Suosi kristittyä

Olen pitkin matkaa arvostanut Päivi Räsästä ihmisenä, vaikka oma maailmankatsomukseni on hyvin erilainen kuin hänen. Räsänen on jämäkkä nainen, joka seisoo mielipiteidensä takana ja osaa esittää ne selkeästi. Pidän tätä suuressa arvossa. En myöskään yhdy siihen käsitykseen, että Ylen homoillassa nimenomaan Räsänen olisi ollut se keskustelija, joka aiheutti kirkosta eroamisten tsunamin. Keskustelussa oli mukana myös suoraan kirkkoa edustaneita, joiden mielipiteet saivat varmasti monen pään tuottamaan höyryjä.

Räsänen oli kuitenkin se keskustelija, joka on saanut perustella yhä uudelleen omaa näkemystään julkisuudessa. Ja nyt hän saa perustella varmasti erästä toistakin näkemystään. Ylioppilaslehden haastattelussa Räsänen toteaa, että ”Suomi ei voi ottaa kaikkia maailman pakolaisia. Sopeutumisen kannalta olisi järkevää valikoida sellaisia ryhmiä, jotka kulttuurisesti ja uskonnollisesti sopeutuvat tänne, eli asettaa etusijalle esimerkiksi vainotut kristityt.” Kristillisdemokraattien linjaa kuvataan haastattelussa humaaniksi mm. tällä perusteella.

On totta, että maailmassa on niin paljon pakolaisia, etteivät he kaikki mahdu Suomeen, vaikka kuinka haluaisimme auttaa. Uskonto kuitenkin vaikuttaa omituiselta perusteelta pakolaisten valinnassa. Totta kai kulttuurishokki on pienempi, jos muuttaa asumaan ympäristöön, jossa on oman uskonnon ympäröimänä – vaikka uskonto onkin vain osa kulttuuria. On kuitenkin vaikea uskoa, että vaikkapa muslimipakolainen kokisi Suomen huonoksi vaihtoehdoksi itselleen siksi, että täällä on enemmän kristittyjä kuin muslimeita.

Myös Räsäsen ajatus siitä, että vainottu kristitty löytää yhteyden seurakunnasta ja sopeutuu siksi paremmin, kuulostaa omituiselta. On Suomessa sen verran muslimejakin, että hekin voivat löytää oman ryhmänsä, joka tukee heitä. Räsänen on myös sitä mieltä, että ”Se [muslimien eristäytyminen suomalaisesta yhteiskunnasta] yhdessä syrjimisen kanssa voi johtaa radikalisoitumiseen.” Onko se huolestuttavaa eristäytymistä, että muslimit haluavat viettää aikaansa niiden kanssa, jotka esimerkiksi puhuvat samaa kieltä kuin he, tai viettää omissa porukoissaan omia uskonnollisia juhliaan? Kuulostaa siltä, että Räsänen väittää nimenomaan kristillisyyden yhdistävän ihmisiä hyvällä tavalla. Ovatko siis kaikki suomalaisetkin, jotka eivät kuulu kristillisiin yhteisöihin, vaarassa toimia radikaalisti tätä yhteiskuntaa vastaan?

Minusta Räsäsen ajattelu on myös hyvin lähellä sitä, että asetamme kristityt muiden ihmisten yläpuolelle. Onko kyse kuitenkin siitä, että tilanne olisi meille suomalaisille helpompi? Meidän ei tarvitsisi sopeutua erilaiseen ajatteluun kuin omamme? (Ihan niin kuin me suomalaiset tai kristitytkään ajattelisimme keskenämme samalla tavalla...) Mielestäni ei voi sanoa, että tämä näkemys olisi humaani – humaanimpaa olisi se, että apua annetaan ensin niille, joilla on suurin hätä.

Itkeäkö läskiensä tähden?

Yleisönosastoja ei pidä lukea. Aina sieltä löytyy jotain, josta tulee mieleen, että mitä helvettiä ihmiset oikein jaksavat valittaa, tai jotain, mistä tulee paha mieli. Hesarissa keskusteltiin vähän aikaa sitten lihavuudesta. Hyvä ettei tälle ylipainoiselle tullut tippa linssiin heti aamupalalla.

Raivostuttavin kirjoitus oli 6.10. Silloin Sami Pitkänen Pirkkalasta kirjoitti mm. seuraavasti: ”Lehtien sivuilla myydään vaatemallistoja ”isoille tytöille” ja irvokkaimmillaan tämän kohderyhmän edustajat poseeraavat keimailevissa alusvaatekuvissa tai käsittämätöntä kyllä, urheilutrikoissa jumppasalilla.” Pitkästä ärsyttää suunnattomasti, että ylipainoisista käytetään positiivisia ilmauksia, kuten ”suurenmoinen nainen”. Mainosmaailma välittää myös raivostuttavaa viestiä, jonka mukaan ”läski on kaunista, kunhan vain hyväksyy itsensä sellaisena”.

Myönnetään, minunkin kotikaupunkiini on vähän aikaa sitten ilmestynyt liike, joka myy vain isokokoisia vaatteita, ja tottakai se on liikeidea, jonka tarkoituksena on tehdä rahaa. Olin hieman epäileväinen, kun lähdin katsomaan, mitä liike tarjoaa, mutta koin elämäni ensimmäisen kerran oikeasti ihanan tunteen vaateostoksilla. Minulle löytyi vaatteita, joista pidin, ja valinnanvaraa oli! Jokaisen vaatteen kohdalla ei tarvinnut surkutella sitä, että se on liian pieni. Vaateostoksilla olikin mukavaa! Ei minusta tullut hullun lailla vaatteita shoppailevaa naista, mutta kyllä olo naisellistui.

Anna (40/2010) kertoo Pepistä ja Mimmistä, jotka pitävät suosittua More To Love -läskiblogia. Lehtijuttu ja kyseinen blogi saavat varmasti Sami Pitkäsen näkemään punaista. Hänen onnekseen Annan jutussa muistutetaan siitä, millaisen leiman lihavuus iskee ihmiseen: ”Lihavat mielletään hoikkia laiskemmiksi, sairaammiksi, tyhmemmiksi ja työntekijöinä tehottomammiksi.” Lisäksi Pitkästä varmasti lohduttaa, että Yhdysvalloissa on saatu tutkimustulos, jonka mukaan ihmiset seurustelevat suunnilleen viimeiseksi mieluiten lihavan kanssa. Esimerkiksi itsemurhaa yrittäneet tai amputaatiossa raajan menettäneet menevät lihavien ohi suosikkiseurustelukumppanina. Minusta itsemurhan yrittäminen tai amputaatio ei tee ihmisestä vastenmielistä, mutta sen verran kyyninen olen, etten usko, että esimerkiksi ihmisellä, jolta on amputoitu toinen käsi, on keskimäärin kovin helppoa parisuhdemarkkinoilla. Niin me läskitkin sitten kärsimme, kun toivomme, että joku rakastaisi. Läski ihminen ei voi olla ihana.

En ole erityisen iloinen siitä, että olen lihava. Minun on kuitenkin mahdotonta ymmärtää, miksen ulkoisesta koostani huolimatta saisi olla iloinen (tässä on kylläkin parantamisen varaa) ja ylpeä itsestäni, pitää itseäni yhtä arvokkaana kuin muitakin ja antaa sen näkyä (tässäkin on harjoittelemista). On irvokasta, että joku kehtaa kirjoittaa lehteen siitä, ettei kestä katsella vähäpukeisia lihavia naisia. Ei kaikki miellytä minunkaan silmääni, mutta pidän sen omana tietonani ainakin silloin kun paikalla on juuri se ihminen, jonka ulkomuodosta en pidä. Tiedoksi vain: en pyydä edes anteeksi, mutten aio piiloutua maan alle, en aio ruveta epäseksuaaliseksi – ostan edelleen kivoja alusvaatteita ja uskon, että kun kotonani keikistelen niissä, minut voidaan nähdä myös aivan eri tavoin kuin itsestääntärkeät mielenpahoittajat näkisivät. Vaikka kuinka olisin lihava, en minä voi koko aikaani käyttää siihen, että suren sitä.

Jääkarhu tuli taloon

En ole mikään kodinsisustaja, paremminkin tavaroidenkerääjä, joka kyllä toivoo, että kaikelle uudelle ihanalle olisi tilaa ja useampi kodin ihana esine saisi arvoisensa näköalapaikan.

Rakastan siis kaikkea kaunista, ja eräs uusi hankintani ovat Marimekon Nanuk-verhot, joissa jääkarhu kurkistaa kukkien keskeltä. Kangasta on kolmea värisävyä, ja meidän makkariimme sopi parhaiten tämä sininen versio:



Pussilakanasettinäkin tätä kuosia saisi, mutta kuinkas ollakaan – sinisenä Nanukia saa ainoastaan kankaana. Ei se mitään. Olen jo hankkinut mukin, pillerirasian ja heijastimen, vaikkeivät ne väreiltään noiden verhojen kanssa yhteen sovikaan (no, heijastimessa on vain tuo karhu, joten se nyt on sitten vain valkoinen). Mutta eihän niitä muita esineitä makuuhuoneessa käytetäkään. Ja hei! Värejähän saa sekoitella!

Tällainen se ihana mukini on:

Sujuuko työskentely paremmin kummitusten seurassa?

Olen muutaman päivän yksin kotona ja lisäksi sairaana. Piti siis keksiä jotain ajankulua. Katsoin hyllyyn hamstraamani Deadline-elokuvan, josta olin lukenut jostain seuraamastani blogista (anteeksi, etten muista, kuka siitä kirjoitti) ja joka oli osunut alelaarista käteeni. Odotin vielä kiltisti iltaan, koska silloinhan kauhuelokuvat kuuluu katsoa.



Deadlinessa käsikirjoittaja Alicella (Brittany Murphy) on ulkoinen pakko tuottaa tekstiä. Hän uskoo, että se sujuu paremmin, jos vetäytyy yksinäisyyteen, kartanomaiseen taloon keskelle ei-mitään. Sinne hänet vie Rebecca (Tammy Blanchard), joka pian paljastuu enemmäksi kuin Alicen ystäväksi. Rebecca ei pidä Alicen erakkoajatusta kovin fiksuna, mutta minkäs teet.

Alice on innokas videokuvaaja ja pakotalossaan hän törmää toiseen samanlaiseen. Hän löytää nimittäin videofilmejä, jotka on kuvannut talossa raskaana olevan vaimonsa kanssa aiemmin asunut David Woods (Marc Blucas), jonka päätä on vanne alkanut kiristää vähitellen aivan liikaa. Alice alkaa pian pelätä, ettei vaimo Lucylle (Thora Birch) ole käynyt hyvin. Eikä se ole ainoa pelon aihe, sillä näyttää siltä, että tuo epäonninen parisuhde on tehnyt talosta kummitustalon.

Tarinaan tuodaan mukaan jonkin verran myös Alicen taustaa. Hän on psyykkisesti epävakaa entisen miesystävänsä tekojen vuoksi. Tämä aiheuttaa sen, ettei hänen puheitaan kummituksista oteta aivan todesta.

Deadline muuttuu vähitellen kiinnostavaksi. Lucyn elämäntarina sekopäisen mustasukkaisuuden hallitseman Davidin kanssa ahdistaa, ja katsojakin haluaa tietää, miten Lucyn oikeastaan kävi – vaikkei tarina tässä kohdin nyt kamalasti yllätäkään. Brittany Murphy on todellakin väsyneen, kärsineen ihmisen näköinen. Kummitukset pelottavat ajoittain sopivasti, mutta välillä tulee olo, ettei niitä tarvitse pelätä, koska ne eivät ehkä olekaan Alicea vastaan. Parasta on ehkä kuitenkin se, että elokuvan loppu jää vaivaamaan. Mitä oikeastaan tapahtui? Mikä oli totta ja mitä Alice kuvitteli?

Itse olen kummitustarinafani, ja kummitusleffana tämä oli ihan ok. Bonuspisteitä voidaan antaa myös siitä, ettei elokuva paisutellut loppuunsa valtavaa erikoistehostekohtausta, jossa kaikki maailman hyvyys kohtaa kaiken maailman pahuuden. Pienimuotoinen on kaunista.