Eipä hätää, mitään ei tarvitse tietääkään, sillä elokuva taustoittaa päähenkilönsä tarinan varsin perusteellisesti – tai käyttää tähän taustoitukseen ainakin valtavasti aikaa. Diana (Gal Gadot) on elänyt amatsonien seurassa koko salatun asuinpaikan ainoana lapsena. Dianan äiti, amatsonien kuningatar Hippolyta (Connie Nielsen) ei tahdo, että tytär saa soturikoulutuksen, mutta Diana itse tuntee suurta vetoa opiskella taistelun saloja. Niinpä hänestä lopulta tuleekin soturinainen.
Sitten amatsonien maailmaan saapuu häiriötekijä: mereen syöksyy mies lentokoneessa. Ja häntä jahtaavat saksalaiset. Diana pelastaa miehen hukkumiskuolemalta, ja käy ilmi, että tämä on Steve Trevor (Chris Pine), vakooja. Samalla amatsoneille selviää, että ihmiset käyvät sotaa, jossa on melkein koko maailma mukana. Amatsonit uskovat, että kaiken takana on ilman muuta sodanjumala Ares. No, tietenkin Diana lähtee pelastamaan maailmaa mukanaan kuuluisa miekka nimeltä ”Jumalantappaja”.
Steve Trevorille valkenee pian, että Dianalla todella on taistelutaitoja ja lopulta hänelle valkenee sekin, että Ares on kuin onkin olemassa, eikä vain ihmetaitoja osaavan naisen haihattelua. Siinä välissä naureskellaan sille, miltä amatsonien kasvatti näyttää Lontoossa, ihmetellään, kuinka Diana taistelee ylivoimaisesti millaista vihollismäärää vastaan tahansa ja vähän rakastutaankin (tulisempaa olisi voinut se rakkaus kuitenkin olla).
Massiivista maailmanpelastusta saadaan siis nähdä jälleen – ja kyllä, minua se ainakin viihdytti oikein hyvin. Monille tämä on varmasti myös naiselokuva, josta nautitaan juuri sen vuoksi, että siinä nainen pystyy väkivaltaan samalla tavalla kuin elokuvissa tyypillisemmin mies pystyy. Itse en oikein näe erityismerkitystä siinä, että päähenkilö on nainen – merkittävämpää on, että päähenkilön tarina on kiinnostava. Toki aktiiviset naishahmot ovat hyvä asia, mutta onhan heitä nähty. Itse asiassa Dianaa kiinnostavampi naishahmo on yksi tarinan pahiksista, Dr. Maru (Elena Anaya), joka kehittelee saksalaisille tappavia kaasuja. Nainen on oikeasti ilkeänoloinen hahmo, hyvä pahis siis.
Wonder Woman jaksoi siis hyvin viihdyttää minua, mutta on todettava, että sekin lankeaa ylipituuden syntiin. Sinänsä näyttävät taistelukohtaukset olisivat tehokkaampia, jos eivät olisi niin pitkiä. Samoin alun tapahtumat amatsonien asuttamalla saarella on kuten mainittuakin kuvattu liian pitkäkestoisesti. Vähemmälläkin olisi saatu kerrottua se, mikä on olennaista: mikä on Dianan tausta, kuinka hänestä tuli koulutettu taistelija, miksi Ares riehuu ja mikä on Jumalantappaja-miekka. Puoli tuntia naks vaan pois olisi ollut varsin hyvä ratkaisu.
Varsinaisen tarinan ympärillä on ohut kehystarina tai oikeastaan teaser, jossa Diana ihmettelee työhuoneessaan Louvressa vanhaa valokuvaa, jossa hän on elokuvan kuvaaman tarinan muiden sankareiden kanssa. Elokuva alkaa valokuvasta ja päättyy siihen. Se ei ole välttämättä olennaista, vaan se, että valokuva toimitetaan Wayne Enterprises -yhtiön autossa Wayne Enterprises -yhtiön salkussa. Ja me kaikkihan tiedämme, mitä se tarkoittaa. Minäkin voin olla amatööri supersankareiden kanssa, mutta en sentään niin amatööri. Jatkoa odotellessa siis.
