Miksi intoilen Game of Thronesista yhä vaan?

Taas on maailmalla vouhkattu urakalla Game of Thronesista, jonka seitsemäs, toiseksi viimeinen tuotantokausi päättyi toissapäivänä. On helppoa lähteä mukaan intoiluun, jota harrastetaan kaikissa maanosissa. Oikeastaan intoilussa kuuluu olla mukana, jos haluaa olla cool. Ja kun intoilee toisten kanssa ja keskittyy varomaan sitä, ettei kukaan ehdi spoilata uusinta jaksoa ennen kuin on itse sen onnnistunut näkemään, ei enää muista kyseenalaistaa sitä, onko sarjassa vouhkaamista. No, sanoisin, että on.

Luotan siihen, että koska uskalsit alkaa lukea tätä tekstiä, ymmärrät, että tässä saatetaan spoilata jotain sellaiselta, joka ei ole vielä katsonut uusinta tuotantokautta loppuun. Sitten eteenpäin.

Lyhyesti, en odottanut seitsemänneltä kaudelta kovin paljon. Tai no, odotin himmailua. En tiedä, ehkä se jonkun mielestä sellaista olikin, mutta minä olin innoissani ja kauhuissani ja ties mitä kautta katsoessani. Sain kokea suuria tunteita, joita odotankin, kun katson eeppistä fantasiaa. Sellaisia, joihin menee mukaan, vaikka välillä oikeudenmukaisuuden pohdinnan pateettisuus iskee kovaa vasten kasvoja. Miksi olen yhä niin innoissani?

1. Game of Thronesin henkilöhahmot ovat ilkeällä tavalla moniulotteisia. Ne, joita ensin inhoat, tulevat sinulle rakkaiksi. Ne, jotka vaikuttavat viattomilta tai typeriltä uhreilta, tulevat vahvoiksi. Ne, jotka ovat hyväsydämisiä, tulevat julmiksi. Käsi ylös, joka joskus elämässä ennen Game of Thronesia olisi sanonut, että tottakai siskolleen lapsia siittävä mies on joku, joka ymmärtää, mikä on oikea ja mikä väärä teko. Käsi ylös, joka uskoi, että typerä teini, joka rakastui maailman vähiten rakastettavaan poikaan, voisi raiskauksen ja muun elämänsä paskan jälkeen olla niin vahva, että pystyy huijaamaan koko tarinan kierointa miestä. Käsi ylös, joka olisi uskonut, että pikkutyttö tappolistan kanssa on jotain sympaattista.

2. Game of Thrones on yllättävä – ja toisaalta täysin ennalta-arvattava. Yllättävä se on silloin, kun pitkän aikaa on ollut rauhallista. Kaikki juonittelevat, mutta mitään muuta ei tapahdu. Juuri silloin takavasemmalta tulee joukkomurha. Seitsemännen kauden viimeisessä jaksossa ei puolestaan tapahtunut mitään yllättävää. Oli aivan selvää, että näemme kuolleista nousseen lohikäärmeen. Oli aivan selvää, että Jon Snow päätyy tätinsä kanssa vuoteeseen. Niinpä tietysti -hetkellä saattoi valita kauhistuksen tai innostuksen. Tai molemmat yhtä aikaa. Jotenkin kummasti sarja on käsikirjoitettu niin, että kaikki sekin, minkä arvaa tapahtuvaksi, raastaa sielua.

3. Game of Thrones rasittaa positiivisella tavalla ihmisen muistia, panee aivot raksuttamaan. Tuo henkilö sanoi tuolle toiselle noin. Kuinka kauas taaksepäin se viittaa? Kolmannelle kaudelle? Vielä aiemmas? Itselläni ei pysy tämä hallinnassa, mutta eipä se mitään.

4. Jos elämässä ei muutoin ole jännitystä, kerran viikossa saa sydän kurkussa jännittää, pysyykö oma suosikkihahmo hengissä. Olen kohtuullisen luottavainen Deaneryksen ja Tyrionin suhteen mutta… Älkääkä nyt sitten tappako Sansaakaan, sillä hänestä on tullut niin kova, ettei voi muuta kuin ihailla. Niin, Sansa on minulle itselleni täysi yllätyssuosikki (ks. kohta 1).

5. Lohikäärmeet vaan ovat ihan parhaita! Keksikää coolimpi eläin! Ette pysty!