Amy, My Daughter - isän näkemys Amy Winehousen elämästä

Niin siinä sitten kävi, että Amy Winehouse jäi kiehtomaan minua nähtyäni Amy-dokumentin, josta postasin viimeksi. Olen myös alkanut tykästyä Amyn musiikkiin yhä enemmän ja enemmän. Dokumentin jälkeen oli siis tartuttava Amyn isän Mitch Winehousen kirjoittamaan kirjaan Amy, My Daughter.

Isä kuvaa Amyn toisaalta vaikeuksiin joutuvana ja omapäisenä, toisaalta hassuttelevana ja positiivisesti omatoimisena lapsena, jota hän rakastaa yli kaiken. Tuntuukin todella traagiselta, että jo 12-vuotiaana itsenäisesti draamakouluun vanhemmiltaan salaa hakenut Amy muuttui päihde- ja ehkä muidenkin ongelmiensa takia ihmiseksi, joka ei aina kyennyt edes lähtemään ulos asunnostaan.

Isän kuvauksen mukaan Amy oli luonnonlapsi, joka teki asioita, joista piti, ja jätti tekemättä asiat, joista ei pitänyt. Tietyllä tavalla on ihailtavaa, että elää haluamallaan tavalla, mutta ammattimuusikkona Amy oli vaikeuksien edessä, kun ei olisi halunnut esittää itse vanhoina ja jo unohduksiin heitettävinä pitämiään lauluja. Jos hän olisi elänyt pitkän elämän ja tehnyt pitkän uran esiintymislavoilla, voi olla varma, että yleisö puolestaan olisi halunnut kuulla Rehabin vielä kymmenienkin vuosien kuluttua, vaikka Amysta biisi olisi ollut mennyttä elämää. Ehkä musiikki oli tosiaankin Amylle tapa käsitellä oman elämän vaikeita asioita eikä esimerkiksi keino saada rahaa. Tällöin Amyn suurin huomio ei kiinnittynyt hittibiisien esittämiseen, ja laitettuaan kokemuksensa biiseihin Amy halusi mennä eteenpäin kohti uusia kokemuksia. Tällainen mentaliteetti on ymmärrettävä mutta musiikkimaailmassa ei kovin ammattimainen.

Kaikkinensa Amy ei isänkään kuvauksen mukaan aikuistunut koskaan - samanlaisen vaikutelman sai dokumentistakin. Isänkin kirjan mukaan näyttää siltä, ettei Amy koskaan oppinut ottamaan vastuuta asioista. Toisaalta, kuten Mitch Winehouse korostaa, Amy oli saamassa otteen elämästä. Hän onnistui jättämään kovat huumeet - oli ilman niitä kolmisen vuotta ennen kuolemaansa - ja räpiköi päästäkseen irti alkoholista. Hänen elimistönsä oli kuitenkin jo tuhoutunut niin pahasti, että vastaan tuli se känni, jota se ei enää kestänyt.

Kirja tuo dokumenttia huomattavasti enemmän esille, mitä perhe yritti tehdä saadakseen Amyn luopumaan päihteistä. Tekstiä lukiessa syntyy kuva, että Amyn isä ryntäsi paikalle aina vaikeuksien sattuessa. Yrityksen puutteesta häntä ei voi syyttää, ja onkin surullista, että isä, joka aina yritti olla lähellä Amya, oli Atlantin toisella puolen tämän nukkuessa pois. Toki Mitch Winehouse kuvaa myös riitoja, joita väistämättä tuli, kun isä ja tytär olivat asioista eri mieltä.

Kirjan kiinnostavimmasta - ja pysäyttävimmästä - annista vastaavat kohdat, joissa kerrotaan siitä, miltä tuntuu, kun oman lapsen elämä on julkista. Aamulla saattaa herätä siihen, että näkee tyttärensä naama mustelmilla sensaatiolehtien kansissa. Eräs hulluimpia juttuja oli, kun lehdistö väitti Mitch Winehousen itsensä olleen jossain vaiheessa elämäänsä 7 vuotta vankilassa. Siihen eräs sukulainen totesi Amyn isälle, että hänen 7 vuoden poissaolonsa olisi kyllä huomattu, jos sellainen olisi jossain vaiheessa tapahtunut.

Lehdistön lisäksi myös yksityiset henkilöt piinasivat Winehousen perhettä. Kerran isä sai puhelinsoiton, jossa kerrottiin Amyn ottaneen yliannostuksen ja olevan lontoolaisessa sairaalassa. Onneksi isä pysyi soitosta huolimatta sen verran tolkuissaan, että ymmärsi, ettei soittajan mainitsemaa sairaalaa ole olemassakaan. Soitto Amylle selvitti, että kaikki olikin hyvin. Karmiva oli myös "Tympääntyneen englantilaisen" lähettämä kirje, jossa Mitch Winehousea pyydettiin järjestämään Auschwitz uudelleen auki, jotta päästäisiin jälleen isosta määrästä juutalaisia - mukaan lukien tietenkin Winehouset - eroon. Allekirjoittaja lupasi vielä tulla tarvittaessa auttamaan suihkujen kanssa.

Syynä Amyn kovien huumeiden käyttöön nähdään kirjassa Amyn poikaystävä-aviomies Blake. Isän mukaan ennen tutustumista Blakeen Amy oli ehdottomasti kovia huumeita vastaan. Niin tai näin, suhde Blakeen ei varmasti ollut Amylle hyväksi. Surullista on sekin, että ennen kuolemaansa Amy oli löytänyt elämäänsä uuden miehen, joka vaikutti paljon paremmalta hänelle kuin Blake.

On ymmärrettävää, että isän kirjoittamasta kirjasta löytyy rakastettava tytär. Sekin on ymmärrettävää, ettei Mitch Winehouse ole ollut tyytyväinen Amy-dokumenttiin, sillä vaikkei siitä välttämättä synny Amysta epämiellyttävä kuva, suuri osa Amyn ihastuttavista piirteistä jää dokumentissa piiloon - kuten esimerkiksi välittäminen, jota Amy spontaanisti osoitti hyvässä kunnossa ollessaan faneilleen tai heikossa tilanteessa oleville. Selvästikin, kuten isä kirjoittaa: "Amy was a great girl with a huge heart."

Voi Amy, Amy...

Pian tulee 4 vuotta Amy Winehousen kuolemasta, ja vastikään elokuvateattereihin on tullut Asif Kapadian ohjaama dokumentti Amy, jossa esitetään yksi näkemys siitä, millainen ihminen 27-vuotiaana menehtynyt Amy Winehouse oli. Pari ensimmäistä näkemääni lehtiarvostelua antoivat elokuvalle täydet viisi tähteä, ja melkoisen vaikuttava dokumentti Amy onkin.

Dokumentti näyttää Amy Winehousen luonnonlapsena, joka ei koskaan kasvanut aikuiseksi ja ottanut asioista vastuuta siten kuin aikuisen kuuluisi ottaa. Hän oli musiikillisesti äärettömän lahjakas, mutta ei dokumentin materiaaleissa missään vaiheessa käyttäydy ammattimuusikon tavoin. Tavallaan tämä on ihastuttava piirre, jos ajattelee sitä, ettei Amysta näytä menestyksen johdosta tulevan rasittavaa ylimielistä diivaa. Toisaalta aikuisuuden puute liitettynä järjettömään päihteiden käyttöön tekee keikkailevan ja levyttävän muusikon elämästä surullista kyllä täysin mahdotonta.

On tietysti vaikea sanoa, mikä on tässäkin asiassa muna ja mikä kana. Jotenkin on vaikea välttyä ajatukselta, että asiat eivät ole menossa oikeaan suuntaan, kun Amy dokumentissa riemuitsee, että voi polttaa rauhassa pilveä, kun on juuri muuttanut pois kotoa omaan kämppään, jossa on vain kämppäkaveri eikä moralisoivia vanhempia. Toisaalta siltäkään ajatukselta ei voi välttyä, että jos joku olisi joskus lotkauttanut korvaansa jollekin asialle, Amyn elämä olisi voinut olla toisenlainen. Kuten vaikka sille, että Amy kertoi keskenkasvuisena teininä noudattavansa hienoa dieettiä, jossa syödään hirveät määrät ja oksennetaan ruoka sitten pois. Amyn äidin mielestä tyttären puheisiin ei kummemmin tarvinnut reagoida.

Dokumentti esittää Amyn romahtamisen syyksi sen, ettei hän kestänyt julkisuutta ja ettei hänellä ollut muuta pakopaikkaa kuin päihteet, kun häntä raahattiin keikoille, vaikkei hän ollut lainkaan keikkailukuntoinen. Myös rakkautta esitetään päihdeongelman lähteeksi. Poikaystävä Blake Fielder-Civilin ja Amyn erotessa väliaikaisesti Amy ratkeaa juomaan, ja Blake on myös se, joka tutustuttaa Amyn koviin huumeisiin. Ohimennen mainitaan, että läheiset tekivät kaikkensa auttaakseen Amya, mutta dokumentin materiaalin - niin kuvallisen kuin haastettelujenkin - perusteella mieleen jää lähinnä epäilyksiä, mitä tuo kaikki oli tai oliko se kovinkaan paljon. Pahiksia sen sijaan löytyy vielä lisää: paparazzit ja pilkkaa tekevät televisiojuontajat. Näitä kahta ainakin sietääkin syyttää: Itse en lähestulkoon pystynyt katsomaan salamavalojen välkettä, joka ympäröi Amya hänen kävellessään kadulla. Tuli aika selväksi, ettei hänellä ollut rauhaa, jos hän laittoi päänsä ulos Camdenin asunnostaan. Niin, ja ne televisiossa esitetyt vitsit olivat niin mauttomia, ettei kukaan ansaitse sellaisia osakseen.

Onneksi dokumentissa on myös hetkiä, jolloin Amy esiintyy selvin päin tai riittävän selvänä ja koskettaa yleisöään. Yksi mieleenpainuvimpia kohtauksia on, kun Amy ja Tony Bennett kohtaavat Abbey Roadin studiolla Lontoossa ja laulavat yhdessä. Amylla näyttää olevan lapsenomaisen vaikea olla idolinsa seurassa suuren ihailunsa vuoksi - vaikka hän varmasti nauttiikin joka hetkestä - mutta silti hän laulaa kuin enkeli.

Dokumentissa on käytetty kaikenlaatuista saatavilla ollutta materiaalia. Tästä syystä se on ajoittain raskasta katsottavaa, kun amatöörikuvaajien huonosti kuvaamien kotivideoiden kuva heiluu eikä sen laatu riitä edes pienelle elokuvakankaalle levitettäväksi. Toisaalta näin Amy näytetään juuri sellaisena kuin hän on, kun hän ei esiinny yleisölle. Amyn kohdalla ei myöskään tunnu, että hän kummemmin esiintyisi edes kameralle, sillä hänestä jää kuva, että hän vain aina oli sellainen kuin oli.

Ehkä Amysta ei olisi pitänyt laulun lahjastaan huolimatta koskaan tulla kuuluisaa. Vaikka hänestä jää toisaalta vahva kuva, toisaalta hän oli luultavasti liian herkkä siihen julkisuuteen, mikä hänen osakseen tuli. Ajoittain dokumenttia katsoessa tulee itsellekin mieleen, ettei Amyn kokemaa julkisuutta kestäisi selvin päin. Tai ainakin täytyisi olla melkoinen tahdonvoima, jos pystyisi julkisuuden paineissa lopettamaan jo pahasti käsistä lähteneen päihteidenkäytön. Laulujen kirjoittaminen oli Amyn tapa käsitellä vaikeaa oloaan, ja surullista onkin, että hän ilmeisesti myös menetti tuon keinon purkaa pahaa oloa, sillä elämänsä loppuvuosina hän ei saanut enää ainakaan julkaistua uutta musiikkia.

Ainakin minut dokumentti pani miettimään, sillä ei se anna - eikä kukaan varmaan voikaan antaa - tyhjentävää selitystä sille, miksi Amy Winehousen elämän piti olla niin traagisen lyhyt. Olisiko Amy ajautunut joka tapauksessa, menestyi musiikissa tai ei, käyttämään hurjia määriä alkoholia ja kovia huumeita? En suoralta kädeltä kuitenkaan menisi allekirjoittamaan ajatusta siitä, että Amy Winehouse oli uhri, vaikka hän olikin niin hukassa elämänsä kanssa. Surullinen hänen tarinansa on - ei kenenkään, oli lahjakas tai ei, kuuluisi kuolla 27-vuotiaana.

Amyn isä on lukemani mukaan kritisoinut dokumenttia. Tietenkin isän näkemys on erilainen. Kuinka erilainen se on, sen voi lukea Amyn isän Mitch Winehousen kirjoittamasta kirjasta Amy, My Daughter, jonka voi ostaa Amazonilta 1,99 taalalla Kindleen, jos sattuu laitteen omistamaan. Itse en voinut vastustaa tuota halpaa hintaa. Ehkäpä kirja näyttää ihan toisenlaisen Amy Winehousen, vaikkei hänen tarinansa traagisuus minnekään katoakaan.

Nostalginen kummitustarina Stephen Kingin tapaan

Edellinen lukemani Stephen Kingin teos Tohtori Uni ei ollut ehkä aivan pettymyskään muttei varsinaisesti säväyttänytkään, sillä Hohdon jatko-osaksi kirjoitettu teos ei todellakaan pystynyt saavuttamaan alkuosansa tasoa. Kauhistuttavuuden vyöryttäminen tehokkaasti ei ole rutinoituneellekaan kirjoittajalle helppoa, sillä lukijakin on rutinoitunut eikä säikähdä vähästä. Nyt suomennetun - vaikkakin englanniksi jo muutama kuukausi ennen Doctor Sleepia julkaistun - Tervetuloa Joylandiin -teoksen luin jostain olevan erilaista Kingiä. Ja minua se viehättikin paljon enemmän kuin Tohtori Uni.

Joyland - en ymmärrä, miksi suomennoksen nimeen on pitänyt lisätä tuo käsittämätön Tervetuloa-sana - on Pohjois-Carolinassa sijaitseva huvipuisto, jonne 21-vuotias Devin Jones menee kesätöihin vuonna 1973. Devinillä on tyttöystävä, jonka kanssa suhde ei etene Devinin tahtomalla tavalla, ja kesän tullessa Devinin on alistuttava ajatukseen, että tuo ihana Wendy todellakin jätti hänet. Huvipuistoon töihin - ja samaan majapaikkaan "ikääntyneeltä Grimmin satujen prinsessalta" näyttävän Mrs. Shoplaw'n luo - saapuu kylläkin ihana punatukka Erin, mutta myös Tom, joka rakastuu Eriniin ja johon Erin rakastuu päätä pahkaa. Mutta jos ei ala rakkauden kesä 1973, alkaa kuitenkin ystävyyden kesä, joka on täynnä työtä huvipuistossa.

Joylandin Kauhujen talosta - kummitusjunasta siis - liikkuu tarina, joka on totta. Junassa on surmattu tyttö nimeltä Linda Gray. Hänen kurkkunsa on viilletty auki ja hänet on heitetty pois kummitusjunavaunusta, eikä murhaajaa ole koskaan saatu kiinni. Kauhujen talosta liikkuu myös toinen tarina, jonka todenperäisyydestä kaikki eivät ole samaa mieltä: Linda kummittelee kummitusjunassa. Tietenkin jälkimmäinenkin tarina kiehtoo Deviniä, Eriniä ja Tomia, ja kuinka ollakaan, juuri asiaa epäilevä Tom - "epäilevä Tuomas" - näkee Lindan haamun. Sen jälkeen Tom haluaisi pysyä kaukana kummitusjunasta, mutta murha ja aave kiehtovat Deviniä ja Eriniä entistä enemmän.

Syksyn saapuessa Erin ja Tom lähtevät jatkamaan opintojaan mutta Devin jää Joylandiin. Silloin Devin tutustuu työmatkansa varrella vihreässä viktoriaanisessa talossa asuvaan Annieen ja tämän pyörätuolissa olevaan kuolemaa tekevään poikaan Mikeen, jolla - tietenkin - on yliluonnollisen näkemisen lahja. Ja vähitellen Devin joutuu hieman liian lähelle Kauhujen talossa tapahtuneen murhan arvoituksen ratkeamista.

Joyland on Kingin teokseksi lyhyt - alle 300 sivua - ja hidastempoinen. Jostain arviosta luin näkemyksen, että se voisi tapahtua koska vain, että vain muutama viittaus musiikkiin sijoittaa sen 1970-luvulle. Se on tavallaan totta, mutta tarinan tunnelma ei ole nykyaikaa, niin kiireetön se on. Ihmiset soittavat toisilleen ja jopa hätänumeroon puhelinkopeista, Devin merkitsee soittamansa puhelut majapaikkansa puhelimen vieressä olevaan muistikirjaan. Kun olet pulassa, olet pulassa. Lähellä ei ole kännykkää, jolla hälyttää apua. Onneksi on sentään paranormaaleja lapsia.

Kerronta keskittyy suurelta osalta huvipuistoon. Minusta huvipuistot ovat aina olleet kiehtova miljöö, vaikken uskallakaan mennä paljon teekuppeja rajumpiin laitteisiin. Mutta näin lyhyesti  kerrottuna karmaisevalta kuulostava kummitustarina onkin hienovireinen. Ajoittain se riipii selkäpiitä, mutta sille annetaan vain vähän tilaa, koska kertoja Devinin elämässä on paljon muutakin tärkeää: ystävyys Tomiin, Eriniin, Mikeen, Annieen ja rakkauden menettämisen tuska ja huvipuistolaisen elämä. Devin pääsee Joylandin kulissien taakse, ja sinne viedään lukijakin, joka saa seurata, kuinka laitteita huolletaan ja kuinka kuumaa on koira-asussa, jossa Devin tanssii ilahduttaakseen lapsia, jotka ovat tulleet Joylandiin pitämään hauskaa.

Joyland vie lukijan siis vanhaan hyvään aikaan, jossa oli kiireettömyyttä mutta myös suruja ja kauheuksia ja joka oli paitsi iloinen myös melankolinen - tässä tapauksessa kokonaisuudessaan melkoisen melankolinen, sillä surumielisyys on tarinan hallitseva tunnelma. Ehkä se johtuu siitä, että Devinkin - nyt yli kuusikymmentävuotias - tietää kertovansa ajasta, joka on ollut ja mennyt ja jota hän muistelee kaiholla, sillä siihen liittyy paljon sellaista, joka hänen oli pakko jättää taakse, vaikkei olisi halunnut.

Joyland on tosiaankin erilaista Kingiä. Virkistävän erilaista.

Christopher Lee in Memoriam

7. päivä tätä kuuta kunnioitettavassa 93 vuoden iässä kuollut Christopher Lee jos kuka ansaitsee kunnon muistelun. Niinpä pidimme miehen kanssa Christopher Lee in Memoriam -viikonlopun, jolloin katsoimme joka päivä jonkin elokuvan, jossa herra Lee esiintyy. Koska ilmeisimmät Draculat ynnä muut Sarumanit oli jo nähty, valitsimme ehkä jonkun mielestä hieman outojakin elokuvia Leen filmografiasta.

Rasputin: The Mad Monk (1966)

Aloitimme Venäjän historiaan löyhästi perustuvalla, Don Sharpin ohjaamalla Rasputin: The Mad Monk -elokuvalla, jossa Lee esittää itseoikeutetusti Grigori Rasputinia. Rasputin voisi tietenkin olla mahtavakin rooli, mutta tämä Hammer Filmin elokuva ei kuulu yhtiön parhaisiin tuotoksiin. Itse asiassa nähtyämme Rasputinin tanssin kapakassa aloimme miettiä, sopiko elokuva laisinkaan katsottavaksi, kun tarkoitus oli ihan tosissaan kunnioittaa Leen uskomatonta elokuvauraa.

Rasputin viekoittelee itsensä tsaarin hoviin - tai no tsaaria ei näytetä elokuvassa lainkaan, mutta oikeallekin Rasputinille tsaaritar oli tietenkin tärkeämpi, sillä tämä uskoi Rasputinin pystyvän parantamaan kruununperijäpoikansa Aleksein verenvuototaudin tai ainakin pysäyttämään kohtaukset. Elokuvassa ei näy merkkiäkään verenvuototaudista vaan Rasputin lumoaa Alekseita (Robert Duncan) hoitavan hovinaisen Sonian (Barbara Shelley) aiheuttamaan onnettomuuden, jossa Aleksei loukkaantuu. Pian poika onkin vuoteen omana ja tsaaritar (Renée Asherson) niin epätoivoinen, että tarttuu oitis mahdollisuuteen, että ihmeparantaja Rasputin voisi auttaa poikaa.

Rasputinin poliittista valtaa ei tuoda kummemmin esiin elokuvassa - siihen viitataan ehkä yhdessä repliikissä. Mutta kyllähän riittävä viinanjuonti ja naistenkaataminenkin saavat aikaan sen, että joukko salamurhaajia löytyy. Turha kuitenkaan odottaa, että salamurha tapahtuisi ruhtinas Feliks Jusupovin palatsissa, kuten oikeasti kävi. Sen sijaan Rasputinin tappamisen työläys on mitä parasta antia tämän lajin elokuville, joten sitä osaa käsikirjoittajakaan ei ole muokannut kuin jonkin verran.

Leen osalta Rasputinin voisi sanoa olevan melkoisen rutiininomainen suoritus. Ehkä Rasputin kuuluu niihin elokuviin, joihin Lee jossain haastattelussa viittasi sanoessaan osan uransa elokuvista olleen "muuten vain kauheita" - ei siis kauheita sillä tavalla kuin olisi ollut suotavaa. Karismaattinen näyttelijä vakuuttaa kuitenkin kauheassakin elokuvassa - ja onhan mies ollut maskissaan aika Rasputinin näköinenkin, vai mitä?

 

The Mummy (1959)

Terence Fisherin ohjaama The Mummy olikin sitten ihan viihdyttävä muumiohurjastelu, vaikka kyseessä onkin varsin tyypillinen tarina muumion kirouksesta. Lee saa jälleen hirviön roolin, tällä kertaa melkoisessa kääreasussa.

Tapahtumat alkavat tietenkin Egyptissä haudan avaamisesta. Arkeologit löytävät kauan etsimänsä prinsessa Anankan (Yvonne Furneaux) haudan, mutta ennen kuin he ehtivät kissaa sanoa yksi ryhmän jäsenistä joutuu mielipuoliseen tilaan ja kiidätetään saamaan sairaalahoitoa. Muut eivät tiedä, että hänen kimppuunsa on hyökännyt toinen haudassa ollut muumio (Lee), joka on kauan sitten suljettu hautaan kielletyn rakkauden vuoksi ja joka on herännyt kuultuaan hautaan tunkeutuneen arkelogin papyrukselta (tai no paperilta) lukeman loitsun.

Haudan avaamisesta vähemmän ilahtunut Mehemet Bey (George Pastell), joka edelleen palvoo muinaista jumalaa Karnakia, roudaa muumion Lontooseen, minne Anankan haudan tavarat on viety. Hänen tavoitteenaan on saada muumio surmaamaan kaikki, jotka ovat osallistuneet haudan ryöstöön. Niinpä muumio sitten koikkeloi pitkin maita ja mantuja ja lopulta haudassa mielenterveytensä menettäneen miehen poika (Peter Cushing) joutuu kohtaamaan vaaran silmästä silmään. Ensiksi aika yksinkin, sillä kaikki eivät jostain syystä ota uskoakseen, että muumiot voivat lähteä haudoistaan kävelemään ympäriinsä.

Oletettavasti muumioasu on ollut Christopher Leen uran mielenkiintoisimpia rooliasuja. Aluksi se on ihan siisti, mutta 4000 vuodessa on tapahtunut jonkin verran kulahtamista, joten haudasta noustessaan muumio ei ole enää aivan kuosissa. Muumiota katsoessa ei voi oikeastaan olla ajattelematta, mihin Lee on roolissaan joutunut. Muumiosta ei näy kuin silmät ja käynninkin on pitänyt olla jäykkää. Näyttele siinä sitten ilmeikkäästi. Toisaalta, kun 196-senttinen Lee on koikkelehtinut läpimädältä näyttävässä muumioasussa, lienee vastanäyttelijöitä pelottanut ihan oikeasti - ainakin vähän.

The Man with the Golden Gun (1974)

Kolmanneksi Lee-elokuvaksi valitsimme 1970-luvun Bond-rainan, jossa Lee esittää ammattitappaja Scaramangaa, joka tunnetaan kolmesta nännistään ja kultaisesta aseestaan. James Bond (Roger Moore) seikkailee Kaukoidässä yrittäessään saada Scaramangan satimeen. Tai oikeastaan hän yrittää saada takaisin jonkinlaisen energiamuuntimen, mutta se nyt on vain käsikirjoittajien tekosyy, jotta päästään jahtaamaan kunnon roistoa.

Vaikka 007 ja kultainen ase ei välttämättä ole ikimuistoinen elokuva, on Leen pahishahmo oikeastaan aika hauska. Rasputinin ja Muumion jälkeen oli hauska nähdä elokuva, jossa Lee saattoi keskittyä näyttelemisessään muuhunkin kuin mielipuoliseen katseeseen. Vanhemmille Bondeille tyypillisesti elokuvassa on melko lailla huumorintynkää, mutta Scaramanga on mukavan huumoriton hahmo.

Jostain syystä Leen kohdalla ei voi olla ajattelematta pituutta. Roger Moorekin (187 cm) näyttää pikkupojalta Leen rinnalla. Jos itse olisin tavannut Leen joskus livenä, olisi varmaan tullut pissat housuun.

Penny Dreadful

1800-luvussa ja viktoriaanisessa ajassa on jotain taikaa. Ja koska olen kauhufani, viktoriaaniseen aikaan sijoittuvassa kauhussa on erityisesti taikaa. Siksipä Penny Dreadful -sarja oli minulle aivan must. Tallensimme ensimmäisen kauden Maikkarilta, ja toinen kausi tulee sitten katsottua luultavasti piakkoin HBO Nordicin ohjelmakirjastosta.

Penny Dreadful on saanut nimensä 1800-luvun kauhutarinajulkaisujen mukaan, jotka oli halpoina tuotteina suunnattu nuorille työväestön edustajille. Tv-sarja ammentaa kauhukuvaston lisäksi viktoriaanisen ajan yleisestä tunnelmasta ja useammasta 1800-luvun suuresta kauhuklassikosta. Ensimmäisen kauden jonkinlaisessa keskipisteessä on Mina Murrayn (Olivia Llewellyn) pelastaminen vampyyrien kynsistä. Kuten kaikki muistavat, Minahan on tuttu hahmo Bram Stokerin Draculasta. (Itse olisin tietenkin kaivannut sarjaan Lucy Westenraa, mutta häntä ei ole ainakaan vielä näkynyt.) Vaaralliseen pelastustehtävään ovat ryhtyneet Minan isä Sir Malcolm Murray (vakuuttavasti näyttelevä Timothy Dalton) ja Minan lapsuudenystävä Vanessa Ives (ajoittain hurjan fyysisen roolityön tekevä Eva Green). Avukseen he saavat amerikkalaisen pyssymiehen Ethan Chandlerin (Josh Hartnett), jolla on hellyttävä suhde kuolemansairaaseen prostituoituun nimeltä Brona Croft (Billie Piper).

Olisi kuitenkin väärin sanoa, että Minan etsiminen olisi selkeä pääjuoni Penny Dreadfulissa. Tarinassa on muitakin kirjallisuudesta tuttuja henkilöitä, jotka kuljettavat omia juonikuvioitaan. Dorian Gray (Reeve Carney) viettelee niin miehiä kuin naisia, myös Vanessa Ivesin. Hänellä on myös muotokuvansa, jota tosin ei näytetä katsojille ainakaan ensimmäisellä kaudella, mikä lienee aivan hyvä käsikirjoituksellinen ratkaisu.

Myös Victor Frankenstein (Harry Treadaway) asuu tällä kertaa viktoriaanisessa Lontoossa. (Ei anneta sen häiritä.) Hänellä on hirviönsä (Rory Kinnear), joka yrittää etsiä hyväksyntää ja löytääkin sen hetkellisesti teatterista. Herra Frankensteinille alkaa muodostua paineita, kun hänen hirviönsä alkaa vaatia morsianta. Juonikuvio ei ole kovin omaperäinen enää tässä vaiheessa maailmanhistoriaa, mutta sen käsittely on varsin mielenkiintoinen.

Kestää hetken ennen kuin Penny Dreadful vie mukaansa. Välillä se tuntuu unohtavan osan juonikuvioistaan ja toisaalta tuntuu hassulta, että niin monen romaanin hahmot on täytynyt tunkea samaan tarinaan - kenenkähän tässä vielä odottelisi saapuvan? Yllättäen Victor Frankensteinkin istuu kuitenkin ihan kätevästi uuteen miljööseensä. Ehkä kiehtovin hahmoista on kuitenkin Vanessa Ives, joka on kohtalokas, kaunis ja riivattu. Ensimmäinen tuotantokausi päättyykin neiti Ivesin osalta melko kutkuttavaan tilanteeseen, josta tuskin seuraa muuta kuin karmiva jatko.

Nyt kun Penny Dreadful on päässyt alkuun, toivon, että se vain paranee. Toisella tuotantokaudella saamme mitä ilmeisimmin nähdä, miten Vanessa Ives ratkaisee hänelle asetetun valintatilanteen ja miten käy hirviön morsiamen. Ehkä Sir Malcolmkin keksii jotain uutta ongelmaa selvitettäväkseen - Minan ongelmahan saatiin ratkaistua jo ykköskaudella.

Breaking Badin äärellä

Joidenkin televisiosarjojen seuraavaa jaksoa tulee odoteltua kuola valuen joka viikko. Jossain mielessä on kidutusta seurata sarjoja ajantasaisesti, pyrkiä siihen, että näkee uuden jakson aina mahdollisimman pian. Tiukkaan paikkaan jäänyt tarina ahdistaa myös - on julmaa laittaa katsoja odottamaan viikon verran (ja tuotantokausien välillä vielä paljon paljon pidempään), miten sankarille, antisankarille tai muulle tarinan tärkeälle ja rakastetulle hahmolle käy.

Onneksi joskus hyväkin sarja menee ohi ja siitä innostuu tai saa tietää vasta kun se on kokonaisuudessaan saatavilla dvd- ja bluray-muodossa. Näin minulle kävi Breaking Badin kanssa: luin siitä kai joskus viime vuonna jostain kolumnista, ja kun vilkaisin sarjasta kiinnostuttuani verkkokauppaan, löysin edullisesti boksin, joka sisälsi koko sarjan alusta loppuun. Ja pakko on myöntää, että jollain tapaa tämän tarinan seuraaminen oli varmasti nautinnollisempaa ja karmivampaa aivan omassa tahdissa, ei television lähetysaikataulujen määräämässä aikataulussa.

Internet Movie Data Basen käyttäjät ovat arvioineet Breaking Badin tasoksi 9,5/10. Se on käsittämättömän korkea luku. (Game of Thronesilla sattuu muuten olemaan sama lukema.) Sarja ansaitseekin kaikki pisteet. Sen tarina on omaperäinen ja se käsittelee ihmisen luonteen muuttumista paremmin kuin mikään muu sarja tai elokuva, jonka tiedän. Tarinalla on kiinnostavat lähtökohdat: Walter White (Bryan Cranston) saa 50 vuotta täyttäessään kuulla sairastavansa keuhkosyöpää, joka on vievä hänet hautaan alta aikayksikön. Walterilla ja hänen vaimollaan Skylerilla (Anna Gunn) on tiukkaa rahasta, eikä Walter halua jättää Skyleria yksin teini-ikäisen pojan, Walter Juniorin (RJ Mitte) ja pian syntyvän vauvan kanssa. Koska Walterilla on kemia hallussa - hän opettaa sitä koulussa - hän keksii ratkaisuksi rahaongelmiin alkaa kokata amfetamiinia entisen oppilaansa Jesse Pinkmanin (Aaron Paul) kanssa, joka on jo mukana huumebisneksissä. Mielenkiintoinen yksityiskohta alkuasetelmassa on myös se, että Walterin lanko Hank (Dean Norris) työskentelee huumepoliisissa ja on heti aivan saamaisillaan selville, kuka uusi tekijä on ilmestynyt alueen huumebisnekseen.

Huumebisneksessä Walterista tulee Heisenberg, mies, joka valmistaa puhtainta amfetamiinia kautta aikojen ja joka ei pelkää ketään. Heisenberg ei ole miellyttävä mies, Walt sen sijaan on - aluksi. Vähitellen Heisenberg alkaa saada enemmän ja enemmän tilaa, ja katsojan on vaikea päättää, milloin todella ylittyy se raja, ettei Waltin puolella voi enää olla. Aluksihan on helppoa asettua sympaattisen, perhettään rakastavan ja ajattelevan, kuolemaa tekevän kemianopettajan puolelle ja toivoa tämän onnistumista rahanhankinnassa, vaikka kyseessä kuinka on laiton ja täysin epäilyttävä toiminta.

Walterin vastapari Jesse Pinkman on puolestaan aluksi raivostuttava nuorimies, joka sotkee kaiken ja tekee elämässään ainoastaan virheitä. Walterin moraalin kadotessa Jessestä paljastuu - tai kasvaa - mies, jolla on moraalinen selkäranka ja joka kärsii kauheuksista, joita joutuu todistamaan. Tuotantokausien edetessä katsoja liukuu Walterin puolelta Jessen puolelle. Samanlainen ilmiö on havaittavissa Skylerin kohdalla. Walterin vaimo on aluksi kerrassaan raivostuttava kyttääjä ja ylihuolehtivainenkin. Sarjan loppuvaiheissa katsojan on kuitenkin pakko olla miestään pelkäävän Skylerin puolella.

Breaking Badissa on kaikki kohdallaan. Se pakottaa katsojan ajattelemaan - aluksi se saattaa huvittaa, mutta lopulta se ahdistaa takuuvarmasti. Sen päähenkilön elämäntilanne ja toiminta on sen verran kiinnostavaa, että katsojan on melkein vaikea myöntää, että Walter kadottaa vähä vähältä inhimillisen puolensa melkein kokonaan. Sivuhenkilötkin ovat vastustamattoman hyviä hahmoja. Asianajaja Saul Goodman (Bob Odenkirk) voittaa korkkiruuvin kieroudessaan mutta kiroaa pian itsekin sitä, että on luvannut hoitaa Walterin asioita. Huumepomo Gustavo Fring (Giancarlo Esposito) saa sarjassa puolestaan hienoimman poistumiskohtauksen koskaan. Eikä ole mitään mahdollisuutta, että spoilaisin tämän mestarillisen televisiosarjahetken niiltä, jotka eivät ole sitä nähneet. Sanottakoon vain, että Breaking Bad kannattaisi katsoa pelkästään Gus Fringin viimeisen hetken näkemisen vuoksi.

Käsittämätön testitulos

Täsmälleen yhdestä syystä voi eksyä tekemään kummallisia testejä internetin syövereissä: leipätyötä paetakseen. Tällä kertaa testin tekemiseen saattoi olla syynä myös se, että Game of Thronesin seuraavan kauden alkaminen lähestyy uhkaavasti. No, joka tapauksessa päätin tämän luotettavan testin avulla selvittää, mihin Game of Thronesin suvuista/taloista kuuluisin. Ja tässä on tulos:

Testin täytyy olla käsittämättömän virheellinen, sillä jos tätä maailmaa uhkaisivat yliluonnolliset voimat, en ihan ensimmäisenä kuvittelisi, että minut laitettaisiin suojelemaan kaikkia muita niiltä. Zombieapokalypsissakin ensisijainen toimintastrategiani olisi juosta pakoon. No, toisaalta voisin kyllä samaistua Samiin, joka hänkään ei tunne aina olevansa yövartiossa aivan oikeassa paikassa. Ja sekin on totta, että välillä tunnen monessakin seurassa, etten oikein kuulu joukkoon. Ehkä tällaiselle outolinnulle yövartio olisi sitten siinä mielessä oikea paikka.

Entä mihin sukuun haluaisin kuulua? Targaryen olisi ollut kiva. Mutta toisaalta lohikäärmeiden käsittelykään ei kuulu parhaisiin puoliini...