Kirja kertoo Radleyn perheestä, johon kuuluvat isä Peter, äiti Helen sekä teini-ikäiset lapset Rowan ja Clara. Kaikki perheenjäsenet ovat vampyyreita, mutta vain vanhemmat tietävät asian olevan niin. Koko perhe elää ns. pidättäytyjien elämää: he eivät juo verta ja yrittävät parhaansa mukaan käydä töissä ja koulussa päiväaikaan sekä harrastaa ihmisten asioita, kuten lukupiirissä käymistä. Elämää ohjaa Pidättäytyjän käsikirja, joka kertoo, miten mm. verenhimosta selviää.
Perheen lapsia pidetään friikkeinä, koska eihän normaali vampyyri pysty elämään päiväaikaan ilman että se näkyisi jotenkin. Lopulta paljastuu myös, ettei ole välttämättä toimiva kasvatusmetodi olla kertomatta lapselle, että tämä ei ole ihminen. Clara joutuu ahdistelluksi ja vastaan pannessaan tulee puraisseeksi kimppuunkävijää. Silloin hänen verenhimonsa herää ja lopputulos on erittäin ruma. Pian poliisit ovat ovella ja Helenin ja Peterin on kutsuttava apuun Peterin veli Will, jota kukaan ei muuten haluaisi tavata. Will elää aktiivista vampyyrinelämää, hallitsee verellähallinnan taidon ja vetää Heleniä puoleensa aivan liikaa.
Kansilieve lupaa humoristista tekstiä, mutta omasta mielestäni Radleyn perhe ei ole erikoisemmin naurattava teos. Ei se sinänsä naurettavakaan ole vaan ihan mielenkiintoinen kuvaus vampyyriperheestä.
Henkilöiden väliset suhteet nousevat keskiöön, vaikka teos yrittääkin nostaa vielä enemmän esille sitä, miten vampyyrin pitäisi suhtautua verenhimoonsa. Helen ei tiedä, mitä tekisi Willin kanssa – pitäisikö jättää Peter ja lähteä tämän seksuaalista halua hehkuvan veljen matkaan. Peter on puolestaan rakastunut naapurin Lornaan, joka on ihminen. Rowan puolestaan haluaisi olla koulukaverinsa Even poikaystävä.
Matt Haig on luonut vampyyrien ja ihmisten välille jonkinlaisen liiton, jossa ihmiset ovat välinpitämättömiä tiettyjen vampyyrien toimia kohtaan vastineeksi siitä, että vampyyrien toimet ovat jollain lailla kontrollissa. Will edustaa pahuutta, ja sen verran kiltti kirja Radleyn perhe on, että se antaa vampyyreille mahdollisuuden olla vampyyreita – ja juoda verta – myös ilman, että ketään on tapettava tai edes purtava kaulaan. Siinä onkin hassu ristiriita: vampyyri on vampyyri vain jos himoitsee verta, mutta kirjailija ei kuitenkaan uskalla tehdä vampyyreista oikeita verenimijöitä. Joskus on vaikea sanoa, miten näihin sivistyneisiin vampyyreihin pitäisi suhtautua.
Kirjan suosittelija oli ymmärtääkseni hieman pettynyt teoksen loppuun. No, loppulausunnoissa on hieman naiiveja näkökulmia, mutta sinänsä se, mihin ratkaisuihin kertomuksen henkilöt päätyvät, ei minusta ole mitenkään huono päätös tarinalle. Kirjailija olisi voinut kirjoittaa radikaalin lopetuksen – ehkä yllättävämmänkin – mutta en välttämättä olisi pitänyt siitä yhtään sen enempää.
Radleyn perhe on aivan kelvollinen vampyyritarina, mutta valitettavasti se ei aukaissut minulle mitään kovin kummallisia uusia näkökulmia vampyyreihin.
