Piippuhyllyn piippujen tarinat

Katja Ketun Kätilö oli vaikuttava teos, joten päätin tarttua myös kirjailijan novellikokoelmaan Piippuhylly, kun se kirjaston viikkolainoista sattui löytymään, vaikken koekaan mitään vetoa piippuja kohtaan. Koska viikkolainoista oli tarttunut mukaan samalla kertaa myös Jennifer Eganin Sydäntorni, joka pääsi lukujonossa Piippuhyllyn edelle, kävi niin, että tajusin, etten ehtisi palauttaa Ketun kirjaa ennen eräpäivää. Olin jo luovuttaa, mutta sitten jostain syystä ajattelin, että luetaan Piippyhylly nyt kuitenkin. Ja se kyllä kannatti.

Novellikokoelman nimi on Piippyhylly siitä syystä, että kaikki sen novellit liittyvät jollain tapaa piippuihin. Yhdistävä tekijä on Pietari Kutila, joka on hitaasti mutta varmasti kerryttänyt piippukokoelmaansa. Ja tietenkin jokaiseen piippuun liittyy sen entisen omistajan tarina. Nämä tarinat Pietari nyt kirjoittaa Kuolleen miehen vuonolla tyttärelleen. Silloin alkaa piippuja syrjivääkin kiinnostaa. Jokaisen novellin alussa on nimittäin piipun kuva ja kuvaus siitä, mistä piippu on valmistettu sekä tietenkin entisen omistajan nimi. Sitten piippu vie tarinan äärelle, joskus jopa kauas Suomen Lapista, Rasputinin luo tai Rioon.

Kirjan kansipapereissa kerrottiin, että Piippuhyllyssä saamme seurata osittain samojen ihmisten tarinoita kuin Kätilössäkin. Kätilö-romaanin lukemisesta on kuitenkin minulla sen verran aikaa, etten varmasti siltä osin saanut kirjasta aivan kaikkea irti. Kiehtovaa sen sijaan on, kuinka Piippuhyllyn tarinat liittyvät toisiinsa. Yhdessä novellissa kerrotaan, kuinka juutalaispariskunta joutuu kärsimään Kristalliyönä Berliinissä. Pariskunta on saapunut Saksaan Pietarista, ja huhutaan, että heillä olisi siellä ollut kovinkin loisteliaat oltavat. Toinen, Pietariin sijoittuva novelli paljastaakin sitten jotain näistä oloista. Samoin Berliinissä juutalaispariskunnan ruokapöydässä säännöllisesti istuva aluksi harmittoman oloinen pastori Sacharius tavataan toisessa novellissa kaikkea muuta kuin harmittomana, kun kerrotaan hänen lähetyssaarnaajan urastaan. Myös Orjalaiva-novellin Kwelelen kohtalo selviää vasta novellissa Rio: naiseen törmätään, kun sivumennen mainitaan, että hän siivoaa ilotaloa. Toisistaan irrallisten ihmisten tarinat yhdistyvät Pietari Kutilan keräämien piippujen kohdatessa piippuhyllyllä ja muodostavat verkoston, jossa kaikki ovat jollain tavalla yhteydessä toisiinsa.

Katja Ketun kielestä voisi käyttää adjektiiveja juureva ja rehevä, ja välillä teksti tuntuu ehkä liiankin seksuaaliselta. Niin sisällä Kettu kuitenkin on pohjoisessa kielessä, että on vaikea uskoa, että hän asuu nykyään Helsingissä. Vaikka eihän kotiseudun kieli ihmisestä mihinkään lähde, mutta silti. Ketun tekstiä lukisi mielellään montakin kertaa paitsi tarinoiden myös juuri kielen takia. On riemastuttavaa löytää sanoja, joita ei tiennyt olevan olemassakaan. Mutta historiaan sijoittuvat tarinat vetävät toki nekin. Juuri tällä tavalla historiankirjoissa ajoittain kuivasti kuvatut menneet ajat pitää tehdä eläviksi.

Punainen kuin veri

Viime talvena olin kuuntelemassa Salla Simukkaa eräässä tilaisuudessa. Olin silloin juuri lukenut hänen kirjansa Jäljellä ja Toisaalla ja ne olivat temmanneet minut mainiosti mukaansa, vaikka en enää kuulukaan nuortenkirjojen kohderyhmään. Simukka kertoi, että häneltä on pian ilmestymässä kirja nimeltä Punainen kuin veri. Kirja alkoi kiinnostaa minua oitis, olihan alla samalta kirjailijalta hyvä lukukokemus ja lisäksi uudessa kirjassa oli heti nimessä viittaus Lumikki-satuun ja todella tyylikäs kansikuvakin.

Punainen kuin veri on trilogian avaus, ja kyllä päähenkilö Lumikki Anderssonissa riittääkin kiinnostavuutta varmasti kolmeen kirjaan. Tyttö on omaa tietään kulkeva lukiolainen, joka on ollut tarpeeksi vahva selvitäkseen - ainakin omalla tavallaan - pitkään kokemastaan kiusaamisesta. Lumikilla ei varsinaisesti ole ystäviä, mutta hän joutuu sattuman ja hyväsydämisyytensä vuoksi kiinteäksi osaksi lukiolaisporukkaa, johon kuuluvat Elisa, Tuukka ja Kasper.

Nämä kolme nuorta ovat löytäneet laukun täynnä verisiä seteleitä. Älytön päähänpisto on saanut heidät viemään setelit koululleen, pesemään ne ja ripustamaan pimiöön kuivumaan. Lumikki löytää setelit vahingossa, ja pian muille valkenee, että Lumikki tietää asiasta. Elisa on kauhuissaan ja pyytää Lumikin luokseen, koska tälle voi puhua asiasta. Ja pian nuoret saavat tuta, että ovat todellakin pulassa. Ikävä kyllä, edes Elisan isään ei voi luottaa, vaikka tämä on poliisi. Isästä kun alkaa selvitä yhtä ja toista.

Lumikista kuoriutuu vähitellen salainen agentti, joka tarinan loppuhuipennuksessa pystyy suorittamaan lähes yhtä vaativia vakoilutehtäviä kuin itse James Bond. Kiusaaminen on opettanut Lumikille taitoja: hän osaa olla hiljaa ja hän osaa olla aivan joku muu kuin on. Tarina on ehkä epärealistinen muttei liikaa. Lumikissa on ainesta sankariksi, sillä hän on sitkeä. Hän on myös rohkaiseva esimerkki nuoresta, joka on mikä on, vaikka muut eivät siitä pitäisi. Vaikka Lumikkia on kiusattu ja tottakai hän on kärsinyt siitä ja kärsii edelleen, hänellä on itsetunto kohdillaan.

Salla Simukan Lumikki Andersson -trilogia on saanut jo lukemattomia käännössopimuksia ulkomaille. Se on mainio juttu. Voin kuvitella nuorten muilla mailla lukevan kirjaa eksoottisesta talvisesta Tampereesta mielellään. Toivottavasti myös sarjan muut osat ovat yhtä vetäviä. Saa myös nähdä, kuinka moni ensimmäisen kirjan henkilöistä on mukana sarjan kahdessa muussa osassa. Ehkä monikin, ehkä ei kukaan - Lumikkia tietysti lukuun ottamatta.