Frau - natsirouvan tarina

Natsit jaksavat jatkuvasti kiinnostaa niin tieto- kuin kaunokirjailijoitakin. Naisten roolia kolmannessa valtakunnassa ovat valottaneet tietokirjapuolella Eva Braunin elämäkerrat (ainakin Angela Lambertin Eva Braunin elämä ja Heike B. Görtemakerin Eva Braun: Elämä Hitlerin kanssa) sekä Wendy Lowerin Hitlerin raivottaret. Myös Hitlerin sihteerin Traudl Jungen muistelmat on julkaistu. Nyt Terhi Rannela on julkaissut romaanin Frau, jossa pääosassa on SS-kenraali Reinhard Heydrichin puoliso Lina Heydrich. Tosin kirjan 1980-luvulle sijoittuvissa jaksoissa naisen sukunimi on Manninen – hän kun oli sodanjälkeisessa elämässään jonkin aikaa naimisissa suomalaisen teatterimiehen Mauno Mannisen kanssa.

Kahdessa aikatasossa kerrottu tarina keskittyy ensinnäkin vuoteen 1984, jolloin Saksan liittotasavallassa sijaitsevalla Fehmarnin saarella asuva Lina Heydrich saa vieraakseen Erich Richter -nimisen miehen, joka haluaa haastatella häntä. Kauempana historiassa painopiste on vuodessa 1942, jolloin Reinhard Heydrich salamurhattiin Prahassa. Tarina seuraa niin salamurhan tekijöiden piileskelyä pommi-iskun jälkeen kuin natsien toimia, kun syyllisiä pommi-iskuun ei ala löytyä. Erityisesti Lidicen kylän tuhoaminen ja joukkomurha ovat kuvauksen keskipisteessä.

Lina Heydrich kuvataan naisena, joka sisimmässään tietää oman ja miehensä syyllisyyden natsien hirmutekoihin muttei myönnä sitä kenellekään. Vielä reilut 40 vuotta miehensä salamurhan jälkeen vaimo elää ajoittain kuin hänen miehensä olisi läsnä, kuvittelee näkevänsä Heydrichin ja keskusteleekin tämän kanssa. Sitten hän havahtuu todellisuuteen, ettei miestä enää ole. Jollain tapaa Lina onkin – tietenkin – vaimo, joka on traagisesti ja väkivaltaisesti menettänyt puolisonsa tämän ollessa vasta 38-vuotias. Lina Heydrich itse olisi tuolloin pian täyttänyt 31 vuotta.

Lina on vetäytynyt Fehmarniin meren äärelle, pieneen yhteisöön, jossa saa ehkä jossain määrin olla rauhassa. Erich Richter saa Linaan jonkinlaisen kontaktin, vaikka hänen onkin varottava haastateltavansa kipukohtia. Lopulta tietenkin paljastuu, että Richter on kiinnostunut Lina Heydrichistä myös itsekkäistä syistä.

Vaikka Heydrichien avioliitto ei romaanin mukaan ollut pelkkää auvoa, Linan sitoutuminen mieheensä oli sellainen, että voi hyvin perustein sanoa hänen maailmansa hajonneen tämän kuoltua. Helpompi on kuitenkin tuntea myötätuntoa muita kirjan kärsiviä ihmisiä kohtaan. Salamurhaan osallistuneet piilottelevat turvataloissaan – mm. kirkon lattian alla – mutta pelkäävät, ettei heidän tekonsa johda mihinkään muutokseen, sillä ensin näyttää siltä, että Heydrich ei kuollutkaan attentaatin seurauksena. Sitten yhtä jos toistakin – niin attentaatin tekijöitä kuin muitakin ihmisiä – alkaa huolestuttaa se, että natsien käsissä kuolee paljon viattomia, kun attentaatin tekijöitä ei saada kiinni.

Yksi noista viattomista on Lidicessä asuva tyttö nimeltä Marta. Hänen kauttaan kuvataan natsihallinnon teot: ensin ovat Martan unelmat ja rakastuminen, sitten, vaikka keskitysleiriltäkin on selvitty, vain kotikylä, jossa ei voi maan suolaamisen takia edes viljellä mitään ja jossa kaikki on poltettu maan tasalle.

Toinen mielenkiintoinen tšekkoslovakialaishahmo on Franz Varga, joka sattuu olemaan paikalla, kun attentaatti Prahassa tapahtuu. Hän kokee velvollisuudekseen mennä auttamaan loukkaantunutta Heydrichia, vaikka ei suhtaudukaan tähän muutoin kovin positiivisesti. Toisaalta Varga pelkää veljensä olevan osallinen attentaattiin. Hän edustaa tarinassa jollain tavalla tavallista prahalaista, joka joutuu kuulusteltavaksi, vaikkei ole tehnyt muuta kuin osunut sattumalta paikalle ja joka joutuu näyttämään uskollisuutensa natsihallinnolle, vaikkei tahtoisi olla sille uskollinen.

Rannelan kirja on nopealukuinen mutta se antaa paljon ajateltavaa. Lina Heydrich on hyvä valinta päähenkilöksi. Natsivallan aikaiset tapahtumat eivät ymmärrettävästi jätä naista rauhaan, vaikka niistä on kulunut vuosikymmeniä. Toisaalta Reinhard Heydrich oli Linalle puoliso ja lasten isä, ei Prahan teurastaja, niin kuin monille muille. Paholaisen maineen saaneiden toiset puolet ovat aina kiinnostavampia kuin paholaispuolet. Ja tietenkin kaikkein kiinnostavinta on, miksi joku haluaa seisoa uskollisesti – vielä kun kuolemakin on pariskunnan erottanut – sellaisen ihmisen rinnalla, jonka osuutta niin monien kuolemaan ei voi kieltää.

The Dressmaker - naisellinen kostotarina

Kate Winsletiä ei ole pitkään aikaan näkynyt ainakaan Suomessa elokuvateatterilevityksessä olleiden elokuvien pääosissa. Onneksi olemme kuitenkin saaneet nähdä näyttelijän Outolintu-elokuvasarjassa ja Steve Jobs -elokuvassa, jossa hänellä oli merkittävä rooli, vaikkakin elokuvan keskiössä oli tietenkin Michael Fassbenderin tulkitsema Steve Jobs. Sivuosia parempia ovat tietenkin hyvät pääosat, ja siksi onkin todella hauskaa nähdä Winslet esittämässä Myrtle ”Tilly” Dunnagea The Dressmakerissa, koska rooli sopii naiselle kuin nenä päähän.

The Dressmaker kertoo Myrtlestä, joka on asunut lapsena mahdottoman pienessä Dungatarin kaupungissa Australiassa. Myrtlen lapsuusmuistot eivät ole onnelliset: häntä ovat kiusanneet niin toiset lapset kuin koulun opettajakin, ja lopulta hänet on yksimielisesti todettu syylliseksi erään pojan kuolemaan – tai suoremmin sanottuna murhaan. Myrtle on lähetetty pois murhaajan nimike niskassaan, mutta nyt hän palaa äitinsä luo ja herättää nopeasti huomiota paitsi maineensa vuoksi myös siksi, että nykyisellään hän on taitavampi ompelija kuin kukaan. Pian Myrtlen luona alkavat juosta kaikki kaupungin naiset, sillä mikään ei anna enemmän itsevarmuutta kuin omille muodoille ommeltu uusi mekko.

Myrtle on palannut paikkakunnalle äitinsä (Judy Davis) vuoksi mutta myös selvittääkseen, mistä tuossa vuosien takaisessa murhatarinassa oikeastaan on kyse. Mekkoja vastaan voi saada myös tietoja. Äitikin kyllä kieltämättä tarvitsee apua: hän on itsepäinen ja elää kaaoksessa. Kylän enemmistö karttaa Myrtleä ja tämän äitiä, mutta samalle puolelle päätyvät naisten hörhelöistä kovasti pitävä poliisi Farrat (Hugo Weaving) ja Teddy McSwiney (Liam Hemsworth), jonka kanssa Myrtlelle tietenkin kehittyy suhde.

Kate Winslet on mainio tarvittaessa ulkoisesti itsevarmana naisena, joka näyttää siltä, että voi tehdä mitä tahansa. Kuitenkin menneisyys vaivaa häntä, eikä hän ole niin itsevarma ja haavoittumaton kuin miltä näyttää. Hollywood-tähdistä juuri Kate Winslet kykenee olemaan juuri niin glamöröösi kuin tarvitaan ja samalla uskottavasti myös se köyhän kyläpahasen tyttö, jota kukaan ei ole tottunut pitämään kauniina.

Muista näyttelijöistä jäävät mieleen välillä sopivasti irrotteleva Judy Davis ja Hugo Weaving, joka on aivan ihana Myrtleä suojelevana poliisina, jonka kanssa voi käydä kauppaa, jos vain omistaa postipaketin täynnä maailmalta tilattuja hepeneitä. Myöskään Liam Hemsworthia on vaikea unohtaa, mutta se johtuu eniten siitä, että yhdessä kohtauksessa hänet riisutaan melkein ilkosilleen. Kamera näyttää nuoren miehen Myrtlen ja hänen äitinsä silmille sellaisena, että vähemmänkin miesten kroppia yleensä kuolaava naiskatsoja tuntee olonsa vaivautuneeksi juuri sen kuolattavuuden vuoksi.

Melko pitkään katsoja saa uskoa, että elokuva päättyy komediallisen perinteen mukaisesti. Hauskat kohtaukset naurattavat, ja pakkohan on selvitä, ettei Myrtle ole tehnyt murhaa pikkutyttönä. Sitten koko pikkukaupunki voi antaa hänelle anteeksi ja hän voi naida Teddyn. Hurjaa kyllä elokuvan tarinankaaren päästyä loppusuoralle tulee käänne, joka järkyttää vähemmänkin heikkoja katsojia. The Dressmakerin mainoslauseena on ”Kosto on uusi musta”, ja tuohon yllätyskäänteeseen saakin odotella, miten tuo lause mahtaa toteutua.

Lopulta mainokselle saadaan vastinetta. Myrtle muuttuu oman elämänsä Carrieksi (enkä tässä tarkoita Carrie Bradshaw’ta) ja tarinasta tulee todellakin kostotarina. Mikäs sen paremmin sopisikaan Dungatariin, sillä koko kaupunki muistuttaa lännenelokuvien kaupunkeja, joiden ainoalla kadulla selvitetään olennaiset välit lopullisesti. Jos tekee mieli sekä nauraa että itkeä – ja vaikka järkyttyäkin – käykää ihmeessä katsomassa The Dressmaker.

Värittömän miehen vaellusvuodet – ystävyyden päättymisen traumoja

Ihastuin Haruki Murakamiin luettuani Kafka rannalla –teoksen. Tämänkertainen Murakamin teos – Värittömän miehen vaellusvuodet – ei ollut aivan yhtä mystinen mutta yhtä lailla hienoa kirjallisuutta. Teoksessa on kuitenkin se mielenkiintoinen lisä, että sen päähenkilö viettää tarinassa useita kymmeniä sivuja Suomessa. On aina hauska nähdä, kuinka tunnistettavaksi Suomi muotoutuu ja mihin asioihin ulkomaalainen siinä kiinnittää huomiota.

Tsukuru Tazaki on 36-vuotias tokiolaismies, joka suunnittelee työkseen asemarakennuksia ja niiden yksityiskohtia. Tsukuru on päässyt unelma-alalleen, mutta se on vaatinut sen, että hän on lukion jälkeen muuttanut pois kotikaupungistaan Nagoyasta, jossa hänellä oli neljän lukiolaisystävänsä kanssa tiivis porukka. Ensin ei näytä siltä, että ystävyys katkeaisi, vaikka Tsukuru asuukin eri paikkakunnalla kuin muut. Mutta sitten kaikki neljä muuta katkaisevat yllättäen välit Tsukuruun kysyen vain, eikö tämä todellakaan ymmärrä miksi. Tsukuru ei ole selvinnyt tuosta ystävyydenkatkeamistraumasta, vaikka tapahtumista on kulunut jo 16 vuotta. Vasta uusi tyttöystävä – tai ainakin mahdollinen uusi tyttöystävä – Sara vaatii miestä tapaamaan pitkän tauon jälkeen nuo ystävät, jotka ovat hylänneet Tsukurun.

Tästä syystä Tsukuru sitten päätyy Suomeen, kunhan on ensin tavannut kaksi muuta ystäväporukan jäsentä, jotka ovat jääneet töihin Nagoyaan. Näistä miehistä toisesta on tullut autokauppias ja toisesta epäilyksiä aiheuttavan koulutusseminaariyrityksen toimitusjohtaja. Järkytykseksi selviää, että toinen ryhmän kahdesta naisesta on kuollut henkirikoksen uhrina. Ja toinen naisista on tietenkin Suomessa. Kukaan ei peittele kysyttäessä, miksi ystävät hylkäsivät aikanaan Tsukurun. Ikävä kyllä syy liittyy kuolleeseen Shiroon, joka ei voi nyt kertoa omaa näkemystään tapahtumista.

Sara patistaa Tsukurun selvittämään traumansa, ja jollain lailla Tsukuru saakin mielenrauhan, vaikka toisaalta asioiden avautuessa jää mielikuva, että ystävyyden loppuminen oli tarpeetonta. Tsukuru voisi olla vihainenkin muttei ole. Toisten teko on julmakin, mutta kirjan kuvauksessa kaikki tuntuu vain surumieliseltä.

Sara vaikuttaa määrätietoiselta naiselta mutta jää arvoitukseksi monelta osin. Tsukuru ei voi olla varma, haluaako nainen hänen kanssaan suhteeseen, ja lukija suorastaan ahmii kirjaa saadakseen tietää, miten Tsukurulle ja Saralle käy. Nainen olisi varmasti riittävän suorasanainen kumppani Tsukurulle – toisaalta hän onnistuu muuttamaan miehen elämän, ainakin sisäisesti, jo ennen kuin kertoo, mitä todella haluaa Tsukurusta. Näiden kahden henkilön suhteen osalta kirjan loppu saattaa jäädä vaivaamaan lukijaa, jos asian nyt vaikka näin ilmaisisi paljastamatta liikaa.

Entäs se Suomi-kuva sitten? Murakamin Suomi on hyvin Suomen näköinen. Tsukuru lentää tietenkin Helsinkiin, mutta sitten selviää, että hänen ystävänsä Kuro – tai nykyään paremminkin Eri, koska hän ei halua enää itsestään käytettävän nuoruuden Kuro-nimeä – on perheensä kanssa mökillä lähellä Hämeenlinnaa. Tsukuru vuokraa auton ja ajaa läpi metsäisen maan. Jopa Suomen mystisyys tulee esille: Tsukurun lähtiessä järven rannalta takaisin kohti Helsinkiä Eri varoittaa häntä häijyistä maahisista. Ainut hieman hämmennystä aiheuttava seikka Värittömän miehen vaellusvuosien Suomi-näkemyksessä on, että suomalaiset näyttäytyvät tavattoman ystävällisinä. Ainoastaan maaseudulla Tsukuru tapaa jäyhän vanhuksen, joka hänkin on tosin omalla tavallaan hyvin avulias. Ehkä me emme olekaan niin epäkohteliaita ja vaisuja kuin mitä maineemme sanoo. #kirja-sivustolla olevan kirjan suomentajan Raisa Porrasmaan kolumnin mukaan Murakami kirjoitti Suomi-kuvauksensa vanhasta muistista: hänen matkansa 1980-luvulla oli ainoa konkreettinen kosketus Suomeen ennen Värittömän miehen vaellusvuosien kirjoittamista. On aika mielenkiintoista, ettei Suomi taida olla sinänsä kovin paljoa muuttunut noista ajoista. Suomalaisten ystävällisyyden ajattelisi sen sijaan kehittyneen paljonkin kolmessakymmenessä vuodessa. Joka tapauksessa on erikoista, että juuri erityisen kohteliaana pidettyyn kansaan, japanilaisiin, kuuluva Tsukuru kokee töksäyttelijöinä pidetyt suomalaiset kohteliaina ja ystävällisinä.

Tsukuru pitää itseään värittömänä persoonana, joka ei kiinnity mihinkään – tai ainakaan keneenkään, koska selvästi hän on yksinäinen eikä haluaisi olla. Eri muistuttaa häntä kuitenkin kesämökillään siitä, että hänessä on värejä, että ystävät ovat aikoinaan nimittäneet häntä värittömäksi, koska hänen nimessään ei ole värisanaa toisin kuin muiden ystäväporukan jäsenten nimissä. On melkoisen surullista, että Tsukuru ei näe omaa arvoaan ja sitä, ettei hän ole tylsän väritön persoona. Vanhojen ystävien tapaaminen ja pitkä matka Suomeen antavat hänelle itseluottamusta, mikä tekee kirjan lopusta valoisan, vaikkei kaikki selviäkään eikä Tsukurun eteen edelleenkään ilmesty ruusuja, joilla tanssia.