Jennifer Eganin toinen mahdollisuus

Luettuani Jennifer Eganin tuotannosta tehdyn ensimmäisen suomennoksen, Pulitzerillakin palkitun teoksen Aika suuri hämäys oli niin suuren hämmennyksen vallassa, etten tiennyt - enkä oikein tiedä vieläkään - pidinkö kirjasta vai en. Teos sai valtavasti huomiota ja ilmeisesti myös suosiota, koska se on ilmestynyt jo myös Keltaisena pokkarina. Lisäksi Eganilta on heti perään suomennettu toinen, vanhempi teos, Sydäntorni. Ja kuinkas kävikään, minun oli pakko antaa sille mahdollisuus, sillä teoksessa luvattiin olevan goottilaista tunnelmaa ja ihan oikea linna.

Sydäntorni oli helpompi teos kuin Aika suuri hämäys, ja siitä on myös helpompi muodostaa mielipide: pidin kirjasta oikein paljon. Kirjan päärungon muodostaa tarina Dannysta, joka on paennut New Yorkista Eurooppaan, jossa hänen tarkoituksensa on jossain määrin - hän tuskin itsekään tietää, kuinka tosissaan - auttaa serkkuaan Howardia korjaamaan vanhaa linnaa, josta Howard aikoo väsätä hotellin. Sitten kuitenkin selviää, että Dannyn tarina on itse asiassa Ray-nimisen miehen vankilan kirjoituspiirissä kirjoittama kertomus. Rinnakkain seurataan, miten Dannyn ja Rayn tarinat etenevät.

Sekä Dannyn että Rayn tarinassa on tärkeä nainen: Danny yrittää epätoivoisesti saada lautasantenninsa pystytettyä keskelle ei mitään saadakseen yhteyden johonkuhun, mieluiten New Yorkiin jääneeseen Marthaan, jota hän kaipaa. Ray puolestaan ihastuu vankilan kirjoituspiiriä pitävään Hollyyn. Jollain lailla kumpikin miehistä on yksin. Itse tunsin jopa hetkelllistä ahdistusta Dannyn puolesta, sillä ei tällä ole keneenkään linnalla olleeseen - siellä on Howardin lisäksi tämän vaimo, lapset, lastenhoitaja sekä muita remonttia tekeviä ja Mick, Howardin ystävä - riittävää luottamussuhdetta. Danny joutuu muistelemaan lapsuuden kauhuja ja jopa pelkäämään Howardin kostoa, sillä kauan sitten Danny on erään toisen pojan kanssa jättänyt Howardin tilanteeseen, jossa tämä olisi voinut kuolla. Ja Ray on lähes yhtä yksinäinen, sillä hän ei voi luottaa rikollisten keskellä keneenkään.

Sydäntorni jättää aukkoja, aloittaa tarinoita, jotka eivät avaudu loppuun asti, mutta jostain syystä se ei haittaa minua laisinkaan. Linnalla sijaitsevassa sydäntornissa asuva paronitar, joka näyttää vanhenevan ja nuorenevan sen mukaan, miltä etäisyydeltä häntä katselee, vaikuttaa kummitukselta, mutta jää vaille selitystä, kuten muutkin linnan alueelta löydetyt kauheudet. Aavemainen tunnelma on kuitenkin lumoava, eikä paras aavetarina vaadikaan selitystä. Dannyn kokema tornista putoaminenkin jää selittämättä, kuten myös se, miksi Danny ei kykene pakenemaan takaisin sivistyksen pariin, vaikka sitä ihan tosissaan yrittääkin.

Myös se jää arvoitukseksi, onko Rayn kirjoittamalla tarinalla todellisuuspohjaa. Kirjoittaminen on Raylle tärkeää Hollyn vuoksi, ja välillä kerrontaansa haparoivasti selittelevä teksti on keino tehdä vaikutus naiseen. Ehkä Ray on vain kokematon kirjoittaja, jonka tajunnanvirrasta pulpahtaa joskus liiaksikin esiin kirjoittaja kertojan takana. Tai sitten hän kirjoittaa omasta elämästään tai joistain sen osista.

Sydäntornin lukijalle sekä Danny että Ray ovat kiinnostavia henkilöhahmoja. Danny on raivostuttavan riippuvainen puhelinyhteydestään, muttei ole kuitenkaan valmis sukeltamaan lautasantenninsa perässä saastaiseen altaaseen, jonne vahingossa pudottaa lautasantennin juuri kun on saanut viimein Marthan puhelun toiseen päähän. Ray puolestaan elää ympäristössä, missä mitä vain voi tapahtua milloin vain. Käsittämättömistä syistä hän tuleekin vakavasti puukotetuksi.

Molempien miesten tarinaa seuraa kiinnostuksella saada selville, mihin tarina johtaa. Jollain lailla tarinat kietoutuvat toisiinsa, mutta vaatisi toisen lukemisen, että tuosta kietoutumisesta saisi enemmän irti - ehkä. Kiehtova arvoituksellisuus on tarinaa leimaava piirre. Kaikille niille, jotka rakastavat arvoituksia riippumatta siitä, saavatko tietää niihin vastauksen, tätä kirjaa voi suositella.

Lopuksi vinkki lukijoille: Hollyn hahmoa kannattaa seurata tarkasti. Kirjan lopussa päästään hänenkin päänsä sisään, eikä liene haittaa siitä, ettei lukija ole sivuuttanut häntä turhan kevyesti aiemmassakaan lukemisen vaiheessa.

Uusi dekkaristilöytö

Olen lukenut kesän alkuun oikeaoppisesti dekkarikirjallisuutta. Kirjakaupasta tarttui mukaan ennestään minulle tuntemattoman ruotsalaisdekkaristin Ann Rosmanin kirja Noitavasara. Kirja on toinen osa sarjasta, mutta minua se ei haitannut, sillä takakansi lupasi murhia keskiajan noitaoikeudenkäyntien tyyliin. Tartuin kirjaan, ja se vei minut mukanaan heti ensimmäisiltä sivuilta.

Rosmanin dekkarisarjan keskushenkilö on Karin Adler, joka työskentelee Göteborgin poliisissa. Varsinainen murhatarina ei kuitenkaan ainakaan tällä kertaa sijoitu Göteborgiin vaan Marstrandiin, joka on pienenpieni rannikkopaikkakunta. Ensin luokkaretkellä olevat koululaiset löytävät Carlstenin linnoitukselta päättömän larppaajan, ja sitten löytyy pää aivan toisesta paikasta, eikä pää edes kuulu ruumiin kanssa yhteen. Takakannen lupauksen mukaan viitteitä keskiaikaan ja Marstrandissa tapahtuneisiin noitatuomioihin löytyy. Rinnalla seurataan 1950-luvun lopulta lähtien tarinaa, jossa pientä poikaa pidetään vankina kotitalonsa kellarissa. Tässä tarinassa kerrotaan, kuinka poika pakenee ja yrittää alkaa elää parempaa elämää uusien vanhempien luona. Ja tietenkin pojan ollessa aikuinen murhatarina kietoutuu hänen tarinaansa.

Rosman on kaivanut esiin kiinnostavia asioita Marstrandin historiasta. Erityisen mukavaa on, että tarinan päätteeksi hän kertoo, mistä aineksista hän on rakentanut tarinansa ja mitkä sen palaset ovat totta. Rosman muistuttaa, että pienilläkin paikkakunnilla voi olla kiehtova historia. Itse asiassa kirjaa vähänkin luettuaan alkaa ajatella, voisiko Marstrandissa joskus mennä käymään ihan oikeasti.

Tarinan sitominen historiaan on kirjan kiinnostavin anti. Karin Adlerissa ei päähenkilönä ole mitään erityistä vikaa, mutta ei hän mikään erikoinen persoonakaan ole, vaikka asuukin veneessä. Pilkunviilaajatyökaveri Folke on stereotyyppinen mutta tavallaan ihan hauska hahmo. Marstrandin asukkaita Rosman kuvaa siinä määrin, että voisi olettaa, etteivät he ole vain yhden kirjan henkilöitä. Mukana on ihan kiintoisia hahmoja, mm. Sara, joka yrittää päästä takaisin työelämään totaalisen burnoutin jälkeen ja jota murtaa taistelu viranomaisten kanssa vähintäänkin yhtä kovaa kuin työelämän paineet.

Merimiljöö on minulle vieras, koska olen asunut käytännössä koko elämäni sisämaassa. Kansiliepeen mukaan Rosman on purjehtinut lapsesta asti. Vaikka tässä dekkarissa ei oikeastaan purjehditakaan, merellisyys tulee aidosti mukaan. Karin muistelee entisen poikaystävänsä kanssa tehtyjä purjehdusmatkoja ja kuhertelee uuden rakkautensa kanssa veneessään.

Entäpä rikostarina? Kun sen palaset alkavat loksahtaa kohdilleen, tulee sellainen olo, että kaikki liittyy kaikkeen jopa epärealistisen tiiviisti. Toisaalta on ihanaa, että kirjan murhaajalla on jonkinlainen motiivi, eikä hän ole vain kirvestä heiluttava psykopaatti, jonka kieroutunut mieli nauttii tappamisesta. Kovin yllättävä loppuratkaisu ei kuitenkaan ole, sillä murhaajan henkilöllisyys kävi teosta lukiessa jopa minunkin mielessäni. Mutta eipä tuo mitään. Tarina veti mukaansa, ja luulenpa, että luen muitakin Ann Rosmanin kirjoja tuleva Marstrandin-matka mielessäni.