Enää eivät naiset saa puhua miehistä – ainakaan valkokankaalla

Elokuvan naishahmojen lukumäärä, puheseura ja puheenaiheet ovat kovin tärkeä asia. Tätä mieltä on Bechdelin testi, josta Helsingin Sanomat uutisoi tänään suurin otsikoin. Testin tarkoituksena on paljastaa jotakin naisen presentaatiosta elokuvassa. Paha homma vain, että sen tarkastelutapa on hieman omituinen – itse asiassa siinä määrin omituinen, että testin tulos ei kerro yhtään mitään järkevää.

Elokuva läpäisee Bechdelin testin mikäli siinä täyttyy kolme ehtoa:

1) Elokuvassa pitää olla vähintään kaksi nimettyä naishahmoa.
2) Näiden naisten pitää höpötellä keskenään.
3) Keskustelunaiheena pitää olla jokin muu kuin mies/miehet.

No mitä tällaisen testin läpäiseminen sitten kertoo elokuvasta? Täsmälleen sen, täyttyvätkö nämä ehdot, muttei muuta. Siitä, että ehdot täyttyvät tai eivät täyty, ei voi päätellä esim. seuraavia asioita:

- ovatko naiset sivu- vai pääosassa
- ovatko elokuvan naisroolit moniulotteisia vai eivät
- mikä on naisten suhde elokuvan miehiin
- mikä on naisten suhde elokuvan muihin naisiin

Helsingin Sanomien artikkeli mainitsee mm. Lara Croft – The Tomb Raider -elokuvan esimerkkinä filmistä, joka ei ole läpäissyt testiä. Tuskin Lara Croft kovin moniulotteinen hahmo on, muttei hän myöskään ole mitenkään mieshahmoille alisteinen, joten feministien ei tarvitse olla huolissaan. Toisaalta monet lesbopornoelokuvat varmasti läpäisevät testin mennen tullen. Monia Bechdelin tekstin kannattajia tämä saattaa jossain määrin häiritä. 

No eipä testi tietysti lupaakaan kertoa mistään mitään. Sen läpäiseminen tai läpäisemättä jättäminen ei tarkoita mitään. Tällä tavalla ei löydetä stereotypioita, ei seksismiä, ei yhtään mitään. Miksi sitten jotkut elokuvateatterit Ruotsissa haluavat ilmoittaa elokuvien mainonnan yhteydessä, onko elokuva saanut Bechdelin testistä puhtaat paperit ja jotkut haluaisivat saman käytännön Suomeenkin? On vaikea ymmärtää, mitä hyödyllistä tietoa asiakas tästä maininnasta saa – paitsi sen, että voihan sitä aina protestiksi mennä katsomaan juuri ne elokuvat, jotka eivät ole läpäisseet testiä. Minulla kun ei ainakaan ole mitään esim. miehistä kertovia elokuvia vastaan, eikä sitäkään vastaan, että elokuvien naiset puhuvat miehistä.

Taivaslaulu on koskettava kuvaus uskosta ja epätoivosta

Uskonto ilmiönä on kiinnostanut minua iän kaiken. Itse karsastan yhteisöjä, joissa tiukasti määrätään, kuinka yhteisön jäsenten tulee elää. Yksityisimmille alueille tunkeutuminen ja tuomitseminen eivät minusta kuulu terveeseen uskoon, kuten ei myöskään helvetillä pelottelu. Ilmiönä tällainen manipulaatio on kuitenkin varsin kiinnostava.

Mediassa paljon esillä ollut Pauliina Rauhalan teos Taivaslaulu kertoo erään uskonkilvoittelun tarinan. Vilja ja Aleksi ovat vanhoillislestadiolainen nuoripari, joka saa lapsia niin kovaa tahtia kuin se yleensä ottaen on mahdollista. Taakka kasvaa liian suureksi, ja Viljan voimat loppuvat siihen viimeiseen pisaraan, että seuraavaksi – jo neljän synnytetyn lapsen jälkeen – tulossa on kaksoset.  

Taivaslaulu kuvaa koskettavasti sen, kuinka elämäniloa täynnä olevat nuoret murenevat hiljaa, kun lapsiluku kasvaa ja sisimmässä on tunne, ettei sille voi tehdä mitään: ei voi käyttää ehkäisyä eikä saisi oikein pidättäytyäkään seksistä. Vilja ei tiedä, kenen sanaan voisi luottaa, eikä, mitä omista ajatuksista pitäisi ajatella. Kaikki selviämiskeinot muuttuvat Viljan päässä merkiksi aidon uskon katoamisesta ja maailmallisuuden voitosta.

Koskettavaa on myös se, kuinka lapsenmieli käsittelee seuroissa kuulemiaan asioita. Yksi Viljan ja Aleksin lapsista menettää yöunensa, kun alkaa miettiä, mitä tapahtuu, jos ei ehdi pyytää syntejään anteeksi ja sitten kuoleekin yllättäen vaikkapa auton alle. Helvetin pelko on vallannut pienen lapsen mielen – niin pienen lapsen, ettei sen ikäisen tarvitsisi olla vielä edes kuullut helvetistä. Lapsensa kohdalla Vilja muistaa uskon lohduttavan puolen ja osaa rauhoittaa lapsen, mutta itseään kohtaan hän ei osaa olla armelias. Helvetti nimittäin pelottaa myös Viljaa. Hänen kauhukuvissaan syntymättömät lapset aiheuttavat ikuiset synnytyskivut tulen keskellä helvetissä. Uupunut Vilja taistelee mielessään vielä kadotuspelkojaan kohtaan, joten ei ole ihme, että hän lopulta romahtaa totaalisesti.

Vilja ja Aleksi ovat – tai ainakin Aleksi on – uuden polven lestadiolainen. Hänellä on usko, mutta hän pohtii sitä eikä päädy yhtä jyrkkään tulkintaan kuin seurakunnan johdossa on päädytty. Onkin karmivaa seurata, mitä Aleksille tapahtuu, kun hänen eriävät ajatuksensa tulevat julki. Onneksi mies on vahvaa tekoa.

Vilja horjuu pahemmin. Täysin uuvuksissa oleva nainen ei ole enää oma itsensä. Hänen sisällään on taistelu siitä, mitä voisi tehdä, jotta selviäisi hengissä muttei toimisi Jumalan tahtoa vastaan. Viljaa kalvaa myös häpeä, koska hän on näkevinään ympärillään vain jaksavia suurperheiden äitejä, mutta ei itse jaksa.

Uskoa ei sinänsä kuvata negatiivisena asiana. Viljakin saa voimaa, kun saa istahtaa hetkeksi seuroihin. Luultavasti usko olisi Viljalle ja Aleksille elämän tuki ja turva, jos lapsiasia ei ahdistaisi heitä romahtamistilaan saakka. Vilja kokee, että usko on vapauttanut hänet monista asioista, kuten ikuisista ulkonäköpaineista, joiden vankeja monet naiset ovat. Toisaalta jatkuva lasten synnyttäminen on kahle, josta ei voi vapautua. Tarinan loppu on kuitenkin toiveikas – ehkä Viljan ja Aleksin rakkaus ja lopulta myös luottamus Jumalan armeliaisuuteen pelastavat heidän perheensä parisuhteen ulkopuolelta tulevasta paineesta huolimatta.

The Wolf Man – pitkästyttävää kauhua

101 kauhuelokuvan katsomisprojektini on ollut kerrassaan jäissä, mutta nyt sain toissaviikkoisen halloweenin kunniaksi jälleen – ainakin hetkeksi – juonesta kiinni. Katsoimme miehen kanssa vuodelta 1941 peräisin olevan ihmissusielokuvan The Wolf Man, jonka on ohjannut George Waggner.

Tarina on jokseenkin yksinkertainen. Eräässä pienessä kylässä/kaupungissa on talo, jonka kauan poissa ollut poika Larry (Lon Chaney Jr.) palaa paikkakunnalle. Larry rakastuu tietenkin naapuritalon antiikkikauppiaan tyttäreen Gweniin (Evelyn Ankers), joka tosin on jo kihloissa. No, pieleen se rakkaus kuitenkin menisi, sillä Larrya puree pian ihmissusi ja niin miehestä itsestäänkin tulee samanmoinen. Sitten seurataan, kuinka Larry tekee surmia sudeksi muuttuneena ja koko yhteisö karttaa häntä.

Ikävä kyllä The Wolf Man ei tehnyt minuun erityistä vaikutusta. Syynä ei varmasti ollut yksin se, että elokuva on vanha ja sen kerronta varsin erilaista kuin nykyelokuvan: vanhat Frankenstein-klassikotkin jäivät nimittäin mieleeni varsin positiivisina katselukokemuksina. Mutta ehkäpä juuri koskettavuus puuttui tästä elokuvasta. Frankensteinin avuton, syrjitty hahmo herättää sympatiaa, mutta The Wolf Manin susi vain riehuu eikä herätä oikein minkäänlaisia tuntemuksia katsojassa. Ikävää on myös se, ettei tämä ihmissusi tuo millään tavalla mieleen sutta. Verratkaa vaikka itse:

 

Voin ymmärtää, että The Wolf Man on edistysaskel maskeerauksessa ja vaikkapa jopa kauhuelokuvan virstanpylväskin, jos joku on sitä mieltä, mutta nykykatsojan selkäpiissä se ei aiheuta yhtään mitään. Eikä vähäiseen horror-arvoonkaan voi olla syynä pelkästään elokuvan ikä: vuodelta 1922 peräisin oleva Nosferatukin loi kuvastoa, joka onnistuu saamaan aikaan pelon tunteen vielä melkein 100 vuotta elokuvan ensi-illan jälkeen.

Ehkä ainut kiintoisa piirre The Wolf Manissa on Bela Lugosi romaniennustajan roolissa – eipä muistuta mies pätkääkään Draculaa, jona hänet paremmin tunnetaan. Sekin on mielenkiintoista, että elokuva on kuulemani mukaan luonut perinteen siitä, että ihmissuden voi tappaa hopealuodilla. Kaiken muun kauhuperinteen osalta elokuva ei sitten vaikutakaan olevan kovin kärryillä – tai sen uutta luova käsikirjoitus ei ole luonut mitään kovin käytännöllistä ja kestävää uutta, tiedä häntä: ihmissudet ja pentagrammit on yhdistetty omituisesti – eikä pentagrammikaan ole oikeasti pentagrammi vaan jokin epämääräinen tähti, jota kutsutaan pentagrammiksi. Ja tämän pitäisi sitten pelottaa katsojaa. Hohhoijaa.