Jos kaipaat painostavaa kauhutunnelmaa, valitse Hereditary

Jos jotakin kauhuelokuvaa mainostetaan kritiikeissä oikeasti pelottavaksi, on se minulle käsky mennä tarkastamaan, onko oma kokemukseni sama. Ari Asterin ohjaamaa Hereditarya näytettiin pitävän arvioissa nopealla vilkaisulla sen verran hyvänä, että tein sen, mitä kuuluu tehdä: pimitin itseltäni kaiken tiedon elokuvasta ja aloin etsiä sopivaa ajankohtaa käydä se katsomassa, jotta voisin muodostaa siitä oman mielipiteeni.

Kauhuelokuvat alkavat yleensä rauhallisesti, jopa idyllisesti, jotta idyllin särkyminen sitten todella sattuu, kun se tapahtuu. Hereditaryssa tunnelma on kuitenkin alusta asti painostava. Keskiössä olevan perheen isoäiti on kuollut, mutta niiden, joiden pitäisi surra, nähdään käyttäytyvän tilanteeseen nähden oudosti, tunteettomasti, jollain lailla kammotenkin. Tällaisia tunteita on erityisesti perheen äidillä Anniella (Toni Collette), vainajan tyttärellä. Isä Steve (Gabriel Byrne) on järkähtämättömän rauhallinen ja tytär Charlie (Milly Shapiro) vaeltelee muissa maailmoissa syöden suklaata. Jos joku perheenjäsen vaikuttaa jollain lailla tunne-elämältään normaalilta, se on Charlien isoveli Peter (Alex Wolff) – tai no hänenkin osaltaan tämä saattaa olla liioittelua. Painostavaa tunnelmaa lisää elokuvan päällekäyvä äänimaisema, jonka basso tärisyttää leffateatterin penkkiäkin.

Annie työskentelee kotona. Hän rakentaa pienoismalleja, mutta oletettavasti aivan muunlaisia kuin mitä häneltä on tilattu. Annie ei vain kummemmin ole kiinnostunut ottamaan yhteyttä galleriaan, jonne on tekemässä näyttelyä. Sen sijaan hän tekee pienoismalleja oman elämänsä kammottavista hetkistä. Lapsiinsa Anniella on outo, traumaattinen suhde. Charlie on ollut isoäidille läheinen, mikä ei ole ollut Annielle iloinen asia. Tiedä sitten onko lapsesta tullut tästä syystä outo ja yksinäinen, mutta sellainen hän on. Hän ei tunnu edes kaipaavan kenenkään seuraa, riittää kun voi puuhastella omiaan, vaikkapa leikata luokkahuoneen ikkunalasiin lentäneen kyyhkysen pään saksilla irti. Peter sen sijaan on sosiaalinen ja keskittyy siihen, miten ja milloin pääsisi polttamaan ruohoa kavereidensa kanssa. Kun poika valehtelee äidilleen iltamenostaan ja äiti pakottaa tyttärensä isoveljen mukaan, seuraa katastrofi, jossa hajoaa sekin, mitä ei ikinä ollut.

Hereditary ahdistaa alusti asti mutta kehittää jännitteensä pelottavammaksi ja pelottavammaksi hitaasti mutta varmasti, juuri kuten kauhuelokuvan kuuluukin tehdä. Helppoihin säpsäytyksiin se ei sorru. Sen tunnelma ja kauhtunut värimaailma ovat elokuvan vahvuuksia. Se on tarina perheensisäisestä dynamiikasta, se on kummitustarina ja riivaustarina. Se on tarina siitä, miten tavallisuus on häiriintynyttä, miten kulissien takaa paljastuvat asiat ovat koko ajan kipeämpiä ja kipeämpiä, sairaampia ja sairaampia. Hienoa elokuvassa on sen häiriintyneisyys, ja se, että katsoja saa tietää jotain muttei kaikkea, minkä tahtoisi tietää. Iloitsen myös siitä, ettei elokuvan loppuratkaisu ole turhan paisutteleva, joskin jollain lailla olisin toivonut sen olevan erilainen, kekseliäämpi. Mutta se nyt on pieni kauneusvirhe, ja uskonpa, että monista muista loppuratkaisu, selitys kaikelle, on aivan oivallinen.

Elokuvanjälkeisen yön nukuin levollisesti mutta varmuuden vuoksi valot päällä. Sain siis osapuilleen sen, mitä menin hakemaan. Sekin on todella paljon, ettei keskittymiseni herpaantunut yli kaksi tuntia kestävän elokuvan aikana kuin pari kertaa – ja silloinkin vain ohi mennen.

Modernikin äkäpussi on mahdollista kesyttää

Hyvät tarinat kestävät aikaa. Hyviä tarinoita muokkaillaan myös ajan kuluessa uusiksi ja uusiksi versioiksi. Äskettäin suomennettu Anne Tylerin Äkäpussi (Vinegar Girl, 2016) siirtää William Shakespearen näytelmän Kuinka äkäpussi kesytetään nykyaikaan. Valitettavasti en tunne kummemmin alkuperäistä näytelmää, mutta uskaltaisin sanoa, että tästä kirjasta voi nauttia, vaikkei siitä olisi ikinä kuullutkaan. Itseäni kuitenkin jossain määrin harmittaa, etten voinut lukiessani bongailla yhtäläisyyksiä ja eroavuuksia näiden kahden teoksen välillä.

Kate on 29-vuotias mutta asuu isänsä ja teini-ikäisen pikkusiskonsa Pupun kanssa. Isä on tiedemies, joka on kai taitava hiirtensä kanssa laboratoriossaan mutta muuten hieman kömpelö – ihmisten kanssa esimerkiksi. Pupua ei ole siunattu suurilla älynlahjoilla, ja lisäksi hän on… no, teini: ihana mutta ajoittain omapäisyydessään ja temperamenttisuudessaan rasittava. Kate pyörittää taloutta. Hänelläkin temperamenttia riittää, ja suorasanainen hän on niin pitkälle, että se aiheuttaa hankaluuksia töissä lastentarhassa.

Tutkimustyö on Katen isälle niin tärkeää, että kun hänen assistenttinsa Pjotrin kolmen vuoden viisumi uhkaa vanhentua, on otettava järeät keinot käyttöön. Herra Battista päättää, että suostuttelee tyttärensä Katen kulissiavioliittoon tutkimusassistenttinsa kanssa. Suunnitelmaa voisi pitää lähinnä kaistapäisenä, kun ottaa huomioon, miten itsepäinen oman tiensä kulkija tytär on. Kate huomaa kuitenkin hetken asiaa sulateltuaan asiassa joitakin etuja. Sitten hänen päätään onkin vaikea kääntää takaisin.

Äkäpussi on juuri sopivaa luettavaa kesän alkuun, kun ei ihan vielä jaksa syventyä mihinkään kovin vaikeaselkoiseen. Kirja on kepeä ja helppolukuinen, ei kovin usein ääneen naurettava mutta hilpeyttä aiheuttava kuitenkin. Henkilöhahmot ovat hieman karikatyyrimäisiä mutta vähitellen heistä paljastuu useampia puolia, mikä on minusta aina tervetullutta. Lähes kaikki tarinan hahmot ovat jollain tapaa humoristisia. Mikäpä siinä sinänsä, mutta on tosiaan hyvä, että heissä on ajoittain muitakin sävyjä.

En tiedä, onko Kate lopulta oikeastaan edes mikään äkäpussi. Hän on rehellisesti se, mikä on, eikä sinänsä esimerkiksi erityisen epäkohtelias tai kärkäs sanomaan joka välissä eriävää mielipidettä vain eriävän mielipiteen vuoksi. Toki hän ei mukaudu odotuksiin, joita ihmisten käyttäytymiselle usein asetetaan: että pitäisi olla myötäilevä ja ennen kaikkea saada kaikki näyttämään siltä kuin kaikki olisi hyvin ja mukavaa juuri näin. Itseäni Katen persoona viehättää. Hän toimii niin kuin itsestä tuntuu, vaikkei se ulkopuolisista – ei aina lukijastakaan – ole aivan järkevää. Hän ei kuitenkaan ole välinpitämätön toisia ihmisiä kohtaan – päinvastoin hän näkee heissä enemmänkin hyvää kuin ehkä myöntää ääneen.

Jollain tapaa teos käsittelee myös kulttuurien kohtaamista. Pjotr on hieman surumielinenkin hahmo siinä, ettei pääse sisälle amerikkalaiseen kulttuuriin, joka on muille oma ja hänelle vieras. Miehen vierasmaalaisuutta korostetaan puheentavalla, joka maltillisessa kömpelyydessään lisää hahmon koomisuuttta. Aluksi Pjotr vaikuttaakin hieman yksinkertaiselta friikiltä, jota kannattaisi juosta karkuun. Mutta kuten sanottu, tämän kirjan tärkeimmissä henkilöhahmoissa on monia puolia. Ensivaikutelma pettää lähes kaikkien kohdalla.

Kirjan kansipaperin takalieve kertoo, että lisää romaaneja, joissa Shakespearen näytelmien tarinoita on siirretty nykyaikaan, on tulossa. Ensi syksynä ilmestyy Jo Nesbøn kirja Macbeth ja myöhemmin mm. Gillian Flynnin tulkinta Hamletista. Niitä odotellessa.

Korsetti - usein matka kaapista ulos on pitkä

Joskus tulee miettineeksi, miksi ihmiset usein häiriintyvät asioista, jotka eivät mitenkään vahingoita ketään. Tämä ajatus tulee monta kertaa mieleen, kun lukee Annamari Marttisen romaania Korsetti. Se kertoo Paulista, joka on transvestiitti. Keskeistä teoksessa on Paulin kamppailu sen kanssa, uskaltaisiko kertoa tästä puolestaan ensin tyttöystäville, sitten vaimolle.

Kertomiskokemukset nuoruudessa ovat johtaneet johonkin muuhun, kuin mitä Pauli on toivonut, ja siksi vaimo Henriikalle kertominen viivästyy, viivästyy ja viivästyy. Lukija ahdistuu Paulin mukana. Miksi maailma ei voisi vain olla sellainen – tai edes se vaimo – että Pauli voisi todeta, että hänestä tuntuu hyvältä käyttää naisten vaatteita? Sitten kaikki jatkaisivat elämäänsä ilman että kukaan kokee käsittämätöntä kriisiä ja kyseenalaistaa kaiken sen, miten oli ajatellut asioiden olevan. En toki väitä, etteivätkö jotkin asiat elämässä ja kumppanissa vaadi sulattelua, mutta naisten vaatteisiin pukeutuminen kasvaa Paulin mielessä käsittämättömiin mittasuhteisiin juuri sen vuoksi, että hän pelkää toisten suhtautumista eikä uskalla olla se, mikä on. Ei asia toki aivan pieni ole oikeastikaan, mutta se pysyisi yhtenä puolena Paulista, jos sitä ei tarvitsisi peitellä. Nyt se kasvaa salailun ja pelon vuoksi elämää hallitsevaksi asiaksi, jossa päällimmäisenä on ahdistus.

Paulin tunteisiin pystyy samastumaan kuka tahansa, joka on joskus kokenut, millaista on, kun pelkää, mitä toiset sanovat jostain ominaisuudestasi, jolle et voi mitään. Itse asiassa uskon, että jopa sellainen, jolla ei ole tätä kokemusta, voi samaistua niihin. Kaikilla on ollut joskus salaisuus, jonka kertomiseen on liittynyt pelkoja. Useimmille on varmasti tuttu sekin tunne, kuinka paine kertoa kasvaa niin suureksi, että ei enää ole muuta vaihtoehtoa kuin katsoa, hajoaako kaikki, kun salaisuus tulee ilmi.

Pitkän aikaa Pauli tuntee vain yhden muun transvestiitin, Anetten. Miehet ovat törmänneet toisiinsa sattumalta alusvaateliikkeen ovella. Anette on itsevarma, kaapista ulos tullut. Hän on myös määrätietoinen siinä, miten työntää Paulia eteenpäin siinä, että tämäkin voisi olla avoimemmin se, mikä on.

Henriikka on tarinan kolmas keskeinen henkilö. En usein koe niin voimakasta tarvetta hutkia romaanihenkilöä pitkin korvia kuin Henriikan kohdalla. Pauli rakastuu häneen ihanan romanttisesti. Henriikalla on omat ristinsä toki: hän tekee hidasta kuolemaa, kun ei voi saada Paulin kanssa lasta. Kuitenkin hän on myös ongelmien matonallelakaisija ja tarpeettoman julma miestään kohtaan. Kun hänelle ja Paulille tulee ristiriita, Henriikka pitää protestinsa ja sitten asia unohdetaan, leikitään, ettei mitään tapahtunut. Vuosien saatossa tämäkin nakertaa parisuhdetta. Lisäksi vaimo on minun mielestäni yksinkertaisesti typerä: kun Pauli tuo hänelle hätäpäissään ostamansa alusvaatesetin, hän loukkaantuu siitä, että hänen miehensä tahtoisi hänen käyttävän vaatteita, jotka kuuluvat paremminkin huoralle. Eikö voisi olla ihanaa pukeutua niihin vaatteisiin ja tuntea olonsa haluttavaksi miehensä silmissä? No, on pakko myöntää, etten oikein muutoinkaan pääse Henriikan pään sisään. Veikkaan, ettei hänestä olisi minulle bestikseksi.

Toki Korsetti on myös tarina valheessa elämisestä, siitä, mitä se tekee ihmiselle itselleen ja toisille siinä ympärillä. Toisaalta en usko, että Henriikan ja Paulin liitto olisi sujunut, vaikka Paulilla ei olisi edes ollut halua pukeutua naisten vaatteisiin. Enemmän kirja on mielestäni joka tapauksessa tarina siitä, että vaikka joskus uskaltamiseen on pitkä tie, rohkeus olla oma itsensä on ehkä paras päämäärä, mikä ihmisellä voi olla. Pahoin pelkään, ettei paljon ”tavallisemmillakaan” ihmisillä monestikaan ole tätä rohkeutta. Joskus sitä voi ehkä olla jopa enemmän niillä, jotka kokevat olevansa jotenkin erilaisia kuin muut.

Korsetti oli minulle hyvin tunnepitoinen lukukokemus. Itse asiassa niin tunnepitoinen, että kun luin sitä bussissa, mietin, pitäisikö ehkä lopettaa. Mutta mitä sitten, jos kirja kädessä esimerkiksi itkee? Ihmetelkööt ne, joita ihmetyttää. Eläydyin ilmeisen voimakkaasti Paulin tunteisiin. Mietin, miten oikeastaan voi olla monista niin ahdistavaa, että joku ei halua koko ajan noudattaa niitä pukeutumissääntöjä, jotka tässä yhteiskunnassa vallitsevat. Nehän ovat pelkkiä sopimuksia, jotka voisivat olla aivan toisenlaisia. Aivan kuin Pauli loukkaisi naisen vaatteisiin pukeutumisellaan jotakuta. Ketä? Ehkä tosiaan kyse on vain siitä, että Pauli ja kaltaisensa aiheuttavat ahdistusta sellaisissa ihmisissä, jotka eivät oikein osaa olla itsensäkään kanssa.

Avengers: Infinity War – jälleen kerran on maailma pelastettava

Elokuvissa voi käydä monesta syystä. Joskus on vain pakko, vaikka odotukset eivät olisi erityisen korkealla. Tällainen oli tilanteeni Avengers: Infinity War -leffan kanssa. No, ensimmäinen Avengers-elokuva oli varsin viihdyttävä, se myönnettäköön, mutta tämä elokuva näytti trailerin perusteella melkoiselta mäiskimissekamelskalta. Menin sitten leffaan sillä ajatuksella, että annan rainalle mahdollisuuden viihdyttää minua.

Elokuvan juoni on perinteinen, yksinkertainen ja nähtävästi silti toimiva. Pahis Thanos (Josh Brolin) yrittää kerätä ikuisuuskiviä, koska jos hän saa ne kaikki, hän voi tehdä mitä huvittaa. Häntä sattuu huvittamaan hävittää puolet maailman asukkaista. Erinäiset supersankarit ovat sitä mieltä, että tämä ei nyt oikein kävisi ja jahtaavat sitten Thanosia vähän siellä sun täällä. Tällä tavalla ilmeisesti melkein kaikkien melkein kaikki suosikit on saatu mukaan tarinaan. Näkemättä elokuvaakin voi toki sanoa, ettei tällä juonirakenteella tarvitsisi käyttää reilua kahta ja puolta tuntia aikaa, jotta tarinan saa kerrottua tyydyttävästi. Elokuvaa vaivaa siis sama synti, joka saa haukottelemaan monen muunkin leffan parissa: ylipituus.

Kaikesta huolimatta elokuva on melkoisen viihdyttävä – ja varmasti se on vielä selvästi viihdyttävämpi niille katsojille, jotka ovat minua paremmin perillä aiemmista Marvel-elokuvista ja niiden taustalla olevista sarjakuvista. Huumori toimi minuun useammassa kohdassa niin, että nauroin ääneen. Sen sijaan kohtalokkaimmat tilanteet eivät ottaneet minua haltuunsa aivan yhtä tehokkaasti. Ei niissä tavallaan mitään vikaa ollut, mutta ne eivät vaan puristaneet sydäntä tarpeeksi.

Ymmärrän periaatteessa, että tämä on nyt iso elokuva ja että sen tapahtumia on yritetty pitää salassa. Olen nyt kiltti enkä spoilaa mitään, vaikka tällainen ympäripyöreä kirjoittaminen tuntuukin hieman lattealta. Toisaalta elokuvan henkilögalleria on niin suuri, että muistan ehkä noin kahden henkilöhahmon osalta, miten heille kävi. Haasteellista onkin kirjoittaa tarina, jossa on niin monta merkittävää henkilöhahmoa, että heikomman laskijan matematiikantaidot loppuvat kesken. Jokaisen hahmon tarinan kun pitäisi olla kiinnostava. Ja jos joku Thanoksen tapainen yrittää tuhota maailman, pitäisi hänen tielleen asettumiselle olla muitakin motiiveja kuin se, että maailma nyt pitää pelastaa, koska hyvät tyypit tekevät niin. Laskujeni mukaan tässä elokuvassa noin kolmella valtavasta henkilögalleriasta on henkilökohtainen motiivi tappaa Thanos – tosin laskutaitoni on rajoittunut. Minusta ainakin kostonjanoinen supersankari olisi kuitenkin kiinnostavampi kuin pelkkää hyvyyttä ja oikeamielisyyttä hehkuva supersankari. No, jatko-osassa henkilökohtaisten motiivien määrä lisääntyy radikaalisti.

Sen verran olen vilkuillut elokuvasta esitettyjä näkemyksiä, että arviot näyttäisivät aika positiivisilta. Elokuvaa on pidetty synkempänä kuin Marvelin muita leffoja. Synkkyys on suhteellista. Toki Thanoksen tavoite on synkkä ja tarinassa on julmuutensa, mutta huumorin osuus on myös melko suuri, ja sellaiselle, joka tahtoo katsella jotain todella synkkää, voi suositella aivan muita elokuvia. Mutta minusta supersankarielokuvia ei edes pidä katsella vakavalla mielellä. Kuten totesin eräälle ihmiselle, joka sanoi, ettei hän oikein tällaisista elokuvista välitä: supersankarielokuvia pitää katsoa oikealla tavalla – kuolaten.

Tästä tekstistä tuli melkoinen ruikutus, joten lienee parasta todeta tähän vielä: Avengers: Infinity War on varsin kelvollista supersankariviihdettä. Jos siis sellaisesta pidät, mene ihmeessä katsomaan. Se ei ole ollenkaan niin huono kuin tämän tekstin perusteella voisi kuvitella.

Otetaan loppukevennys. Jotta tällaiselle maallikolle kuin minä olisi mahdollista pysyä kaikissa henkilöissä kärryillä, olisi suotavaa, etteivät he elokuvien välillä muuttaisi
a) radikaalisti asujaan
ja b) radikaalisti naamakarvoitustaan.

Se hämmentää vain keskiverrosti asioista perillä olevaa katsojaa liikaa.

Jos naamakarvoitusta on pakko lisätä, voi sen tehdä elokuvan kuvausten jälkeen.

Muutoin en toki karvankasvatusta moiti, sillä kuten kaikki tiedämme – partahan tekee pojasta miehen.

Tuntematon – komeaa katsottavaa, käsikirjoituksellisia puutteita

Nyt minäkin olen viimein nähnyt uusimman Tuntematon sotilas -romaanista tehdyn filmatisoinnin. Tai oikeastaanhan tämä Aku Louhimiehen ohjaama elokuva perustuu Väinö Linnan Sotaromaani-teokseen, vaikka sen nimi onkin Tuntematon sotilas. Toki romaaneillakin yhteys on: Sotaromaani on Tuntemattoman alkuperäinen versio, josta sitten ennen julkaisua riivittiin pois kaikenlaista sopimattomana pidettyä ainesta.

Elokuvasta on oltu montaa mieltä. Itse olen tyytyväinen, että menin katsomaan sen elokuvateatteriin, sillä sen verran komeaa on elokuvan kuvaus. En myöskään pitkästynyt vaan jaksoin hämmästyttävän hyvin pitää pyllyni penkissä kolme tuntia. Elokuva siis veti mukaansa.

Tuntemattoman sotilaan henkilöhahmot ovat suomalaisille rakkaita, ja on mielenkiintoista nähdä, miten uudet näyttelijät tulkitsevat heitä. Roolitus on Louhimiehen elokuvassa mielestäni varsin onnistunut. Eero Ahon Rokassa pidän erityisesti siitä, että hän ei ole humoristinen hahmo vaan mies, joka on vain oikeasti turhautunut turhaan pokkurointiin. Hän haluaisi hoitaa osansa ja sillä hyvä, koska sodassa ei ole vaihtoehtoja, vaikka jokainen yhtään järjissään oleva tahtoisikin olla muualla kuin rintamalla. Itseäni koskettaa elokuvassa myös se, että Rokan ja sotamies Suden (Arttu Kapulainen) suhde oli nostettu kunnolla esille. Susi vaikuttaa hahmolta, joka tarvitsee jatkuvasti ohjausta eikä taatusti selviäisi ilman, että Rokka on hänen tukenaan. Rokasta tekee entistä hienomman miehen se, että tuodaan useaan kertaan näkyville, kuinka hän pitää nästä naapuritilan miehestä huolta.

Vilho Koskela (Jussi Vatanen) on tietenkin toinen hahmo, jolla on – jos niin voi sanoa – käytännönläheinen suhde sodankäyntiin. Ei kannata kummemmin hötkyillä, eikä toisten kunnioitusta voi ansaita mesomalla ympäriinsä. Itse olisin ehkä kaivannut alussa Koskelaan lisää jämäkkyyttä, mutta ehkäpä on hyväkin ristiriita, että hieman flegmaattisenoloisesta miehestä paljastuu tekijä juuri silloin, kun sitä tarvitaan. Tosiaan: ”Asialliset hommat suoritetaan, muuten ollaan kuin Ellun kanat.” 

Elokuvan ongelmat ovatkin käsikirjoituksessa, eivät näyttelijäntyössä. Elokuva avaa toisaalta paljonkin sotilaiden taustoja, mutta itse olisin kaivannut alkuun enemmän esittelyä. Jos halutaan nostaa osa henkilöistä enemmän esille, heidät voisi jollain tavalla tehdä tutuksi katsojalle jo alussa. Mielestäni tämä olisi tärkeää, vaikka suurin osa katsojista tietääkin, kuka on Vilho Koskela tai Urho Hietanen (Aku Hirviniemi).

Toinen käsikirjoitusongelma on mielestäni se, että henkilöiden välisiä jännitteitä ei rakenneta tarpeeksi ennen kuin ne räjähtävät silmille. Esimerkiksi Koskelan turhautuminen ylempien sotilaiden toimintaan tuntuu oudolta, kun katsoja ei ole nähnyt hänen pinnansa kiristymistä. Sen olisi voinut tuoda esiin vaikka vain yhdessä repliikissä - tai sanattomastikin, mutta se hetki olisi pitänyt käsikirjoitukseen raapustaa. Samoin kohtaus, jossa miehet kieltäytyvät lähtemästä liikkeelle ja sanovat tahtovansa Koskelan johtajakseen, jää hieman vajaaksi, koska aiemmin ei ole tehty riittävän selväksi, että he kunnioittavat nimenomaan Koskelan tapaa johtaa. Tämä on toki useimmille katsojille tuttu asia, mutta se ei mielestäni ole mikään puolustus.

Sen sijaan elokuva tuo hyvin esille, että sodassa asioita vain tapahtuu ja on mentävä eteenpäin. Yksilölle isotkin asiat, traumaattiset kokemukset, jäävät taakse, eikä niihin palata, paitsi varmasti mielessä, jonne ei kummemmin sukelleta. Joskus sanotaan ääneen yksi lausahdus, jossa yksittäisen sotilaan asenteet ja ajatukset saavat ilmaisunsa, mutta sitten kaikki suljetaankin sisälle eikä päästetä ulos. Vaikka joku tekisi mitä typeryyksiä, ei siitä kannata kummemmin hötkyillä, koska se ei johda mihinkään. Porukassa on kuitenkin mentävä eteenpäin ja toisista huolta pidettävä, vaikka kaikkien asenne ei miellyttäisikään. Tavallaan tämä kuvaa sodan mielettömyyttä hyvin: ainut asia, josta pitää välittää, on oma hengissäsäilyminen – ja kanssasi sotivien hengissäsäilyminen, koska se edistää omaa hengissäsäilymistäsi. Muu on parasta jättää huomiotta, vaikka kuinka vituttaisi.

Louhimiehen Tuntematon antaa kohtuullisen paljon tilaa naisille, jos ajatellaan sitä, että suurin osa tapahtuma-ajasta ollaan rintamalla. Tälläkin näkökulmalla on ymmärtääkseni perustansa Sotaromaanissa – täytyy myöntää, että itse olen lukenut toistaiseksi vain Tuntematon sotilas -romaanin. Jotkut eivät ehkä kaipaa naisten osuuden esittelyä, mutta itselleni varsinkin Rokan vaimon Lyytin (Paula Vesala) ja perheen esittely oli tärkeä asia. Se muistutti nimittäin omista isovanhemmistani. Nähtävästi toinen isoäideistäni on juurikin pelännyt, tuleeko hänen odottamansa esikoisen – isäni – isä sodasta elävänä vai menettääkö lapsi toisen vanhemmistaan ennen kuin on syntynytkään. Jotenkin tässä konkretisoituu se, etteivät sota-ajat oikeastaan niin kaukana olekaan. Onneksi tässä tapauksessa vielä seuraavakin sukupolvi ehti nähdä tämän sodassa olleen nuorenmiehen.

Elokuvassa kuvataan myös seksiä, joskin nykyelokuvalle jokseenkin poikkeavalla tavalla, sillä siihen sisältyy enemmän haparoimista, arkuutta ja kauneutta kuin intohimoa ja suorasukaisesti esitettyä paljasta ihoa. Vain pienen hetken katsoja voi nähdä rehvakkuutta: silloin kun yksi suomalaissotilaista on juuri saanut harrastaa seksiä venäläisnaisen kanssa, joka puolestaan on pakotettu tehtävään, josta joku muu kerää tulot. Elokuvan näkemys ei varmasti ole mitenkään kokonainen esitys siitä, millaista oli sotilaiden suhtautuminen seksiin jatkosodassa, mutta ei sen tarvitsekaan olla. Itse pidän kovastikin tällaisesta kuvaustavasta, sillä kaikesta tuskaisesta puutteesta ja halusta huolimatta seksi on useimmille ihmisille uskoakseni aika lailla herkkä asia. Herkkä ja vakava. Niin vakava, että Hietanenkin lopettaa vitsien heittelyn, kun joutuu hiemankin lähemmäs petroskoilaista Veraa (Diana Požarskaja).

Minusta uusi Tuntematon sotilas -elokuva on kokonaisuutena aivan kelvollinen tulkinta Väinö Linnan tekstistä. Voin lämpimästi suositella sen katsomista nimenomaan elokuvateatterissa sen puutteista huolimatta.

Phantom Thread – kun rakkaus kasvaa kieroon

Lähdin katsomaan Phantom Thread -elokuvaa sillä odotuksella, että tarjolla olisi glamourpukuloistoa, mutta sainkin nähdä kuvauksen mitä erikoisimmasta ihmissuhteesta. Daniel Day-Lewis esitttää huippuvaatesuunnittelija Raynolds Woodcockia, joka häiriintyy rutiineittensa rikkomisesta ja vaihtaa muusaansa, kun sattuu kyllästymään kulloiseenkin naiseensa. Sitten hänen elämäänsä tuleekin Alma (Vicky Krieps), josta vaatesuunnittelija ei pääse henkisesti irti, vaikka nainen on Reynoldsin rauhaa horjuttava luonnonlapsi.

Reynoldsin elämää pitää kasassa sisar Cyril (Lesley Manville), joka hyssyttelee ja ohjailee Almaakin ensin toimimaan tavalla, joka ei häiritse veljeä. Alma ei kuitenkaan ole ohjailtavissa: hän toimii oman päänsä mukaan, vaikka Cyril varoittaakin häntä esimerkiksi järjestämästä Reynoldsille yllätystä, koska mies ei kerta kaikkiaan pidä yllätyksistä. Sisko alkaa kääntyä uuden muusan puolella, mutta Alma tahtoo Reynoldsin täydellisesti omakseen. Viimeistään siinä vaiheessa parisuhteen kieroutuneisuus tulee todella esille, ensin Alman osalta ja sitten lopulta myös Reynoldsin.

Alma ja Reynolds ovat toistensa vastakohdat, ja niinhän sitä väitetään, että vastakohdat täydentävät toisiaan. Vastakohtien parisuhde on kuitenkin melkoisen mahdoton yhtälö, varsinkin, jos kumpikin osapuoli on yhtä joustavuuteen kykenemätön kuin Reynolds ja Alma ovat. Toisaalta lopulta näiden kahden suhteesta muodostuu sellainen, jossa kumpikin saa olla sellainen kuin on ja tulee rakastetuksi. Silti olen hämmentynyt vielä päiväkausia elokuvan näkemisen jälkeen enkä todellakaan tahtoisi itselleni Reynoldsin ja Alman kaltaista suhdetta.

Phantom Thread vaatii siis sulattelua, mutta kun sitä hetken makustelee, ymmärtää törmänneensä melkoiseen helmeen. Reynoldsin ja Alman välillä on niin omituinen kiintymys- ja riippuvuussuhde, että se kaikesta kieroutuneisuudestaan huolimatta – tai juuri siksi – on kiehtova.

Erityisen mielenkiintoista on, että suhde ei perustu lihalliseen intohimoon, kuten olisi helppo luulla naista aiemmin koko ajan vaihtaneen miehen kohdalla. Toisaalta on nimenomaan luontevaa, että Reynolds näkee Almassa jotain muuta kuin seksikumppanin, pitelemättömän halun kohteen, koska pelkkä halu ei sitoisi hänen kaltaistaan miestä yhteen naiseen sillä tavalla, kuin hän on jäänyt kiinni Almaan. Niin, ja Reynolds on myös niin rutiineittensa ja niiden tuoman rauhan vanki, elämässään niin itseään kontrolloiva, että on vaikea edes kuvitella häntä pitelemättömän halun kourissa. Toki hänellä ja Almalla on seksisuhde, mutta senkin alkaminen saa odottaa aikansa, eikä seksi korostu suhteessa.

Järkyttävää – vai pelottavalla tavalla lohdullista? - Reynoldsin ja Alman suhteessa on, että tavallaan Alma huolehtii Reynoldista samalla kun aiheuttaa hänelle kärsimystä, mies kun ei itse osaa säädellä työn ja levon välistä suhdetta. Rakkaus voi olla sairasta, vai onko rakkaus rakkautta ollenkaan, jos se on sairasta? Siinäpä pohdittavaa jokaiselle tämän elokuvan nähneelle.

Pehmolelutyttö – nuortenkirja, jossa on ajateltavaa vähän aikuisemmallekin

Nuortenkirjoja ei tule paljoa luettua, vaikka niissä on yhtä lailla hienoja tekstejä kuin aikuistenkirjoiksikin kutsutuissa kirjoissa. Useinkin vastaan tulee sellaisia nuorille suunnattuja kirjoja, jotka kiinnostaisivat. Kuten vähän aikaa sitten. Törmäsin nimittäin Jukka Behmin kirjaan Pehmolelutyttö, joka on voittanut WSOY:n Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta -kirjoituskilpailun.

Pehmolelutyttö kertoo 15-vuotiaasta Emiliasta, joka on lapsellinen ja pyrkii sen verran kovaa aikuisten maailmaan, ettei oikein pärjää asian kanssa. Emilia nimittäin osittain ajautuu, osittain tietoisesti työntää itsensä tilanteeseen, johon hänen ikäisensä ei pitäisi joutua – eikä oikeastaan kenenkään muunkaan. Tuskin moni aikuinenkaan osaisi käsitellä tunteita, joita Emilian päässä liikkuu.

Emilialla on perhe, jossa äiti pelaa tietokonepeliä, isä yrittää välittää eikä veli oikein halua näyttää, että pikkusisko on hänelle tärkeä, koska juuri sellaisia useimmat 17-vuotiaat isoveljet ovat 15-vuotiaita pikkusiskojaan kohtaan. Emilia meneekin omia menojaan. Hänellä on ystävä Lila, joka kuitenkin välittää Emiliasta aika vaihtelevasti, mahdollisesti ei oikeasti ollenkaan. Ja kerran kun Lilan tie vie pojan mopokyytiin ja Emilia jää kuin nalli kalliolle, tyttö tulee suostuneeksi satunnaisen miehen ehdotukseen: hän katselee, kun mies tyydyttää itsensä, ja saa palkaksi kaksikymppisen.

Tämän tapauksen jälkeen Emilia ajautuu tapaamaan useammankin miehen, mm. Helsingissä asuvan muka-valokuvaajan, jonka kohdalla lukija näkee heti, ettei kyse ole oikeasta valokuvaajasta. Emilia ei kuitenkaan osaa nähdä todellisuutta. Hänen lapsellisuuttaan korostetaan sillä, että hän juttelee salaisuutensa pehmoleluilleen. Emilia on pehmoleluilla leikkivä tyttö, joka leikkii yhtä lailla aikuisten asioilla. En tosin usko, että aikuisetkaan ovat yhtään parempia vastustamaan kiusausta, kun joku antaa heille huomiota, varsinkin verkossa.

Miesten huomio kiehtoo Emiliaa, mutta hän tuntee itsensä myös likaiseksi. Hän ei usko, että kelpaisi ikäiselleen Santerille, joka on mukava ja Emiliaan ihastunut. Emilia on varma, että jos Santeri saisi tietää, mitä Emilia touhuaa, hänen kiinnostuksensa katoaisi.

Myös porno ahdistaa Emiliaa. Hän ei voi olla katsomatta sitä, ja se aiheuttaa ristiriitaisia tunteita. Emilia ei selvästikään pysty käsittelemään näkemäänsä.

Pehmolelutyttö häkellyttänee monia aikuisia. Sen suorasukainen kuvaus muistuttaa aikuisia siitä, että nuorten maailmaan kuuluu asioita, joita aikuiset eivät välittäisi ajatellakaan sinne kuuluvan. Paitsi luku, jossa Emilia katselee pornoa ja tyydyttää itseään, myös se, miten hän haaveilee äitinsä ystävän miehestä, voivat tuntua vaikeilta lukea. Itse asiassa en usko, että teinityttöjen pornonkatselu ja fantasiat aikuisista miehistä ovat kuitenkaan kovinkaan harvinaisia – aikuisen suostuminen tällaisen fantasian toteuttamiseen on toki aivan eri asia.

Ahdistusta saattaa aiheuttaa sekin, miten Pehmolelutyttö kuvaa aikuisia. Nämä elävät omassa maailmassaan eivätkä edes tiedä, missä perheen nuoret menevät. Äiti pelaa läppärillään niin että ruudun tuijottaminen tuntuisi jo kliseiseltä, ellei se olisi varsin totuudenmukainen kuvaus niin monista aikuisista(kin). Isä yrittää pitää järjestystä, olla kunnollinen isä. Emilian mielestä hän on lähinnä tylsä. On mielenkiintoista myös lukea, miten Emilia näkee vanhempiensa liiton: häneltä ei jää huomaamatta – tietenkään – että se on kovin väljähtänyt. Onkin niin surullista, että Emilian perhe on tavallistakin tavallisempi: siinä ihmiset ovat lähellä toisiaan mutta eivät muista, mitä välittäminen oikeasti tarkoittaa tai eivät osaa ilmaista tätä tunnettaan lähellekään parhaalla mahdollisella tavalla.

Vaikka nuorten maailma saattaa olla erilainen kuin millainen aikuiset toivoisivat sen olevan, on kuitenkin hyvä tietää, millainen se on. Toki Emilia on fiktiivinen nuori, ja vieläpä aikuisen luoma fiktiivinen nuori, mutta hän on hyvin aidonoloinen ihminen – ja siksi hänen kamppailuunsa omien ajatustensa kanssa ja kelpaamattomuuden tunteeseensa sekä myös kaipuuseen olla hyväksytty on helppo samaistua, koska vaikka epävarmuus iän karttuessa muuttuu, se elää jossain muodossa useimmissa aikuisissakin elämän loppuun saakka.