Gustafsson kertoo omilla verkkosivuillaankin Pohjan olevan autofiktiivinen teos. Lisäksi hän kertoo, että se ”syntyi halusta puhua suoraan ihmisenä olemisen ristiriitaisuudesta”. Kirjan kansiliepeessä Gustafsson toteaa lisäksi: ”Kirjoitin Pohjan, koska se hävetti, pelotti ja kiihotti minua niin paljon.”
Äärimmäinen rehellisyys on aina kiinnostavaa, koska uskon, että useimmat meistä silottelevat tuntemuksiaan ja tekevät siten itsestään ulkopuolisten silmissä rohkeampia ja pätevämpiä kuin ovat. Jokin estää meitä useinkin näyttämästä heikkoja puoliamme, esim. sitä, mitä pelkäämme.
Lauran elämä menee kirjassa eteenpäin melkoisella tahdilla, toteavaan tyyliin: teini-iän rakastuminen, opiskeluaika, lapsen saaminen, eroaminen, mielialalääkitykset, syömishäiriöt, kaikki trauma, mikä elämässä seuraa toistaan. Missään ei tunnu olevan kauhean miellyttävä olla, ja ehkä siksi, että Lauralla on harhakuva siitä, mitä onnellisuus on:
Hän on hyvä. Niin pitkälle kuin minua kiinnostaa. Hänellä on erektio, hän työntyy sisääni, nussii hartaasti, muttei liian pitkään, antaa minun saada orgasmin, vetäytyy ulos ja laukeaa. Ja se on ihan vaikuttavaa. En halua leuhkia, mutta sitä tavaraa roiskuu kasvoilleni, korvilleni. Hiukseni ovat spermassa.
Nämä hetket ovat hyvin lähellä sitä, mitä kuvittelen onnellisuudeksi.
Toisaalta Laura ei osaa sanoa omaa kantaansa siihen, mitä pitäisi tehdä, eikä hän osaa myöskään sanoa ei. Toisaalta hän tuntee jonkinlaista turvaa siinä, kun joku toinen määrää kaiken. Silloin ajattelu katoaa: ”Parempaa kuin terapia. Eihän siellä edes kusta kasvoille.”
Lukijalle tulee kyllä väistämättä olo, että jossain kohtaa tuossa satuttaa itsensä. Viimeistään silloin, kun vastaan tulee joku, joka tekee jotain, mitä et oikeasti tahdo. Päähenkilö ei ole tyytyväinen elämäänsä mutta ei osaa vaatia, että häntä kohdeltaisiin hyvin. Onhan se surullista.
Itseäni häiritsi kikkailu sillä, että päähenkilön kanssa kommentoi välillä Yhtenäisyys, välillä Vapaus, jopa Saatana tai Marilyn Monroe. Kerronta ilman näitä on sen verran ilmaisuvoimaista, etten minä olisi kaivannut näitä ollenkaan. Tai sitten keskittymiskykyni ei riittänyt tällaiseen vertauskuvallisuuteen.
Kuuntelin kirjan lukemisen jälkeen Laura Gustafssonin haastattelun, jossa kirjailija puhuu Tuomas Karemon kanssa seksistä. Siinä kirjailijasta muodostuu jännittävä henkilökuva: hän on suorasanainen mutta toisaalta epävarma esimerkiksi siitä, pidetäänkö hänestä. Samanlainen hyväksynnäntarve pomppaa välillä pintaan kuin Pohja-kirjassakin. Kirjassa se ei ehkä hämmennä, mutta haastattelussa kyllä. Mutta sitähän me kaikki koko ajan ruikutamme ainakin mielessämme: pidä minusta, ole minulle hyvä. Vaikka epävarmuus itsestä on kai johonkin rajaan asti normaalia, hyväksynnän ääneen ruikuttamista pidetään keskenkasvuisuutena.
Haastattelussa Gustafsson sanoo, että hyvä seksikohtaus taiteessa on sellainen, joka panettaa. Toisaalta hän toivoo, ettei esim. elokuvissa olisi seksiä lainkaan. Se on jollain lailla kiusallista. Niinhän se on, ja juuri siinä on seksin kuvauksen osalta minusta Pohjan vahvuus: se näyttää seksin sellaisena kuin se on, ei yksioikoisena nautinnollisena elämänalueena vaan asiana, johon liittyy paljon epävarmuutta ja omista rajoista luopumista.
Pohjan päähenkilön ajatuksia voi ihmetellä, mutta toisaalta… mitä itse sanoisit, jos kertoisit ihan rehellisesti, miltä elämä sinusta tuntuu?
