Isän kädestä - kun parisuhdetta hallitsee toisen seksuaalinen tarve

Joskus paljon nuorempana luin Anna-Leena Härkösen Akvaariorakkaus-kirjan, jonka parisuhteessa oleva naispäähenkilö etsi itseään seksuaalisesti. Vaikka en muista teoksesta paljoakaan, se tuli jostain syystä mieleeni nyt, kun luin Essi Tammimaan romaanin Isän kädestä. Tammimaan teoksessa Ruut tapaa yökerhossa Luukaksen ja päätyy tämän kanssa parisuhteeseen, jota hallitsee Ruutin tarve toteuttaa itseään niin, että saa täydellisen seksuaalisen tyydytyksen. Seurustelu- ja avioliittovuosien aikana Luukaksellekin selviää, mitä se vaatii.

Ruut näyttäytyy ainakin minulle mieleltään oikukkaana nuorenanaisena, siitäkin huolimatta, että hän tavallaan tietää, mitä tahtoo. Ruutilla on tarve tulla rajusti alistetuksi ja rajusti otetuksi, mutta vaikka hän tahtoo sitä, se ei tunnu toteutuessaan aina aivan hyvältä hänestä. Ei ole ihme, että Luukas on välillä epätietoinen siitä, miten hänen pitäisi tyttöystävänsä/vaimonsa kanssa toimia.

On myös pakko myöntää, että minusta Ruut ei vaikuta erityisen tasapainoiselta. Ehkä se johtuu siitä, että minulle heräsi myötätunto Luukasta kohtaan. Mies lähtee Ruutin seksuaalisiin toiveisiin mukaan, mutta ainakin minun on vaikea uskoa, että se kaikki olisi kovin aitoa. Ainakaan Luukas ei tahdo tehdä seksileikistä kokopäiväistä, ja Ruutille ei taas tunnu riittävän mikään muu. Lopulta kun Ruut pääsee sen äärelle, mikä tuottaa hänelle todellisen seksuaalisen mielihyvän – jätetään spoilaamatta, mitä se on –, on hänelle enää olemassa yksi ainoa tapa elää elämäänsä seksin osalta. Se, että toista vaatii omia tarpeitaan tyydyttämään kuin toinen ihminen olisi ikuisessa päivystysvuorossa, tuntuu pakkomielteisyydeltä.

Luukaksen mukautuvuus jopa ihmetyttää. Kipuilua toki on, mutta minusta Luukaksen näkökulma olisi ollut niin kiinnostava, että sen olisi voinut nostaa tasaveroiseksi Ruutin näkökulman kanssa. Se, että voi toteuttaa itseään seksuaalisesti, on tärkeää, mutta seksuaalisten halujen yhteensovittaminen on usein vaikeaa. Ruutin halut ovat varmasti monesta erikoiset, ja vaikka Luukas on joustava, hänen intohimonsa ei selvästikään kohdistu samoihin asioihin kuin Ruutin tai ainakaan yhtä voimakkaasti. Siksi olisi ollut mielenkiintoista päästä enemmän myös Luukaksen pään sisään.

Oman itsensä etsimisen rinnalla – tai sen rinnalla, että pääsisi toteuttamaan itseään – Ruut tukee työssään opettajana teinityttöä, joka käy omaa seksuaalisuuteen liittyvää taisteluaan. Ruutilla on suojeluntarve, ja hänet kuvataan opettajana, joka osaa toimia oppilaidensa kanssa oikein mutta aiheuttaa pahennusta kollegoissaan. Tämä sivujuoni laajentaa kuvaa Ruutista. Se näyttää hänet vähemmän itsekeskeisenä, vastuunsakantavana, jopa huolta kantavana. Vastakkainasettelu Ruutin ja muiden opettajien välillä on ehkä turhan jyrkkä, mutta toisaalta se palvelee tarkoitustaan näyttämällä, millainen on ahdasmielinen työ- tai opiskelupaikka.

En ehkä pitänyt Ruutista, mutta se ei tarkoita, etten olisi pitänyt kirjasta. Teksti veti hyvin mukaansa ja Ruutissa näkyy hyvin halun pakottavuus. Ruutissa on hienoa se, että hän ilmaisee halujaan, ja se, etten ole ennen nähnyt hänenkaltaistaan romaanihahmoa. Isän kädestä käsittelee haluja, joita – näin uskaltaisin väittää – useimmat pitävät kieroutuneina. Millaisia haluja ihmisellä saa olla? Minkä verran niihin voi vaatia kumppaniaan lähtemään mukaan? Missä kohtaa halut hallitsevat ihmistä liikaa? Näitä kysymyksiä kirja saa miettimään, eikä se ole ollenkaan huono suoritus kaunokirjalliselta teokselta.

Kirjan lopun voi ymmärtää parillakin tavalla – tai ainakaan se ei ole selkeän yksiselitteinen. Jollain lailla se on yhtä aikaa seesteinen ja jollain lailla häiritsevä – ehkä olisin halunnut varmuuden sille, että tulkitsin sen oikein.

Jos kaipaat painostavaa kauhutunnelmaa, valitse Hereditary

Jos jotakin kauhuelokuvaa mainostetaan kritiikeissä oikeasti pelottavaksi, on se minulle käsky mennä tarkastamaan, onko oma kokemukseni sama. Ari Asterin ohjaamaa Hereditarya näytettiin pitävän arvioissa nopealla vilkaisulla sen verran hyvänä, että tein sen, mitä kuuluu tehdä: pimitin itseltäni kaiken tiedon elokuvasta ja aloin etsiä sopivaa ajankohtaa käydä se katsomassa, jotta voisin muodostaa siitä oman mielipiteeni.

Kauhuelokuvat alkavat yleensä rauhallisesti, jopa idyllisesti, jotta idyllin särkyminen sitten todella sattuu, kun se tapahtuu. Hereditaryssa tunnelma on kuitenkin alusta asti painostava. Keskiössä olevan perheen isoäiti on kuollut, mutta niiden, joiden pitäisi surra, nähdään käyttäytyvän tilanteeseen nähden oudosti, tunteettomasti, jollain lailla kammotenkin. Tällaisia tunteita on erityisesti perheen äidillä Anniella (Toni Collette), vainajan tyttärellä. Isä Steve (Gabriel Byrne) on järkähtämättömän rauhallinen ja tytär Charlie (Milly Shapiro) vaeltelee muissa maailmoissa syöden suklaata. Jos joku perheenjäsen vaikuttaa jollain lailla tunne-elämältään normaalilta, se on Charlien isoveli Peter (Alex Wolff) – tai no hänenkin osaltaan tämä saattaa olla liioittelua. Painostavaa tunnelmaa lisää elokuvan päällekäyvä äänimaisema, jonka basso tärisyttää leffateatterin penkkiäkin.

Annie työskentelee kotona. Hän rakentaa pienoismalleja, mutta oletettavasti aivan muunlaisia kuin mitä häneltä on tilattu. Annie ei vain kummemmin ole kiinnostunut ottamaan yhteyttä galleriaan, jonne on tekemässä näyttelyä. Sen sijaan hän tekee pienoismalleja oman elämänsä kammottavista hetkistä. Lapsiinsa Anniella on outo, traumaattinen suhde. Charlie on ollut isoäidille läheinen, mikä ei ole ollut Annielle iloinen asia. Tiedä sitten onko lapsesta tullut tästä syystä outo ja yksinäinen, mutta sellainen hän on. Hän ei tunnu edes kaipaavan kenenkään seuraa, riittää kun voi puuhastella omiaan, vaikkapa leikata luokkahuoneen ikkunalasiin lentäneen kyyhkysen pään saksilla irti. Peter sen sijaan on sosiaalinen ja keskittyy siihen, miten ja milloin pääsisi polttamaan ruohoa kavereidensa kanssa. Kun poika valehtelee äidilleen iltamenostaan ja äiti pakottaa tyttärensä isoveljen mukaan, seuraa katastrofi, jossa hajoaa sekin, mitä ei ikinä ollut.

Hereditary ahdistaa alusti asti mutta kehittää jännitteensä pelottavammaksi ja pelottavammaksi hitaasti mutta varmasti, juuri kuten kauhuelokuvan kuuluukin tehdä. Helppoihin säpsäytyksiin se ei sorru. Sen tunnelma ja kauhtunut värimaailma ovat elokuvan vahvuuksia. Se on tarina perheensisäisestä dynamiikasta, se on kummitustarina ja riivaustarina. Se on tarina siitä, miten tavallisuus on häiriintynyttä, miten kulissien takaa paljastuvat asiat ovat koko ajan kipeämpiä ja kipeämpiä, sairaampia ja sairaampia. Hienoa elokuvassa on sen häiriintyneisyys, ja se, että katsoja saa tietää jotain muttei kaikkea, minkä tahtoisi tietää. Iloitsen myös siitä, ettei elokuvan loppuratkaisu ole turhan paisutteleva, joskin jollain lailla olisin toivonut sen olevan erilainen, kekseliäämpi. Mutta se nyt on pieni kauneusvirhe, ja uskonpa, että monista muista loppuratkaisu, selitys kaikelle, on aivan oivallinen.

Elokuvanjälkeisen yön nukuin levollisesti mutta varmuuden vuoksi valot päällä. Sain siis osapuilleen sen, mitä menin hakemaan. Sekin on todella paljon, ettei keskittymiseni herpaantunut yli kaksi tuntia kestävän elokuvan aikana kuin pari kertaa – ja silloinkin vain ohi mennen.