Toisensa tasapainottavat elokuvat

Koska tiesin, että vietän ison osan syntymäpäivästäni (piti tässä taas vanhentua, eikä kukaan kysynyt minulta mitään) omissa oloissani, päätin juhlistaa tilannetta vuokraamalla pari elokuvaa. Minua kiinnostavat elokuvat laidasta laitaan, joten päätin ottaa kaksi toisistaan jossain määrin poikkeavaa elokuvaa katsottavakseni: The Manson Familyn, joka kertoo Charles Mansonin tapauksesta, ja Rakkauskirjeitä Julialle, joka kertoo kauan sitten hylätyn rakastetun etsinnästä. Keskimäärin katsomani elokuvat siis eivät varmaankaan olleet yltiöväkivaltaisia eivätkä yltiöromanttisia...

The Manson Family on näkemys 1960-1970-lukujen taitteessa voimiensa tunnossa olleesta perheeksi kutsutusta yhteisöstä, jota johti Charles Manson. Elokuvassa on muka-dokumentaarinen ote, vaikka se draama onkin. Tapahtumissa mukana olleet antavat ikään kuin haastatteluja suuren osan elokuvan käyttämästä ajasta. Haastattelut valottavat tietenkin henkilöiden ajatuksia - tai elokuvan tekijöiden näkemyksiä niistä - mutta jotenkin tapahtumien karmivuuden olisi varmasti saanut esiin pelkästään tavallisen draamaelokuvankin keinoin: silloin selitykset olisivat puuttuneet, mutta katsojalle olisi jäänyt enemmän omaa tulkinnanvaraa. Elokuvassa on lisäksi tarpeeton kehyskertomus, jossa eletään 1990-lukua ja valmistellaan dokumenttia Mansonin tapauksesta. Ideana on lopulta näyttää, että Charles Mansonia ihailevia ihmisiä on olemassa, vaikka Manson olisi istunut vankilassa jo iät ja ajat.

Charles Manson oli erikoistunut vankiloissa istumiseen jo ennen ns. perheensä perustamista. Perheensä johdosta hänestä sitten varsinaisesti tuli kuuluisa. Hän syötti seuraajilleen sekopäistä oppia ja johdatti nämä lopulta tekemään yltiöverisiä murhia.

The Manson Family tavoittaa mielestäni hyvin 1960-1970-lukujen vaihteen ajankuvan. Käsittämättömiin mittasuhteisiin mennyt hippeily huumeineen ja vapaine seksisuhteineen on tosin korostunut – tuskin kaikki todellakaan elivät kuten Manson perheineen tuolloinkaan. Verisyytensä, alastomuutensa ja täysin kieroutuneen ajatusmaailmansa takia elokuvalla on ihan aiheesta ikäraja K18. Elokuva on kuitenkin mielenkiintoinen kuva uskonnolliset mittasuhteet saaneesta kieroutuneisuudesta.

Rakkauskirjeitä Julialle on puolestaan Italiaan sijoittuva hieman romanttisempi elokuva. Sophie (Amanda Seyfried) pääsee matkaamaan ihanaan Veronaan, mutta vaikka kyseessä on jonkinlainen etukäteishäämatka, tuleva aviomies ajelee ympäri saapasmaata tryffeleiden ja viinien perässä, koska on perustamassa New Yorkiin italialaista ravintolaa. Uskomaton mies! Italialainen ruoka on jumalaista, mutta vielä jumalaisempaa on viettää aikaa yhdessä rakkaansa kanssa Veronassa, uskokaa minua!

Sophie päätyy nähtävyyksille yksin, ja kuuluisalle Julian talolle saapuessaan hän näkee naisten kirjoittavan Julialle (niin, sille Romeon Julialle) kyynelet silmissään kirjeitä. Sophie päättää seurata naista, joka lopulta tulee noukkimaan seinään kiinnitetyt kirjeet mukaansa. Hänelle selviää, että Julialta voi todella saada vastauksen kirjeeseensä. Koska Sophiella ei ole muuta tekemistä ja hänellä on romanttinen mieli, hän päätyy itsekin kirjoittamaan kirjeitä Julian nimissä, kun löytää yllättäen Julialle 50 vuotta aiemmin jätetyn kirjeen, jossa Claire-niminen englantilaisnainen (Vanessa Redgrave) kertoo siitä, kuinka ei uskaltanut heittäytyä rakkauteen italialaisen Lorenzon kanssa.

Kirje todella päätyy Clairelle, ja niinpä Sophie pääsee matkaamaan Toscanaan ja ympäri sitä löytääkseen Lorenzon. Mukana on Clairen lapsenlapsi Charlie (Christopher Egan), joka on ensin sitä mieltä, että isoäidin entisen heilan etsiminen on ihan hullua. No, mielen muuttuminenhan on ihan peruskauraa romanttisissa elokuvissa, joten ei hätää.

Rakkauskirjeitä Julialle on juuri sopiva elokuva Italiaa rakastavalle romantikolle. Italialaisia katuja ja viinitarhoja katsellessa voi taas alkaa himoita pääsyä Veronaan tai Sienaan ja romantiikkaa piisaa. Hieman ennen loppuratkaisua tirautin kyynelenkin. Onneksi leffa ei jäänyt vuokraamon hyllyyn. Luulin sitä nimittäin ensin ihan turhaksi hömpäksi, mutta sitten selvisi, että siinä ollaankin Italiassa…

Peippo vei, peippo toi

Luen todella vähän runoja. Aina silloin tällöin jokin runo tekee vaikutuksen. Kestosuosikkini ovat suomalaisen runouden tunnetuimmasta päästä: Kaarlo Sarkian Älä elämää pelkää ja Eino Leinon Elegia. Heli Laaksonen on runoilijaksi harvinaisen suosittu. Hänen uusin runokirjansa Peippo vei on niin herkun näköinen, että se oli pakko lukea, varsinkin kun sekin sattui tulemaan kirjaston viikkolainoissa vastaan. Tosin kirjan voisi ostaa omaksikin jo tuon ulkoasun perusteella: kannen aukosta kurkistava karhu on suloinen ja vihreä väri on maailmojasyleilevän luonnonläheinen (oho, tulikohan tuosta paradoksi?).

Heli Laaksosen runot käsittelevät melkein koko elämänkirjoa. Teoksen nimen mukaisesti myös luonto on vahvasti esillä. Teos vilisee lintuja, ja Laaksonen yhdistelee hupaisasti luontoelementtejä johonkin niin vähän luontoon liittyvään kuin mahdollista: esimerkiksi vasta vihitty sulhanen soutelee luonnon keskellä häälahjaksi saadun leivänpaahtimen kanssa etsimässä morsiantaan.

Eläimet kertovat toki ihmisistä. Itseäni liikutti kovin ”Kakssuuntanen kummisetä” -runo. Se alkaa:

Tunnen vaa yhren karhu
ja seeki o maanisdepressiivine.

Karhu on talvella levoton, vaikka pitäisi nukkua talviunta. Keväällä se puolestaan saa rauhan mieleensä, vaikka pitäisi herätä talviunilta. Mutta niinhän se on: milloin sitä olisi oikeassa mielentilassa ihminenkään, oikealla mielellä tekemään sitä, mitä juuri sillä hetkellä pitäisi tehdä.

Runot kertovat myös kasvamisesta, kasvamattomuudesta ja keskeneräisyydestä. Elämän vaatimukset iskevät joskus kovaa ja niihin hermostuu, mutta tuskinpa niitä pystyy kaikesta uhosta huolimatta toteuttamaan:

Tänä! Mää! Kehityn! Kerral!
Ruppen viraliseks ko mappi
asiallisemmaks ko aamukahreksan
tilan lehren misä o välikaustakkivertailu.

Runojen minä suhtautuu välillä pelokkaasti sekä menneisyyteen että tulevaisuuteen. Menneisyydestä on myös vaikea päästää irti, jopa niin vaikea, että kaikki toisen tekemä halutaan pitää ennallaan:

En haje pyykei sisäl.
Nee on sun ripustami
etkä ole enä ripustamas.
Keväse ilma jolkuttava ylitte.
Syyssumu laaha jalkojas.
Pakkasil lakana kilkutta toist vaste.

Runokokoelma on täynnään kaikenlaisia tunteita. Parisuhdetta käsitellään rakastumisesta eroon mutta myös muut tunteet, kuten kateus ovat esillä. Siitä kertoo ehkä hupaisin runon nimi, mikä teoksesta löytyy (vaikka näistä tunteista onkin hupaisuus kaukana): ”En ol kattene mut en sois kellä mittä oleva”.

Kaikenlaisten vaikeittenkin tunteitten käsittelystä löytyy usein huumoria, ja pilkahtaapa melkoinen optimistisuuskin runossa ”Isäl o asia”:

Ko päättä et kaik saa men niinko mene
kaik mene juur niinko o ajatellukki.

Sopi hyvi!

Black Swan järisytti minua

Balettitanssija Ninasta (Natalie Portman) kertova elokuva Black Swan oli minulle voimakkain elokuvakokemus pitkään aikaan. Se oli ahdistava ja vaikuttava elokuva, jonka voima ja viehätys on siinä, ettei asioita selitetä. Minuun sellainen vetoaa.



Äitinsä luona asuva Nina haaveilee isommasta balettiroolista. Hän on teknisesti täydellinen tanssija, mutta luonteeltaan viaton ja arka, eikä uskalla heittäytyä tanssiinsa. Ikävä kyllä baletti ottaa ohjelmistoonsa juuri Joutsenlammen, jossa pääroolin tanssijan pitäisi kyetä näyttämään myös pimeä puolensa mustan joutsenen tullessa estradille. Ninasta ei selvästikään ole rooliin, mutta hän saa sen silti, koska onnistuu näyttämään ohjaaja ja roolittaja Thomasille (Vincent Cassel), että hänessä on edes hieman särmää.



Thomas alkaa yrittää vapauttaa Ninaa ainakin ulkopuolisen silmin kyseenalaisilla metodeilla. Hän mm. kehottaa Ninaa menemään kotiin masturboimaan. Thomas nähtävästi tahtoisi Ninan pöksyihin, sillä hän on mitä ilmeisimmin ollut myös edellisen, nyt liiaksi vanhentuneen prima ballerina Bethin (Winona Ryder) pöksyissä.

Nina saa tuekseen ja kilpailijakseen Lilyn (Mila Kunis), jonka asenne elämään on paljon vähemmän kontrolloitu kuin Ninan. Lily on ehkä jopa Ninaakin kiinnostavampi hahmo, koska hänestä ei ota selvää. Hänen elämäntapansa ei ole ihailtava, sillä hän mm. tarjoaa huumeita Ninalle, mutta siitä huolimatta hän on aivan eri tavoin jalat maassa kuin Nina. Tästä huolimatta tai ehkä juuri tämän vuoksi hän heittäytyy ihailtavasti myös tanssiin. Kun liian ison ja vääränlaisen roolin tavoittelu ja harjoittelu alkaa murtaa Ninaa, hän kokee Lilyn vainoavan häntä. Toisaalta hän kuvittelee myös harrastavansa seksiä Lilyn kanssa ja todellakin raivaavansa tämän tieltään – eikä katsoja voi tietää varmaksi, pyrkiikö Lily todella kaikin keinoin syrjäyttämään Ninan Odetten osasta vai tahtooko tämä vilpittömästi tukea Ninaa.



Toki Ninakin on kiehtova henkilöhahmo, jonka herkkyyden ja pelon Natalie Portman tuo uskottavasti esiin. Nina elää vaaleanpunaisessa lapsenomaisessa huoneessa pehmolelujen keskellä, vaikkei ole enää pikkutyttö. Hänen äidillään ei näytä olevan muuta elämää kuin Ninan balettiuran seuraaminen, sillä äitikin on entinen ballerina, sellainen, joka ei koskaan päässyt päärooleihin. Odotettavissa on pahaa jälkeä, kun Nina viimeinkin alkaa murtautua aikuisuuteen – tai ainakin jonnekin pois äidin helmoista.

Ninalle alkaa ilmestyä fyysisiä oireita, joita ei selitetä. Hänen selkäänsä tulee ihottumaa, ja äiti väittääkin Ninan raapivan itseään. Verta vuotavaa kynsinauhaa repiessään Nina repii irti pitkän pätkän sormen ihoa, mutta hetken kuluttua sormi onkin aivan ok. Black Swan kuvaa tällaisen inhat yksityiskohdat todella selkäpiitä karmivasti. Lisäksi elokuvassa on jokunen tehokas säikäytys, eikä katsoja tiedäkään, kuinka syvälle kauhuelokuvamaiseen ilmaisuun sukelletaan, mikä saattaa tehdä katsomiskokemuksesta myös pelottavan.



Minua Black Swan värisytti tosissaan. Se saa taas ajattelemaan sitä ristiriitaa, joka on kunnianhimon ja järkevän käyttäytymisen välillä. Nina ei näe omia rajojaan vaan lähtee kohtalokkaasti rikkomaan niitä (vaikkakin äidistä olisi jo hyväkin itsenäistyä). Miksi pitää haluta jotain niin, että se saa menettämään järjen? Entä jos ei halua menestystä niin paljon? Voiko sitä järkevästi käyttäytymällä edes saavuttaa? Nina ei edes vaikuta kovin kunnianhimoiselta, paremminkin pakkomielteiseltä. Mutta liika kunnianhimo ja liika pakkomielteisyys johtavat ilmeisesti pahimmassa tapauksessa yhtä lailla tuhoon.

Voisin mennä katsomaan Black Swanin uudelleen vaikkapa elokuvateatteriinkin. Ainakin jonkinlaisena tallenteena se on hankittava, kunhan se kauppoihin ilmestyy. Onneksi mies osti jouluksi isomman televisionkin.

Vapiseva nainen: hermojeni tarina

Romaaneistaan paremmin tunnetun Siri Hustvedtin uusin suomennos, jonkinlainen tietokirja Vapiseva nainen löytyi kirjaston viikkolainoista, ja nappasin sen luettavakseni, koska erilaiset psyykkiset oirehdinnat kiinnostavat. Hustvedtin kirja lähtee liikkeelle hänen omasta elämästään ja käsittelee ihmisen mieltä ja siinä sivussa tai rinnalla fyysistä ruumistakin.

Hustvedt lähtee liikkeelle vapinakohtauksestaan, jonka hän sai pitäessään puhetta kuolleesta isästään. Holtiton yllättävä vapina sai hänet miettimään, mistä on kyse, mistä vapina johtuu. Tavallaan tämän pohtimista koko Vapiseva nainen on. Ikävä kyllä minä en ainakaan ymmärtänyt, että Hustvedt olisi päässyt johonkin lopputulokseen: hänelle ei selviä, aiheuttaako hän psyykensä vapinan vai ovatko sen takana hermot.

Vapiseva nainen oli minulle kahtiajakava lukukokemus. Välillä Hustvedtin kertomat tapauskuvaukset olivat todella kiinnostavia, välillä en ymmärtänyt neurologiahöpötyksestä yhtään mitään. Melkein koko ajan minulta oli myös hukassa se, miten asiat liittyivät Hustvedtin vapisemiseen.

Joka tapauksessa moni asia kirjassa oli kiinnostavakin. Hustvedt ottaa esille monia tapauksia, joissa ihmisen psyyke (tai sitten ne hermot) toimivat poikkeuksellisesti. Hän kertoo esimerkiksi ihmisestä, joka pystyi kirjoittamaan asiat muististaan paperille muttei pystynyt muistamaan niitä muulla tavoin, ja ihmisestä, joka hahmotti jokaisen hetken niin omakseen, että samakin asia, esimerkiksi koira, oli jo hetken päästä jotain uutta, uusi koira, koska se oli uudessa hetkessä.

Hustvedt pohtii, kuinka paljon hänen isänsä muisto on syynä hänen vapinaansa. Hän kertoo käynneistään lääkärillä ja tutkimuksista ja jopa taistelusta sairausvakuutuksen antaneen vakuutusyhtiön kanssa. On myös kiintoisaa lukea, mitä hän kertoo omasta herkästä luonteestaan ja kirjailijantyöstään. Hän on esimerkiksi sitä mieltä, että automaattikirjoitus on turhaan mystifioitu tai käsitetty joksikin yliluonnolliseksi tai pelottavaksi, sillä kirjailijat kyllä tietävät, että teksti voi virrata ihmisestä kuin itsestään.

Kokonaisuutena en kuitenkaan saanut Vapisevasta naisesta kiinni. En tosiaan saanut yhdistettyä asioita aina kirjan punaiseen lankaan. Vaikka teos oli ainakin tarkoitettu yleistajuiseksi, sen syvällinen ymmärtäminen olisi vaatinut minulta todellista keskittymistä, ja niinpä muistiini jäivät vain ne asiat, jotka oli helppo ymmärtää normaalikeskittymisellä. Teoksesta olisivat tehneet helpompilukuisen myös selkeämpi jaksotus (kirjassa ei ole yhtään alalukua, vaan koko teos on yhtä pötköä) ja lyhyemmät kappaleet.

On sinänsä jännä juttu, että oikeastaan kokemukseni ainoasta lukemastani Hustvedtin romaanista Kaikki mitä rakastin oli jollain lailla samanlainen: en jaksanut kiinnostua kaikesta, vaikka tavallaan teoksessa oli ansionsa. Lumous ja Amerikkalainen elegia odottavat hyllyssä. Saas nähdä, millaiselta lukukokemukselta ne aikanaan tuntuvat.

Enpä jää mistään paitsi vaikken ole Facebookissa

Helsingin Sanomat julkaisi tänään ison jutun siitä, mitä eri tutkimukset ovat saaneet irti Facebookista. Kuten itse edellisen postauksen tunnustuksissa kerroin, en ole itse Facebookissa, ja nuo tutkimustulokset luettuani huomasin, ettei hinkua päästä sinne ilmestynyt vieläkään.

Eräs tutkimus sanoo, että kun käytämme Facebookia, kuvittelemme muilla olevan hauskempi elämä. Siksi tulemme tuntemaan olomme ”yksinäisemmiksi ja onnettomammiksi kuin todella olemme”. Toisen tutkimuksen mukaan Facebookista ei löydä kavereita, jos niitä ei kykene muutoinkaan löytämään.

Entäpä miten Facebookissa olevien kuvien katselu vaikuttaa meihin? Kuulemma niin, että itsetunto nousee, kun katselee omia kuviaan, niitä valikoituja, joissa näyttää edustavalta. Sitten kun katselee toisten käyttäjien kuvia, unohtuukin tuo valikointiperiaate, ja alkaa morkkis, kun toiset näyttävät muka paremmilta, kuin miltä itse näyttää.

Sellaistakin tutkimuksissa on saatu selville, että Facebook lisää ahdistusta, koska ihmisille tulee paineita statusten päivittämisestä ja ”Facebook pitää [- -] käyttäjänsä neuroottisessa epävarmuuden tilassa samalla tavalla kuin uhkapelit.”

Kuulostaa siltä, ettei Facebookissa ole mitään hyvää. No, jos onnistuu pitämään sen luoman addiktion joissakin rajoissa eikä kerro itsestään liikaa tai käyttäydy sopimattomasti, kai se on kohtuullisen harmiton systeemi. Toisaalta on vaikea ymmärtää esimerkiksi ystäväkeräilyä. Miksi edes Facebookissa pitäisi kutsua ystävikseen sellaisia ihmisiä, joita ei muutoin kutsuisi ystävikseen? Ehkä olen vain huono ihminen, mutta itse asiassa minua ei kiinnosta pätkääkään, miten joku entinen koulukaveri jossain voi. Siispä en innostu edes Facebookin avusta vanhojen tuttujen löytämisessä.

Tämä bloginikaan ei perustu erityisemmin siihen, mitä minulle on tapahtunut, vaan siihen, mitä ajattelen. Tämä siksi, ettei minusta ole oikein tarpeellista raportoida aivan arkisia asioita koko kansalle. Käsi pystyyn, ketä kiinnostaa, että luin tänäänkin vessanpytyllä ja söin lounaaksi makaronilaatikkoa! Sitten kun jotain tapahtuu, kerron asioista mielelläni – suullisestikin. Tai miten sen ottaa – en taida tätä nykyä olla kovin innokas puhumaan omista asioistani, noin keskimäärin. Tuntuisi myös oudolta kytätä netistä koko ajan, kuka muu on syönyt makaronilaatikkoa tai tehnyt jotain muuta yhtä merkittävää. Mielelläni kuuntelen ystävieni kuulumisia mutta jokainen heidän tekonsa ei minusta ole kovin kiinnostava, niin ystäviäni kuin nämä ihmiset ovatkin.

Jotenkin tuntuu, että maailmassa on todella paljon järjellistä tekemistä – paljon enemmän kuin koskaan ehtisi tehdä. Miksi siis ihmiset käyttävät aikaansa sellaiseen, mikä ei tunnu järjelliseltä? Facebookissa roikkumista parempia rentoutumismuotojakin varmasti löytyy ja ystävät ilahtuvat varmasti enemmän vaikkapa teehetkestä tai puhelinsoitosta kuin jatkuvista tyhjänpäiväisistä päivityksistä.

No, ehkä olen vain onnellinen, etten ole hurahtanut Facebookiin, koska se veisi varmasti paljon minunkin aikaani. Mutta jotain mieleenpainuvaakin Hesarin artikkelista vielä löytyy. Internet-tutkija Sherry Turkle toteaa, että ”ihminen on tuomittu yksinäisyyteen, ellei hän opi olemaan oikeasti yksin. Yksinäisyys on epäonnistunutta yksinoloa.” Melko hyvä mietelause.

Sain tunnustusta!

Sain Teresitalta tunnustuksen (jo muinaisessa menneisyydessä)! Kiitoksia kovin paljon! Tästä hyvästä saatte sitten tietää minusta seitsemän lisäasiaa:

1) En osaa sitten yhtään hoitaa kasveja. Jos en kastele niitä, ne voivat huonosti. Jos kastelen niitä, ne voivat ihan yhtä huonosti.
2) Olen vieraillut kolmella eri keskitysleirillä: Sachenhausenin, Dachaun ja Auschwitz-Birkenaun keskitysleireillä. Nämä paikat eivät ole saaneet minua varsinaisesti ymmärtämään kansallissosialismia, mutten kyllä sitä odottanutkaan.
3) En ole lukenut Sinuhe egyptiläistä enkä Täällä Pohjantähden alla -teosta kokonaan, vaikka olen valmis kehumaan niitä ja vaikka molemmat ovat tehneet minuun vaikutuksen niiltä osin, miltä osin olen niihin tutustunut. Ja vaikka minun kai pitäisi olla jonkinasteisesti kirjallisuuteen perehtynyt.
4) En ole Facebookissa, enkä usko sinne menevänikään.
5) Minulle tulee tilattuna mm. seuraavat lehdet: Cross Stitch Collection, Image, Tieteen Kuvalehti Historia ja Helsingin Sanomat.
6) Olen lukenut koulussa ns. pitkänä kielenä ruotsin.
7) En kuvaisi itseäni varsinaisesti epäsosiaaliseksi, mutten erityisesti pidä esim. juhlista, joissa on paljon minulle vieraita ihmisiä, sillä en ole mitenkään erityisemmin innokas tutustumaan uusiin ihmisiin. Toisaalta en pistä kyllä yhtään pahitteeksi, jos elämä tutustuttaa ihmisiin, joiden koen ajattelevan asioista samansuuntaisesti kuin minä ja joiden kanssa on mukava viettää vapaa-aikaa.

Olipas vaikeaa keksiä! Teen saman tempun kuin aiemminkin: sinä, joka löydät blogisi sivupalkistani tai joka olet lukijani blogissani tai kommentoinut jotain blogipostaustani – ota tunnustus!

Yritin järkyttyä misseistä – ja läskiksi meni

Katsoin viikonloppuna piruuttani missikisoja. Lapsuudessa kisat olivat tärkeä instituutio, ja oma suosikki piti tietenkin valita. Missipaperinuket, jotka leikattiin Apu-lehdestä, olivat tärkeitä ja ystävän kanssa leikimme leikkiä, jossa sai voittaa kaikki maailman missikilpailut.

No, omat arvot ovat muuttuneet, ja aika hassultahan se tuntuisikin, jos voisin nyt jotenkin pitää esikuvanani missiä, joka on melkein puolet nuorempi kuin minä ja jossa lähinnä näkee nuoren naisen, joka yrittää vastata fiksumpia kuin mitä oikeastaan vielä ajattelee ja joka siksi sanoo enimmäkseen jotain ympäripyöreää, koska miettii tuskissaan, miten antaisi itsestään mahdollisimman hyvän vaikutelman.

Onhan se ihan hullua, että nuoret naiset keikistelevät kameran ja tuomariston edessä ja heitä arvioidaan ulkoisesti hyvinkin yksityiskohtaisesti. Eihän siinä mitään järkeä ole. Mutta luinpa Helsingin Sanomista, etteivät feministitkään enää jaksa vauhkota siitä, miten kauhea asia missikisat ovat. Itse olin kuitenkin valmistautunut lähinnä kammoksumaan järkyttävää ohjelmaa. Mutta mikä Miss Suomi -finaalissa sitten loppujen lopuksi oli järkyttävää?

Olin kovin yllättynyt siitä, etten oikeastaan jaksanut kummemmin herättää itsessäni minkäänlaisia tuntemuksia ohjelman aikana. Missien keikistelyn aikana soitettu musiikki oli tosin pahimmanlaatuista kuraa ja oli vaikea saada ketään missiehdokkaista jäämään mieleensä. Ehkä suurin yllätys olikin, kun Pia Pakarisen tultua valituksi uudeksi Miss Suomeksi huomasin, että olen valintaan tyytyväinen. Löytyihän sieltä massan joukosta kuitenkin sellainen luonnollisen näköinen suomalainen nuori nainen, jonka kelpaa missiksi valita – sen enempää spekuloimatta, mikä missi edes oikeastaan on. Joten oikein paljon onnea vain uudelle Miss Suomelle!

Lopuksi pitää tehdä vielä yksi huomio missien asustuksesta. Tuo Pialla oleva ristikoru on aika makea!