, vallassa olevan kuningas Robertin (Mark Addy), maanpaossa olevan kuningas Viserysin (Harry Lloyd) ja siskonsa Daenarysin (Emilia Clarke), joka naitetaan dothrakikansan mahtimiehen Khal Drogon (Jason Momoa) kanssa, sekä Lannisterin suvun kaksossisarukset Jaimen (Nikolaj Coster-Waldau) ja Cersein (Lena Headey), joka sattuu olemaan kuningatar. Kuningas pyytää Eddard Starkia lähimmäksi miehekseen, ja mies suostuu, koska hänen vaimonsa saa kirjeen, jossa vihjataan siihen, että Lannisterit ovat edellisen kuninkaan oikean käden kuoleman takana.







Taidan olla sen verran fiiliksissä ja hämmentynyt, etten osaa tehdä mitään syväanalyysia nyt, kunhan intoilen vain. Game of Thrones on komeaa katseltavaa, ja kuten muutkin HBO:n sarjat, se pitäisi tietenkin katsoa pitkänä maratonina vähintään yksi tuotantokausi kerrallaan. Toisaalta olen parhaillaan lukemassa Valtaistuinpeli-kirjaa, joka on Martinin kirjasarjan ensimmäinen osa. Yritän pysyä hieman televisiosarjaa edellä, joskin vertaaminen kirjaan saattaa häiritä hieman katsomiskokemusta. Mutta hätä ei ole kovin suuri – sekä kirja että televisiosarja vaikuttavat varsin koukuttavilta kokemuksilta. Hurjalta tuntuu vain se, että Internet Movie Data Basen mukaan monikaan sarjan henkilöistä, jotka alun perusteella näyttävät keskeisiltä hahmoilta, ei esiinny ainakaan ensimmäisellä tuotantokaudella kuin muutamassa jaksossa. Keistä tulee ruumiita? Kuka kuolee verisesti? Tämä ei ole aito kysymys – spoilauksia ei siis kaivata. ;)