Olisivatpa Rooman pakolliset kohteet ilmaisia ja vailla muita turisteja

Ilta-Sanomat esittelee innoissaan Roomaa matkailukohteena, johon on juuri nyt paras aika matkustaa. Koska kaupunki on minulle jonkin verran tuttu, minun oli tietenkin luettava teksti, jonka otsikko oli Ensi kertaa Roomaan? Nämä kohteet on pakko nähdä. Sittenpähän voisin vertailla, ovatko pakolliset kohteet mielestäni samat.

Juttu alkoi kuitenkin käsittämättömästi: se lupasi kertoa, miten Roomassa pääsee näkemään pakolliset kohteet ilman, että tarvitsee jonottaa tai maksaa mitään. Käsittämätöntä jutussa olikin se, etten ainakaan minä tiedä, että vaikkapa Colosseum – mitä ilmeisimmin Rooman-kävijän pakollinen kohde – järjestäisi avointen ovien päiviä, jolloin sisään pääsisi ilmaiseksi muttei tarvitsisi myöskään jonottaa. No, eipä järjestäkään. Jutun idea oli se, että käydään vain sellaisissa kohteissa, joissa ei ole pääsymaksua ja joissa – jossain määrin – voi uiskennella sekaan jonottamatta. Lista sisälsi seuraavat kohteet: Espanjalaiset portaat, Fontana di Trevi, Piazza Navona, Pietarinkirkko ja Pantheon (jota kirjoittaja väitti temppeliksi, vaikka se nykyisin on kirkko).

Kaikki mainitut ovat toki merkittäviä nähtävyyksiä, mutta jos pitää luetella Rooman “pakolliset” kohteet, on aikamoista asiantuntemattomuutta jättää Colosseum listalta pois. Forum Romanumiakin moni pitäisi ihan pakollisena. Sikstuksen kappelin kattofreskot ovat myös taidehistorian kannalta varsin pakollinen nähtävyys. Juuri Colosseumia ja Sikstuksen kappelia Ilta-Sanomien teksti kuitenkin kehottaa riviensä välissä välttämään. Onko se siis laisinkaan juttu “pakollisista” nähtävyyksistä?

Harmittaa vietävästi, kun törmää tällaiseen journalismiin. Ensiksikään ei ole mietitty, mikä on jutun pointti, se, mitkä nähtävyydet oikeastaan “pitäisi” nähdä vai se, miten voi kuljeskella katsomassa vaikuttavia paikkoja maksamatta pääsymaksuja. Jonottamiselta saattaa mainituissa paikoissa välttyä – ei tosin koske välttämättä Pietarinkirkkoa eikä Trevin suihkulähteen reunalle istahtamista – , mutta muita turisteja tulee tapaamaan enemmän kuin voi kestää näissäkin paikoissa, jotka Ilta-Sanomien teksti saa kuulostamaan jotenkin leppoisilta, kun ei tarvitse odotella jonossa tai maksaa naurettavia pääsymaksuja.

Puolivillaisen ketään hyödyttämättömän tekstin olisi saanut kuosiin valitsemalla jonkin järkevän näkökulman, esim.
1) mitä nähtävyyksiä voit nähdä Roomassa ilmaiseksi
2) mitkä ovat Rooman must-see nähtävyydet
3) miten voit nauttia Roomasta turistimassoja vältellen

Koska viimeinen saattaa vaikka jotakuta kiinnostaakin, annan pari toimivaa vinkkiä.

1) Jos rauniot kiinnostavat, mene Caracallan kylpylöiden raunioille. Valtavan rauniokompleksin historia on vähemmän verinen kuin Colosseumin, ja paikalla on puisto ja penkkejä, joilla on ihana syödä eväitä. Ruuhkasta puhutaan, jos alueella on lisäksesi enemmän kuin kymmenen turistia.

2) Jos haluat nähdä taidetta, mene Galleria Borgheseen. Sinne pitää tosin varata liput etukäteen, sillä sisäänpääsevien ihmisten määrää on rajoitettu. Joudut kohtaamaan muita turisteja, mutta vain rajallisen määrän, joka pääsee kanssasi yhtä aikaa galleriaan. Taide galleriassa on esiluokkaista: näytteillä on mm. käsittämättömän hieno Berninin veistos Apollo ja Daphne sekä Rafaelin Nuori nainen ja yksisarvinen. Galleriassa on myös mm. Caravaggion ja Tizianin maalauksia.

3) Kun kuitenkin haluat nähdä Colosseuminkin – sisältäpäin nimenomaan – mene paikalle vajaata puolta tuntia ennen kuin se aukeaa. Saat seistä sen ajan jonossa, mutta olet sisällä ensimmäisten joukossa ja näet massiivisen raunion melkein tyhjänä ennen kuin turistit valtaavat sen. Sama neuvo pätee kaikkiin muihinkin nähtävyyksiin, joissa joutuu jonottelemaan iäisyyden, jos menee sinne siihen aikaan kuin luonnollinen kello ajaa sängystä ylös.

4) Mene sisälle niihin kirkkoihin, joita ei ole mainittu matkaoppaassa. Roomassa ei taida rumia kirkkoja ollakaan. Random-kirkon ovesta sisään astuessasi saatat kohdata katoliset häät, messun tai vain tavattoman kauniin, rauhallisen paikan, jonne astumista et varmasti kadu.

Shrek svengaa musikaalinakin

Minusta tuli musikaalifani yhdessä hetkessä – silloin kun näin elämässäni ensimmäistä kertaa West End -musikaalin.Vaikka se sattui olemaan visuaalisesti näyttävin musikaali, jonka olen koskaan nähnyt – Taru sormusten herrasta – olen onnekseni kyennyt sen jälkeen nauttimaan myös pienemmällä rahalla tehdystä musikaaliteatterista.

Myönnettäköön, että olin kuitenkin hieman ennakkoluuloinen, kun kuulin, että Jyväskylän kaupunginteatteri ottaa ohjelmistoonsa Shrek-musikaalin. Tai ennakkoluuloinen on ehkä väärä ilmaus – olin paremminkin pettynyt: jos kerran pitää tuoda lähiteatteriin jokin iso musikaali, miksi sen pitää olla Shrek, miksei vaikka se toinen, jossa on vihreä päähenkilö (olen kova Wicked-fani, ja ymmärrän kyllä, että se olisi varmasti ollut esitysoikeuksineen liian kallis satsaus). Vähitellen kuitenkin lämpenin ajatukselle vihreästä hirviöstä vihreän noidan sijaan, enkä jaksanut enää murehtia sitä, ettei Keski-Suomeen tuotu myöskään Tanz der Vampirea (jonka Seinäjoen kaupunginteatteri toteutti ansiokkaasti) eikä Les Miserablesia (joka tehtiin ikimuistoisesti Åbo Svenska Teaternissa).

Eli kuinkas sitten kävikään: istuin ennakkonäytöksessä eturivissä katsastamassa, millainen Shrek olisi näyttämöllä. Musikaali osoittautui mukaansatempaavaksi ja liikuttavaksikin. Naurattaa se olisi voinut enemmän, mutta minä nauran harvoin kippurassa, joten en ehkä ole paras arvioimaan esityksen huumoria.

Shrek-animaatio teki aikanaan (2001) hyvää pinttyneille satukliseille, joissa kauneus ja rikkaus on aina se, mitä tavoitellaan, ja joissa prinsessat ovat aina kauniskäytöksisiä pelastettavia olentoja, joiden oma tahto on vähän niin ja näin. Shrekin maailma on piristävä. Kun rakastuu, vihreä hirviökin näyttää joltain muulta kuin rumalta – kauneusihanteet muuttuvat ja prinsessakin muuttaa ilomielin haisevalle suolle. Shrek on ritari, joka pelastaa prinsessan, mutta prinsessa pistää ritarin järjestykseen. Siksi on hauska saada näyttämöllekin lapsille(kin) sopiva tarina, joka päättyy muutoin kuin kauneuden riemuvoittoon ja siihen ajatukseen, että ulkonäöllä voi ratkaista kaikki maailman ongelmat.

Animaation keinot ovat rajattomat, mutta niin näyttävät olevan teatterinkin keinot. Shrek-musikaalin West Endin mainosvideon nähtyäni varmistuin siitä, että Jyväskylän kaupunginteatteri on käyttänyt versiossaan käytännössä yksi yhteen samoja teatterin keinoja kuin isommassa maailmassa esitetyt Shrek-musikaalin versiot. Todennäköisesti Jyväskylässä ei olisi kovin paljon tuosta saanutkaan poiketa – tällaisista musikaaleista kun tuppaa useimmiten saamaan vain replica-oikeuksia. Ja vaikka täydellistä replicaa ei tarvitsisikaan tehdä, teatteri ei voi tehdä ratkaisuja vaikkapa puvustuksesta omin päin vaan tarvitsee maailmalta hyväksynnän luomuksilleen.

Mutta mikäs siinä on keksittyjä keinoja käyttäessä, kun keinot ovat hyvät. Lordi Farquaad (Joni Leponiemi) taapertaa polvillaan, jotta lordi näyttää asiallisen lyhyeltä, lohikäärme (lauluäänenään Salli Suvalo) liikkuu kuin kiinalaisen uudenvuoden lohikäärme monien ihmisten avustamana ja Fionan (Maria Lund) laulaessa poksahtava lintu todellakin poksahtaa. Oma istumapaikkani oli varsin edessä, joten pääsin näkemään ehkä liikaakin sitä, miten teatterin taikaa oli käytetty. Ehkäpä musikaalin voisikin katsoa toisen kerran joltain kauemmalta riviltä, kuten mieheni ehdotti.

Erityispisteet haluan antaa musikaalin puvustajille. Jyväskylän kaupunginteatterilla ei ole käytettävissään läheskään samanlaisia varoja kuin Broadway- ja West End -teattereilla, mutta pienemmälläkin budjetilla voidaan tehdä silmäkarkkia. Shrek (Otto Kanerva) on sympaattisen näköinen hirviö, jota ei tarvitse oikeasti pelätä. Fiona on ihastuttava kokovihreissään viheriäitä sukkahousuja ja vihreiksi lakattuja kynsiä myöten. Satuolennot kolmesta pienestä porsaata Pinokkioon ja noitaan on puettu värikkäästi ja mielikuvituksekkaasti. Tanssia täynnä olevat joukkokohtauksetkin toimivat osaltaan juuri siksi, että ne ovat niin täynnä väriä – vaikkei tanssissakaan moittimista ole.

Yksittäisistä numeroista parhaiten jäi mieleen toisen näytöksen alkupuolella ollut Mä susta voiton vein, jossa Shrek ja Fiona kilpailevat osuvasti siitä, kummalla on ollut elämässään kurjempaa. Numeron aikana päähenkilöt huomaavat olevansa rakastuneita toisiinsa. Biisi on iskevä ja hauskasti esitetty. Ikävä kyllä Shrek-musikaali ei kokonaisuutena ole musiikiltaan kovinkaan mieleenpainuva. On ikävää, kun katsoja alkaa kiemurrella tuolissaan ja toivoo, etteivät näyttelijän suun asento ja orkesterin musisointi ennakoisi jälleen uutta laulunumeroa. Mutta musiikki on otettava sellaisena kuin se on – uusien musikaalien säveltäminen on sitten erikseen.

Shrek-musikaalin toteutus Jyväskylässä on hatunnoston arvoinen. Lapsille musikaali on varmasti suuri elämys, mutta kehotan aikuisiakin lähtemään ennakkoluulottomasti teatteriin, vaikkei naapurista tai ystäviltä saisi lainattua lasta rekvisiitaksi. Lopussa saattaa vielä kyynelkin tulla, vaikka tietää, kuinka tarina päättyy. Sitä vain on hyvä välillä saada muistutus siitä, että jokaisen näköinen voi olla jonkun silmissä kaunis.

Kohta pistetään torahampaat piiloon :(

Joskus sitä toivoisi, ettei painettu sana olisi totta. Iltalehti väittää, että HBO lopettaa True Blood -sarjan tekemisen seitsemään tuotantokauteen. Ja minä kun ehdin juuri iloita, että kuudes tuotantokausi oli kiinnostavampi kuin viitonen. Ymmärrän, että sarja on alkuajoistaan päässyt leviämään ehkä liiankin levälleen, ja välillä toivoisi, että Bon Tempsissa eläisi enemmän ihan ihmisiäkin eikä vain ihmispuumia, vampyyreja ynnä muita, mutta...

Kuinka me nyt tulemme toimeen ilman Eric Northmania? Vaikka hänen katselemisensa on tietyllä tavalla vaivaannuttavaa – suuri osa naislukijoistani ymmärtänee miksi – on kuitenkin alastonkin Eric Northman parempi kuin ei Eric Northmania laisinkaan.

Ja kuinka me pärjäämme ilman Pamin tympeällä äänellä lausuttuja kommentteja? Mitä enemmän sarja on edennyt, sitä enemmän olen rakastanut Pamia, joka on kova, tyly, ironinen – mutta sisältä ihan rikki. Voi Pam raukkaa!

No, ehkä sarjan lopettaminen estää tekijöitä tekemästä lisää typeriä käsikirjoitusratkaisuja. En koskaan anna anteeksi sitä, että Louisianan vampyyrikuningatar Sophie-Anne tapettiin, kun hän oli ehtinyt esiintyä ainoastaan kahdeksassa episodissa.

Pöh, koko homma, sanon minä.