Annan lahja on siis vampyyri, toimitettu suoraan kennelistä, joka välittää tällaisia elollisia – anteeksi elottomia – ihmisille iloksi. Anna ei vain ole lahjasta yhtä innostunut kuin sen antajat. Itse asiassa hän tekee kaikkensa päästäkseen ikiomasta vampyyristaan eroon, mutta tilanne muuttuu paremminkin pahempaan suuntaan, kun lopulta paikalle ilmestyy toinenkin vampyyri, Kalma. Tällä ja lahjavampyyri Vladilla näyttäisi olevan hyvinkin läheinen suhde.
Vampyyrien lisäksi Anna yrittää selviytyä gradustaan, joka käsittelee sisällissodan aikana tapahtunutta hyökkäystä Annan suvun huvilalle. Opinnäytetyö ei ota oikein edistyäkseen, vaikka sen ohjaaja Romppaisen pitäisi olla sisällissodan asiantuntija siitä huolimatta, että kaikki pitävät häntä omituisena hörhöilijänä.
Terhi Tarkiaisen Pure mua -romaanin näkemys vampyyreista on yhdistelmä perinteistä vampyyrikuvaa ja uutta roolia, jossa vampyyrit ovat ihmisten lemmikkejä. Itse en voi sille mitään, että heistä kirjassa käytetty sana vamppi ei sovi korvaani. Minulle tulee siitä aika yksiselitteisesti mieleen nainen, joka käyttäytyy korostetun viettelevästi. Vampyyri on siis minulle eri juttu, mutta menköön.
Tarinassa on jo lähtökohtaisesti suuret mahdollisuudet huumoriin, ja sillä linjalla Tarkiainen pitkälti kertomustaan eteenpäin kuljettaakin. Anna on pulassa, kun yrittää pitää synttärijuhlille tunkevat ystävänsä poissa kotoaan, jossa on piiloteltavia vampyyreja ja entisen poikaystävänsä erossa itsestään sekä lisäksi selvittää välejään äitiinsä, joka tilailee tyttärelleen vampyyreja ja harrastaa mieheltään salaa piiskaleikkejä toisen miehen kanssa. Vääryyshän se olisi, jos tästä yrittäisi vakavan teoksen kirjoittaa.
Päähenkilönä Anna on varmasti riittävän suurten ongelmien edessä. Tosielämässä hänen kanssaan ei ehkä jaksaisi aikaa viettää, mutta kirjan hahmona tämä juuri kolmekymmentä täyttänyt jollain lailla hermoheikko nainen on varsin toimiva. Vampyyrihahmotkin toimivat, mutta eivät vähiten siksi, että sekä Vladista että Kalmasta löytyy lopulta muitakin puolia kuin ne, jotka paljastetaan saman tien. Pelkästään herrasmiesmäisyys yhdistettynä nahkahousuiseen vampyyriin (Vlad) ja öykkärimäinen rockasenne vampyyrilla (Kalma) eivät riittäisi tekemään henkilöhahmoista minulle kovin kiinnostavia.
Olen pariin otteeseen kuulut Tarkiaisen puhuvan kirjastaan erinäisissä science fiction -tapahtumissa. Näistä tilaisuuksista jäi sellainen mielikuva, että Pure mua käsittelisi vahvasti sitä, mitä ihminen on valmis tekemään toiselle elolliselle, ihmisen kaltaisellekin – ja siten tietenkin myös ihmiselle – jos hänellä on valta alistaa toinen tahtoonsa. Anna on huolissaan siitä, että vampyyreita käytetään hyväksi ja tahtookin siksi löytää keinon, jolla pelastaa Vlad. Anna tuntee huonoa omatuntoa jopa siitä, että hetkellisesti tahtoo seksiä Vladin kanssa, vaikkei edes ehdi toteuttaa ajatustaan. Tämä hyväksikäytön ja jokaisesta ihmisestä löytyvän julmuuden teema on kiinnostava, mutta lopulta se oikeastaan vesittyy. Toisaalta kirjan loppupuolen käänteet tekevät tarinalle enemmän hyvää kuin alun asetelmiin jämähtäminen.
Vampyyreiden ja Suomen sisällissodan yhdistäminen samaan tarinaan on ainakin minulle uusi keitos, ja varsin toimiva, vaikka sitä aluksi jollain lailla epäilinkin ja vaikka kirjan alkupuolella Annan graduprojekti ja koko sota-aihe tuntuvat vähän kuin ajankohtaisuuden vuoksi pintaan liimatuilta. Kun kaikkien asioiden oikea laita on paljastunut, kirja tuntuu kuitenkin jopa ottavan kantaan sadan vuoden takaiseen julmaan konfliktiin.
Ennen kaikkea Pure mua on kuitenkin viihdyttävä teos. Jos olet joskus pitänyt vampyyritarinoista ja ehtinyt kyllästyä niihin, kun ne tulivat hieman liikaakin muotiin, kannattaa ehkä kuitenkin antaa tälle kirjalle mahdollisuus.
