Kirjan alku on tehokas. Munkkiniemen yhteiskoulun pihalta löytyy muslimitytön jäätynyt ruumis, joka löydetään, kun oppilaat värjöttelevät keväisessä yllätyspakkasessa ja huomaavat lumesta esiin pistävän käden. Tunnelma tiivistyy hyvin siitä huolimatta, että en millään jaksa uskoa, että pääkaupunkiseudullakaan teinit käyttäisivät kaikille rakkaasta kirosanasta muotoja ”Uiddu” tai ”Ttu”.
Rikoksen selvittelyä seurataan poliisi Linda Forsin näkökulmasta. Linda on murhatutkimuksissa täysi keltanokka – tämä on hänen ensimmäinen tapauksensa. Aiemmin hän on tehnyt toimittajantöitä. Poliisinopinnoista on tarttunut matkaan salasuhde toiseen silloiseen opiskelijaan, Jukkaan, joka on ravistellut itsensä väkisin irti Lindasta mutta – tietenkin – ilmestyy takaisin kirjan tarinan aikana. Suhde on ollut kovasti salainen, koska Jukalla on vaimo ja liuta lapsia ja Lindallakin puoliso sekä Iiris-tytär.
Jos on Lindalla huono omatunto syrjähypystä, niin on siitäkin, ettei aikaa kotona olemiseen ole tarpeeksi. Linda kokee olevansa huono äiti, mutta toisaalta häntä rassaa puoliso Pauluksen viskinjuonti. Töissä hermoja rassaavat puolestaan esimies Jantunen, jonka tapa puhua on huvittavan kirjallinen, ja nuori kollega Vilho, jonka kanssa työskentely ei mene aivan niin kohdilleen kuin lähimmän työkaverin kanssa pitäisi mennä.
Ihmisten välisiä suhteita kirjassa piisaa muutenkin kuin Lindaan liittyen. Murhattu yläkouluikäinen Farida on Indonesiasta suurlähetystöön töihin muuttaneen pariskunnan kolmesta lapsesta keskimmäinen. Farida on syntynyt Suomessa ja haluaa elää hyvin ”suomalaisesti”. Siksi onkin hämmentävää, kun hänen ruumiinsa löytyy vaatetettuna aivan erilaisiin vaatteisiin kuin joita hän yleensä käyttää. Eronneet vanhemmat reagoivat tyttären kuolemaan hyvin eri tavoin, ja pian aletaaan epäillä, että isoveli Rahmat on surmannut siskonsa.
Poliitikoista varsinkin sisäministeri Joonas Laine joutuu kommentoimaan murhaa, joka monien mielestä on yksiselitteisesti kunniamurha. Joonaksen tukijoukkoihin kuuluvat vaimo Emilia sekä vaimon serkku Santeri, jotka käytännössä hoitelevat kädettömän ja hermoilevan Joonaksen hommat sekä siinä sivussa toistensa seksuaalisen tyydyttämisen.
Koska kirjailija Putkonen on myös toimittaja, on ymmärrettävää, että media saa kirjassa keskimääräistä dekkaria isomman roolin. Yksi kirjan henkilöistä on Lindan entinen työkaveri Susanna, joka on heti kärttämässä tietoja murhapaikalta. Media onkin esitetty kirjassa kohtuullisen negatiivisessa valossa, vaikka tarinassa olisi ollut mahdollisuus toimittajahyeenoiden inhimillistämiseen. Toisaalta Lindan ja Susannan ystävyys on kuvattu lämpimästi.
Itseäni viehätti myös se, että kirja nostaa esille sen, kuinka asiaan perehtymättömien ihmisten asiaton nettikeskustelu velloo ja vie yleistä mielipidettä suuntiin, joille ei ole mitään perustetta. Tätä elementtiä olisi voinut hyödyntää enemmänkin, koska se todella kertoo jotain olennaista ajastamme: jokaisella on mielipide ja tuomio jokaiseen asiaan, ja tämä mielipide muodostetaan yksinomaan sen perusteella, mitä kuvittelemme tietävämme asiasta.
Jäätynyt tyttö rullaa eteenpäin hyvin. Se sopii hyvin, kun haluaa upota pariksi illaksi tarinaan, jonka lukeminen ei vaadi kovaa ponnistelua. Itse arvostan sitä, että teksti liikkuu ilman tuskaa eteenpäin.
Sen sijaan tarinan rankkuus voi saada osan lukijoista lopettamaan kirjan kesken, vaikka useimmat nykydekkareiden lukijat ovatkin tottuneet toinen toistaan pervompiin juonikuvioihin. Jäätyneen tytön kohdalla kyllä tuli kuitenkin kieltämättä sellainen olo, että tarinaan oli tarkoituksellisesti kasattu elementtejä, joiden tiedetään järkyttävän lukijoita ei ainoastaan paljon vaan aivan täysillä.
Mutta takaisin kirjan positiivisiin puoliin… Itse olen nähtävästi henkilövetoinen lukija, sillä teen aina eniten havaintoja tarinan henkilöistä ja heidän välisistään suhteista. Jäätyneen tytön henkilöistä löytyy inhimillisiä heikkouksia, ja merkillepantavaa onkin, ettei tarinassa ole oikeastaan ketään aikuista, jota voisi varsinaisesti sanoa hyväksi ihmiseksi. Lindan inhoama naapuriäitikin on oikeasti inhottavan pullantuoksuinen eli täydellisessä äitiydessään ja toisten tekemisten tuomitsijana raivostuttava. Mutta tämä on siis kehu, ettei kukaan ole täydellinen tai ihana, sillä emmehän me ihmiset ole sellaisia oikeastikaan.
Lindassakin on säröjä sen verran, että hänestä riittää auki kerittävää myös seuraavaan kirjaan. Varsinkin kun Jukka ja Linda vasta tuskailevat tilannettaan tässä kirjassa. Kukaan ei kirjoita mahdollisuutta epätoivoisen intohimoiseen salasuhteeseen, jollei aio sitä toteuttaa – vaikka sitten vasta seuraavassa kirjassa.
