London

Lontoo on ihana kaupunki. Ihmisvilinästä en pidä, tai siis ainakaan varsinaisesta tungoksesta – se on aika stressaavaa – mutta kyllä monessa paikassa saa rauhassakin katsella ympärilleen. Meillä oli mukana useampi ensikertalainen, joten kävimme aika perinteisissä nähtävyyskohteissa mutta ehdimme piipahtaa myös muualla. Laitan tähän fiilispohjalta muutaman suosituksen.

1) Käy katsomassa kaimaani Tate Britainissa.



Minä pölvästi en pitkään tiennyt, että John Everett Millais’n maalaus Ofelia (1852) on tässä brittiläistä taidetta esittelevässä museossa. Ofelian ja mm. Dante Gabriel Rossettin maalausten jälkeen ei oikein brittiläinen nykytaide iske, mutta vanhempi osasto kannattaa kyllä katsastaa. Sitä paitsi museon kahviossa myydään ihania kolmen juuston sandwicheja.

2) Pistäydy Florence Nightingale -museossa.

Tämä pikkuruinen museo on viehättävä paikka, jossa oppii kätevästi, millainen nainen tämä sairaanhoidon edistäjä oli. Museossa on esineitä amputointisahasta Nightingalen lemmikkipöllöön, joka istuskelee vitriinissä täytettynä.

3) Eläydy Phantom of the Opera -musikaaliin.

Phantomin kanssa kannattaa laittaa päälle suuria tunteita sietävä musikaalimoodi. Sitten vain ihmettelemään. It’s simply magical! Katso esimakua tästä:



4) Tuijottele edessäsi liukuvia sushiannoksia ja maistelekin vähän Yo! Sushissa.



Liukuhihnasushiketju tarjoaa periaatteessa pikaruokaa, mutta mikset istuisi katselemassa susheja pidempäänkin. Siinähän on aina jännityksensä, ehtiikö joku napata valitsemasi annoksen ennen kuin se ohittaa taas sinut. Liukuhihnalta saa sushit, sashimit, salaatit ja myös jälkkärit. Erityisesti korianteritonnikalaa voi suositella.

5) Ihastele luontoa Emirates Stadionin vieressä Gillespie Parkissa.

Sattumalta löydetty luontohelmi lontoolaisasutuksen keskellä teki ainakin minuun vaikutuksen lummelampineen ja sudenkorentoineen. En ehtinyt nähdä kuin vilauksen tällä kertaa, mutta puisto kuuluu seuraavankin Lontoon-matkan ohjelmaan. Tällaista ei suurkaupungista uskoisi löytävänsä.

6) Shoppaile höpsöjä.

Minä ostin Harrodsilta itselleni lemmikin.

Ei ikinä ikinä ikinä Karibian-risteilylle

On lohdullista tietää, minne ei halua matkustaa. Joskus matkailulehti voi auttaa tässäkin asiassa. Uusimmassa Mondo-lehdessä (5-6/2010) Miika Nousiainen kuvailee Karibian-risteilyä. Saattaa kuulostaa unelmalta seilata loistoristeilijällä polttavan auringon alla, mutta viimeistään tämän lehtijutun luettuani nostin Karibian-risteilyt kärkeen matkat, joita en halua tehdä -listallani.

En ole auringonpalvojatyyppiä, joten makailu laivan kannella valtavassa helteessä ei onneksi houkuttele muutoinkaan. Siinä mielessä on vain hauskaa, ettei Karibian-risteily kuulosta missään muussakaan mielessä houkuttelevalta. No miksi se on sitten niin kamala? Eikö olisi ihanaa olla vain tekemättä mitään?

Rakastan joutenoloa, mutta kyllä lomalla pitää olla virikkeitäkin. Karibian-risteilyn virikkeet ovat mm. suonikohjuja käsittelevä luento, Botox-ruiskeet ja mahaplätsikilpailu. Edes etäisesti kiinnostavalta kuulostava historiallinen kävelykin olisi täysi floppi minulle, joka ihan oikeasti pidän historiasta ja koluan raunioita aina kun voin. Historiallinen kävely on kävelyä hiekkarannalla. Voisi toimia, jos kyseessä olisi Omaha Beach, muuten tuskin.

No, onneksi kävelyn asiasisältö taitaa kuitenkin olla kiinnostava. Mutta hei! Miksi haluaisin tepastella uimarannalla ja kuunnella jotain luentoa, jos voin mennä vaikka Pompejiin katsomaan, mitä historiassa oikeasti on saatu aikaan? Iso risteilyalus ei todellakaan ole ihmisen suurimpia tai kiinnostavimpia saavutuksia. Ei, vaikka siellä olisi luistinrata, jollainen on Nousiaisen käyttämällä laivalla.

Luksuselämä ei siis mitä ilmeisimmin sopisi minulle, koska en osaa arvostaa tällaista matkustelua. (Paitsi että oikeaa luksuselämää viettävä voisi tietenkin itse päättää, mikä hänelle on luksusta.) Kauhistusta herättää myös se, ettei Nousiainen saanut risteilyllään halutessaan aterioida rauhassa vaimonsa kanssa kahdestaan, vaan pariskunnalle järjestettiin väkisin ruokaseuraa. Loma on lomaa vasta silloin, kun saa itse valita, kenen kanssa sen viettää.

No, maailmassa riittää kyllä matkakohteita, vaikken nyt ensimmäisenä olisikaan ryntäämässä Karibialle. Tai eihän siinäkään kohteessa mitään vikaa ole, mutta tuo risteily ei varmasti ole oikea tapa minulle matkustaa siellä.

Mikäs kohde minua sitten viehättäisi? Voisi olla vaikka Lontoo. Sietäisi viehättääkin, sillä lento lähtee huomenna.

Vadelmavenepakolainen

Ruotsin prinsessahäiden tunnelmissa otin luettavakseni Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolaisen, siis kirjan, jossa kerrotaan suomalaismiehestä, joka on kansallisuustransvestiitti. Paremmin voisi kyllä sanoa, että hän on kansallisuustransseksuaali, koska ei hän halua muuttua vain ulkoisesti toisen kansallisuuden edustajaksi – ruotsalaiseksi – vaan muuttua ihan kokonaan ruotsalaiseksi, koska sisin sanoo niin.

Vadelmavenepakolainen pistää kunnon vauhdin päälle jo alussa. Noin sivulla 40 olin sitä mieltä, etten pysty lukemaan kirjaa loppuun. Se johtui luultavasti liian uskonnollisesta näkemyksestä, alttarin rakentamisesta ja ehtoollisen nauttimisesta ruotsalaisuuden palvomiseksi. Liian sekopäistä, liian ahdistavaa. Vaikka tottahan toki tällaisessa tarinassa pitääkin lyödä yli. Onneksi kuitenkin jatkoin kirjaa eteenpäin, koska se oli kokonaisuutena erittäin kiinnostava lukukokemus. Päähenkilö on selvästi sekaisin, mutta samalla tarina on ainakin traaginen jos ei koskettava.

Päähenkilö Mikko Virtanen on niin perehtynyt Ruotsiin että hirvittää. Ne äärimmäiset teot, jotka hän on valmis tekemään päästäkseen ruotsalaiseksi, ovat hirvittäviä. Sekin on jo pöyristyttävää, että Virtanen pöllii Thaimaassa tapaamiensa ruotsalaisten avaimet ja menee yhden perheen kotiin viettämään ruotsalaista joulua, kun perhe on jälleen jouluna Thaimaassa. Ruotsalaiseen jouluun kuuluvat vaimon ja lapset Virtanen tilaa: vaimo osaa eläytyä rooliinsa, koska hän on näyttelijä.

Vielä kauheampaa on se, että Virtanen lupaa auttaa itsemurhaa suunnittelevaa ruotsalaista historianopettaja Mikael Anderssonia päämäärässään, jos tämä kouluttaa Virtasesta ensin ruotsalaisen. Vapautuva kansalaisuus ja identiteetti menee sitten itsemurhan jälkeen suomalaiselle. Suojatakseen itseään Virtanen tulee tehneeksi yhden perinteisemmänkin murhan. Huhhuh.

Mikko Virtanen on surullinen tapaus siinä mielessä, ettei hänellä ole ystäviä. No, itsepähän on heidät karkottanut Ruotsin palvonnallaan. Ruotsin rakastaminen tuskin olisi karkottanut läheisiä mutta palvonta onkin eri asia. Mikael Anderssonista Virtanen sen sijaan saa aidon ystävän, ja siksipä olisikin ollut ehkä viisaampaa pysyä suomalaisena ja antaa Anderssonin jatkaa Anderssonina, sillä mies saa elämänhalunsa takaisin opettaessaan Virtasta.

Kirjaa ei kannata lukea tosissaan, mutta kyllä se silti jonkinlaista aitoa epätoivoa kuvaa. Miksi ihminen ihailee aina sitä, mitä ei itse ole? Mitä seurauksia voi olla sillä, että ihannoi esimerkiksi jotain ihmistä niin paljon, että näkee hänet virheettömänä? En usko, että Vadelmavenepakolainen varsinaisesti yrittää vastata näihin kysymyksiin, mutta kyllä se herättää vakaviakin kysymyksiä. No, melko lailla se naurattaakin, ja varmasti tulee tartuttua myös Nousiaisen kirjaan Maaninkavaara (jonka muuten löysin jo kovakantisena kirpparilta 2 eurolla).

Vadelmavenepakolainen opettaa myös paljon Ruotsista. Se johtuu siitä, ettei Virtanen hyväksy elämäänsä mitään ei-ruotsalaista. Hänen sisustuksensa on ruotsalainen, hän kuuntelee ruotsalaista musiikkia ja lukee ruotsalaisten kirjoittamia kirjoja. Hän haluaa oppia pitämään myös niistä ruotsalaisista ilmiöistä, jotka kokee vastenmielisiksi. Jollain kierolla tavalla sekopäisen miehen seikkailut saattavat saada myös lukijan rakastumaan Ruotsiin - hieman terveemmällä tavalla tosin.