Perheistä ei saa enää pitää

Nähtävästi kaikesta voidaan tehdä ongelma. Olen tässä ihmetellyt kohua, joka on aiheutunut kristillisdemokraattien perhekampanjan julisteista. Kuvissahan on puolueen puheenjohtajan Päivi Räsäsen Saara-tytär kihlattuineen. Nuoret on puettu 1950-luvun tyyliin, ja tarkoituksena on kiinnittää huomiota siihen, että perheunelmia elättelevillä nuorilla on ongelmana mm. työn löytyminen.



Kristillisdemokraatit järjesti eilen perheseminaarin, jossa Helsingin Sanomista syntyvän vaikutelman mukaan oli jälleen lytätty kampanja aivan maan rakoon. (Jotenkin kyllä ihmetyttää – jossainhan täytyy olla niitäkin, jotka kampanjasta pitävät… Esimerkiksi minusta kampanja on raikas ja kiinnittää aiheellisesti huomiota nuorten pelkoon joutua elämään ilman työtä.) Kaupunginvaltuutettu Kylli Kylliäistä kampanja tökkii, koska ” Suomessa on noin miljoona yksineläjää, joita kampanja ei puhuttele.” Eräs toinen nainen oli puolestaan joutunut tunnekuohun valtaan, koska ”kampanja ei puhuttele kriisiperheitä.” Hän kertoi, että onnellisten parien näkeminen oli sietämätöntä avioeron jälkeen. Hänen mielestään kristillisdemokraattien ”kampanja leikkii ”äärimmäisen vaarallisilla asioilla”.”

Olen hämmentynyt. Jos halutaan nostaa esille perhettä perustavat nuoret, silloin kampanjassa on hyväkin näyttää nuoria ihmisiä – vieläpä parillisia nuoria ihmisiä. Tässä kampanjassa puhutaan tästä, eikä se tarkoita, ettei puolue välitä yksinhuoltajista tai yksinäisistä lapsettomista ihmisistä. Mitä ovat ne ”äärimmäisen vaaralliset asiat”? Sekö, että ihmiset haluavat perustaa perheen? Sekö, että perheen merkitystä halutaan korostaa? Minusta on ok, että on muitakin hyväksyttyjä tapoja elää kuin ydinperhe, mutta pidän kyllä suuressa arvossa sitä, että mm. perheiden kasassa pysymiseen olla valmiita panostamaan. Jotkut ovat taas turhasta varpaillaan tyyliin ”jos tämä ei kosketa juuri minua, se syrjii minua”.

Ymmärrän toki, että monista tuntuu pahalta nähdä kuvia onnellisista ihmisistä. Mutta kielletäänkö sitten vaikkapa vauvojen ja vihittyjen kuvat lehdissä? Kyllä varmasti tulee monelle kyynel silmäkulmaan, kun omaa lasta tai puolisoa ei mitenkään ala elämään ilmestyä. Enkä todellakaan vähättele tätä. Itsekin olen tainnut itkeä aika monet surut siitä, ettei elämäni ole ollut aina sellainen kuin olisin halunnut.

Jos ajatellaan kampanjaa mainoskampanjana, kristillisdemokraattien perhekampanja näyttää mielestäni varsin onnistuneelta. Se kiinnittää huomion kohdistetusti yhteen asiaan, aivan kuin mainos kohdistuu yhteen tuotteeseen ja kohderyhmään. Se esittää jotain, mitä me suurin osa nuorina aikuisina toivomme: hyvän parisuhteen, mahdollisuuden perustaa perhe joskus tulevaisuudessa. Päivi Räsänen kommentoi kampanjaa seuraavasti: ”Tässä on tietoisesti haluttu tuoda esiin ikään kuin unelma perheestä, jota ei vielä ole edes perustettu. Että on unelma ja sitten todellisuuden tuomat ristiriidat.” Tässä tarkoituksessaan kampanja onnistuu.

Siksi tuntuukin todella omituiselta, että ihmiset vaativat siltä jotain muuta. Helsingin Sanomien haastattelema Anni Sinnemäki esimerkiksi toteaa: ”Näiden kuvien maailma on lähellä 50-luvun yhdysvaltalaisten elokuvien unelmaa ja siten ehkä aika kaukana siitä maailmasta, jossa ihmiset loskaisilla kaduilla vievät lapsiaan päivähoitoon tai jossa he kasvattavat lapsiaan, rakastavat puolisoitaan ja eroavat.” Ei kampanjan kuvien tarvitsekaan kuvata loskaisia katuja. Ei, tällä kertaa keskustelunaiheeksi halutaan nostaa jokin muu asia, toisella tavalla vaikeat, suuremmat asiat. Sillä kyllä ne loskaiset kadut kestää, jos vain nuorillakin vanhemmilla on hieman varmempi olo siitä, että on töitä, joista saa rahaa, jolla ruokkia lapsensa.

Nukkuvan auringon synnit

Törmäsin Suomi24-keskustelussa outoon kysymykseen. Nimimerkki ”Herkkä omatunto” kyseli uskovilta ihmisiltä ratkaisua siihen, voisiko hän laulaa Nightwishin Sleeping Sun -kappaletta, jota hänen laulunopettajansa oli ehdottanut. Ennen kuin oli ehtinyt varsinaisia vastauksia saadakaan, kirjoittaja päätti itse, ettei kappale ole sopiva, koska ” laulussa on maailman henki. Laulu ei vie kauniista melodiasta huolimatta uskovaa ihmistä lähemmäksi Jumalaa, eikä rakenna hänen henkeään.”

Tästä pohdinnasta tulee surullinen olo. Miksi ihmisen pitää ahdistua kauniista balladista, miettiä, lankeaako syntiin, jos laulaa sitä? Mieleeni tulee myös oma nuoruuteni. Vietin paljon aikaa erään uskonnollisen isän tyttären seurassa (perheen äiti ei yllättäen ollut uskovainen). Ystäväni muuttui myös uskonnollisemmaksi, ehkä tuli uskoon, vaikka ensin tekikin salaa asioita, joita isä ei olisi hyväksynyt. Minuun, joka olin kovin herkkä, tuo kaikki vaikutti mm. niin, että pahimmillaan ahdistuin paljon Nightwishia kevyemmästä ja sisällöttömämmästä – sekä paljon huonommasta – musiikista. Luulin, että se tulee paholaisesta. Tuntemukseni olivat tällaiset huolimatta siitä, ettei minulla edes ole koskaan ollut mitään uskovaisaikaa.

Onneksi olen tässä mielessä tasapainoisempi nyt. Voin kuitenkin ymmärtää ainakin jossain määrin, miltä tuntuu, kun joutuu laittamaan itselleen luonnottomia rajoja, käymään sisäistä taistelua siitä, voiko pitää jotain aivan tavallista, vaaratonta osana omaa elämäänsä. Voiko pitää jostain musiikista, joka kuulostaa hyvältä vai onko se vain pahan houkuttelua? Voiko elämässä olla mitään sellaista, joka ei suoraan liity Jumalaan?

Nykyään voin olla aivan rauhassa, vaikka minulle soitettaisiin black metalia. En kannata sen musiikkilajin näkemyksiä maailmasta ja vastustan kirkkojen polttamista henkeen ja vereen, mutta toisaalta black metal on vain musiikkia, joka ei sinänsä vaikuta minuun mitenkään. En todellakaan usko, että jokainen, joka kuulee pätkän black metalia, sekoaa siihen paikkaan. Toisaalta en kiellä sitäkään, etteikö synkistelyyn voi vajota liian syvälle – vaikka ihan ilman musiikkiakin tai esimerkiksi Eino Leinoa lukemalla. (No, myönnettäköön kuitenkin, etten ala black metal -levyjä kyllä suosittelemaankaan.)

Mutta takaisin Nightwishiin. Sleeping Sun on sen verran kaunis kappale, että laitetaan se nyt kaikkien iloksi tähän:

Kauneus – tuo ikuinen riesa?

”Miten pärjää nainen, joka ei laittaudu juuri ollenkaan?” Näin kysyy Hanna Jensen uusimman Olivian (4/10) 30 päivää ilman peiliä -artikkelin ingressissä. Hmm. Hyvin hän kai pärjäilee, vaikkakin tekee kai loppuikänsä pätkätöitä, mutta rinnalla on mukava mies, matkustella saa enemmän kuin uskalsi koskaan toivoakaan ja unelmat ovat sen kokoisia, että niitä voi ajatella jopa toteuttavansakin.

Niin, itse kuulun naisiin, jotka ihan oikeasti eivät laittaudu. Aamulla harjaan hiukset ja joskus laitan jotain hiusainetta (lähinnä lakkaa), mutta siinä se sitten onkin. En meikkaa. En föönaile hiuksia.

Hanna Jensenin haasteena oli elää 30 päivää katsomatta peiliin. Tuon haastekuukauden aikana hän otti myös selvää siitä, millaisia kauneusleikkauksia ihmiset tekevät – mikä on siis toinen ääripää ”kauneus”tarpeista huolehtimisen jatkumolla.

Vaikka olen kai jollain lailla outo naiseksi, en uskoisi selviäväni kovin hyvin ilman peiliä. Kyllä minun pitää katsoa hiuksia harjatessani, että jakaus on kohdillaan ja ettei hiuksiin jää mitään hullunkurisia ilmiöitä. Jensen selvisi kokeestaan hyvin. Hän jopa toteaa, ettei miettinyt ulkonäköään niin paljon kuin kuvitteli miettivänsä ennen kuin aloitti peilittömän kautensa.

Itsestäni kuulostaa hassulta, että meikittömän täytyisi keskittyä miettimään ulkonäköään. Minusta tuntuu, että ulkonäköä pitäisi miettiä paljon enemmän, jos laittautuisi. Pysyisivätkö meikit kunnossa? Olisivatko hiukset hyvin? On varmasti kyse siitä, mihin on tottunut, mutta minä tuntisin oloni todennäköisesti vaivautuneeksi meikkien kanssa, koska pelkäisin sotkevani ne normaalilla olemisellani, silmäkulman pyyhkimisillä jne. (Vaikkakin on tunnustettava, että niinä kertoina, kun minulla on ollut meikkiä, en ole kyllä ahdistunut niistä, joten ehkä minulla on väärä kuvitelma tuntemuksistani.)

Jensenin artikkeli antaa myös jonkinlaisen katsauksen siihen, mitä kauneuskirurgiaan kuuluu. Se onkin sitten muuttumassa entistä hullummaksi. Brasilialaisessa pakaroidenkohotuksessa saa peppuunsa silikonipallon, joka pyöristää pakarat nähtävästi seksikkäämmiksi. Onneksi minulla on jo aivan riittävän pyöreä perse. Mutta jotain muuta vikaa siinä taatusti täytyy olla…

Collage Obsession #8

Tällä kertaa Collage Obsession -haasteessa oli minua erityisen paljon viehättävä kuva: vanha kirkko ja varsinkin sen yhteydessä oleva hautausmaa.



Ensin leikin nopeasti Gimpillä ja muutin kuvan värejä. Päätin kuitenkin lopulta miehen kannustamana tehdä kaksi ATC-korttia, joista toisessa on käytetty kuvaa alkuperäisissä väreissä. Itse pidän tästä korttiparista, vaikkei paljon yksinkertaisemmin kollaasia edes voisi tehdä. Tässä teille siis Tanssi haudoilla 1 ja Tanssi haudoilla 2.

Onko kaste epäoikeudenmukainen toimitus lasta kohtaan?

En ole kasvanut uskonnollisessa ilmapiirissä, mutta kyllä minut kirkon jäseneksi kastettu on. Ja edelleen kuulun evankelis-luterilaiseen kirkkoon, vaikka olen miettinyt eroamista ties kuinka kauan. Jonkin verran eroamista viivästytti ehkä se, että eräs nainen, joka oli eronnut kirkosta nettisivujen kautta, ei ollutkaan tullut virastossa kirjattua kirkosta eronneeksi vaan – kuolleeksi, mutta oikeasti minulla ei taida olla yhtään todellista syytä kuulua kirkkoon.

Uskon, että minun vanhemmillenikin kastejuhlani on ollut itse asiassa enemmän nimenantojuhla kuin kirkon jäseneksi liittämisjuhla. Niin se varmasti vielä useammille vanhemmille nykyäänkin on.

Tämän päivän Helsingin Sanomien Sunnuntaidebatissa Kari Enqvist kirjoittaa, ettei pieniä lapsi pitäisi ottaa kirkon jäseniksi lainkaan juuri siitä syystä, että ihmisen pitää olla riittävän vanha ymmärtääkseen, mitä tämän yhdistyksen jäsenyys tarkoittaa. Vähimpänä vaatimuksena hän pitää sitä, että lapsikasteessa saisi lapsijäsenyyden, joka ei kestäisi koko elämää. Tällöin jokainen ilmoittaisi 18 vuotta täytettyään, haluaako kuulua kirkkoon vai ei.

Täysi-ikäisyyden saavutettuaan voi halutessaan erota kirkosta, joten en tiedä, onko tuo lapsijäsenyys muuta kuin jonkinlainen kompromissi, johon Enqvistkään ei olisi tyytyväinen. Se hyvä siinä olisi, että jokainen joutuisi oikeasti pohtimaan omaa vakaumuksellista näkemystään – ainakin sitä, onko se evankelis-luterilaisen kirkon mukainen vai ei.

Nythän monet menevät kirkon toimitusten mukana tavan vuoksi: rippikouluun mennään, kun on kiva olla kavereiden kanssa leirillä ja häät pidetään kirkossa, koska kirkot ovat kauniita ja juhlallisia paikkoja. Itse kokisin lähinnä pyhäinhäväistyksenä, jos minä omine elämänkatsomuksineni menisin vihityttämään itseni kirkossa, vaikkei minulla mikään pahuutta julistava elämänkatsomus olekaan. Samanlaisen tunteen voisi kokea moni hääpari, jos oikeasti alkaisi miettiä omaa vakaumustaan. Jos Jumala ei tunnu läheiseltä muutoin, miksi Häneltä halutaan siunaus avioliittoon astuttaessa.

Enqvistin ehdotus, että kirkon jäseneksi kastettaisiin vasta myöhemmin, sopisi minulle mainiosti. Vaikka pelkäänkin, että uskonto hallitsee joidenkin pienempiin uskonnollisiin ryhmiin kuuluvien elämää liian suuressa määrin, pidän kuitenkin arvossa sitä, että aikuiskasteen ottaja on yleensä itse tehnyt valintansa liittyä uskonnolliseen yhteisöön.

Niin, ja Jumalan siunauksesta. Itse ajattelen, että jos Jumala on olemassa, hän ottaa ihmiset suojiinsa, pitää huolta avioliitoista ja ottaa kuoleman jälkeen luoksensa aivan riippumatta siitä, teemmekö ulkoisia kastetoimituksia, avioliittoon vihkimisiä tai hautaansiunaamisia kirkollisin menoin. Ei hyvin pieninä kuolleita lapsia, jotka eivät ehkä ole ehtineet saada kastetta, heitetä helvettiin. Enqvistkin pitää helvetillä pelottelua vastenmielisenä. Itse en usko, että kovinkaan moni vanhempi kastattaa lapsensa sen vuoksi, että se suojaisi helvetiltä – kovin moni kun ei taida helvettiin uskoa.

Hotellin valinta - valitsen koiran

Matkustaessani pidän hotellissa yleensä tärkeinä seikkoina sijaintia hyvien joukkoliikenneyhteyksien lähellä, omaa vessaa ja suihkua sekä (yleensä) sitä, että jonkinlainen aamupala on tarjolla. En aio matkalla ollessani viettää paljoa aikaa hotellihuoneessa tai muutoinkaan hotellilla, joten minulle ei ole mitään väliä sillä, kuinka iso huoneeni on tai onko hotellin alakerrassa baari. Silläkään ei ole paljoa väliä, kuinka kauniilta hotelli näyttää ulospäin.

Mutta nyt löysin hotellin, jonka voisin valita vain sen ulkonäön perusteella:



Jos pääsisin yöpymään tässä hotellissa, en välittäisi siitä, vaikkei aamupalaa olisikaan tai vaikka joutuisin käyttämään samaa vessaa kaikkien hotellissa majoittuvien kanssa. Ja hotelli saisi sijaita keskellä ei mitään - ei haittaisi yhtään! En usko, että tämän suloisempaa hotellia maailmasta löytyy. Ikävä kyllä hotelli sijaitsee Idahossa. En yhtään tiedä, mitä siellä on. Jos joku tietää, voi kertoa, koska olisi ihan kiva keksiä jokin tekosyy lähteä Idahoon.

Muita erikoisia hotelleja voi katsella täältä.

Shutter Island

Elokuvalle on aina plussaa, jos se jättää olon hieman sekavaksi ja vaatii pohdiskelua. Viimeisin elokuvateatterissa näkemäni elokuva Shutter Island on juuri sellainen leffa, jota katsoessa katsoja on pitkään epävarma ja jonka jälkeenkin on hieman outo olo, kun ei tiedä, mihin uskoa ja mihin ei.

Martin Scorsesen ohjaama elokuva kertoo Teddy Daniels -nimisestä poliisista (Leonardo DiCaprio), joka on tarkoituksella ilmoittautunut lähtemään vankimielisairaalasaarelle etsimään sieltä karannutta Rachel-nimistä vankia. Eletään vuotta 1954. Teddyn taka-ajatuksena on kohdata Andrew Laeddis, vanki, joka on sytyttänyt tahallaan tulipalon, jossa Danielsin vaimo on kuollut. Teddy saapuu saarelle uuden työparinsa Chuck Aulen (Mark Ruffaro) kanssa.



Saarella paljastuu heti, että karanneen naisvangin etsiminen tulee olemaan työlästä. Vankilassa toimiva psykiatri Dr. Cawley (Ben Kingsley) ei näytä olevan kaikin puolin yhteistyöhaluinen, vaikka vakuuttaakin muuta. Eikä mene kauaakaan, kun Teddy jo ajattelee, että olisi paras häipyä saarelta: sieltä ei vain pääse mihinkään, koska meri myrskyää eivätkä laivat kulje.



Tärkeä henkilö tarinassa on myös Teddy Danielsin edesmennyt vaimo Dolores (Michelle Williams). Vaimo palaa miehensä ajatuksiin uudelleen ja uudelleen ja varoittaa tätä.



Teddy kärsii tuskaa vaimon menettämisestä, mutta hänen mieleensä palaavat yhtä lailla koko ajan karmivat muistot Dachaun keskitysleiriltä, sillä hän oli eräs amerikkalaissotilaista, jotka vapauttivat leirin. Teddyn valtava viha natseja kohtaan antaa jonkinlaista jännitettä elokuvan alulle, sillä eräs Shutter Islandin herra isoherroista on saksalainen, ja tietysti Teddy on valmis kaatamaan kaikki natsien teot hänen niskaansa.

Kaikkinensa nuo keskitysleiritraumat tuntuvat kuitenkin elokuvan tarinan kannalta tarpeettomilta. Lisäksi miinusta tulee siitä, ettei lähes mikään, mitä elokuvassa kerrotaan ja näytetään Dachaun keskitysleiristä ja sen vapauttamisesta, pidä henkilökohtaisen asiantuntijani mukaan paikkaansa (tuossa keskitysleirissä ei leirin vapauttamisen aikaan mm. ollut enää varsinaista komendanttia paikalla, vaikka elokuvassa Teddy kohtaa tämän). Kieltämättä itsellekin tuli outo olo elokuvaa katsoessa: olen käynyt Dachaussa, eikä se paikka tullut mieleen Shutter Islandin kuvia katsellessa. Ei olisi ollut varmaankaan kovin mahdotonta lavastaa paikka hieman uskottavammin - mm. tehdä keskitysleirin portista sen näköinen kuin se on eikä Auschwitzin portin näköistä.

Mutta tuo historian muuntelu on aika pieni miinus muutoin varsin onnistuneelle elokuvalle. Kuvaus luo näyttävää katsottavaa, vaikkei elokuva ole samassa mielessä visuaalinen elämys kuin juuri aiemmin näkemäni Burtonin Liisa Ihmemaassa. Kuvasta voisi sanoa, että se on kaunista, vaikkei Shutter Island itse asiassa kuvaa mitään kaunista.

Suurin plussa on kuitenkin se, että elokuva vie mukanaan ja saa aikaan kahtiajakoisen olon. Uskonko minä Teddyä vai noita toisia? Harvoin elokuva raastaa tällä tavalla. Ja aivan lopuksi – vaikka olen jo aika varma siitä, miten asiat menevät – olen edelleen epävarma.