Beauty and the Beast – oikeaa sadun lumoa vai ei?

Satuelokuvia katsoessa voi palata takaisin lapsuuteensa ja olla se pikkutyttö, joka lumoutui nähdessään prinsessoja, prinssejä, noitia, taikoja, lumouksia ja kirouksia. Satujen parissa uskoo myös siihen, että maailmassa hyvä voittaa ja että jokaiselle väärinymmärretyllekin löytyy oma elämänkumppaninsa. Sekin näyttää mahdolliselta, että kopeasta voi tulla ymmärtäväinen ja julma mieli voi muuttua.

Kaunotar ja Hirviö -sadussa on paljon sadun parhaita elementtejä: tyttö, joka on kaunis kuin kukkanen mutta jota halveksutaan, koska hän pitää lukemisesta eikä siksi ole kuin muut; Hirviö, joka kohtelee toisia niin ikävästi, että haltiatar langettaa hänen päälleen kirouksen, ettei hän voi muuttua takaisin ihmiseksi, ellei joku todella rakasta häntä, vaikka hän on menettänyt kauniin ulkokuorensa; ihastuttava miljöö, jossa taikuus on läsnä.

Valitettavasti en pystynyt näkemään Disneyn Kaunotar ja Hirviö -piirrettyä uudelleen nyt ennen kuin menin katsomaan elokuvan live action -version. Vertailu siihen olisi ihan mielenkiintoista. Joka tapauksessa odotukseni olivat aika korkealla, koska tarina on hieno, ja vaikka tekijöinä ovatkin eri ihmiset, pari vuotta sitten valkokankaille tullut Tuhkimon live action -versio lumosi minut niin, että toivoin kovasti Kaunottaren ja Hirviön tekevän saman.

Bill Condonin ohjaama Kaunotar ja Hirviö on pistänyt kaiken isolleen. Miljöössä on sadunomaisuutta vaikka muille jakaa: Hirviön linna on mahtavan kokoinen, siinä on torneja, kierreportaita, hieno puutarha… Näyttelijöissä on kaarti isoja nimiä: esineiksi lumottuja ihmisiä esittävät – pienen hetken ihmisroolissa ja enimmäkseen ääninäyttelijöinä – mm. Emma Thompson, Ian McKellen ja Ewan McGregor. Päärooleissa ovat Bellenä Emma Watson ja Hirviönä Dan Stevens. (Löytyykö joku, joka on toipunut Matthew Crawleyn kuolemasta? En minä ainakaan. Vieläkään.)

Ehkä juuri isous on elokuvan ongelma. Mikään osanen yksinään ei ole häiritsevän iso, mutta kokonaisuuteen ja varsinkin toiminnallisempien kohtausten kohellukseen katoavat liiaksi tarinan kauniit elementit. Mutta hellyttäviäkin kohtauksia löytyy: erityisen liikuttavaa on tietenkin se, kun Bellen ja Hirviön välille alkaa kehittyä välittämisen tunteita. Bellelle ei ole kotikylässään ollut luetttavaksi kuin muutama kirja, joita hän on innoissaan lukenut uudestaan ja uudestaan. Kun hän intoilee Hirviölle Romeosta ja Juliasta, tämä naurahtaa tarinan tunteissa rypemiselle ja kertoo, että voisi sitä lukea muutakin. Sitten hän vie Bellen paikkaan, joka on nuoresta naisesta lumoavampi kuin mikään: kirjastoon, jossa on kirjoja lattiasta kattoon. Itse samastun tässä Belleen täysillä, ymmärrän, että hän on päässyt paratiisiin. Hän alkaa myös ymmärtää, että hänellä ja Hirviöllä on jotain yhteistä.

Digitaalitekniikassa on puolensa. Sen avulla voidaan todellakin tehdä asioita, joita perinteisemmän elokuvan keinoin ei ole voitu tehdä. Silti tulee sellainen olo, että olisiko ollut parempi, jos Dan Stevens olisi vain maskeerattu Hirviöksi. Ihmisen kasvonilmeiden hienovaraisuus näkyy edelleen yleensä paremmin aidoilla kasvoilla kuin digitaalisilla.

Kaunottaresta ja Hirviöstä on kirjoitettu, että se on ensimmäinen Disney-elokuva, jossa on avoimesti homoseksuaali henkilöhahmo. Asia on aiheuttanut isoakin kohua ainakin Venäjällä. Hahmo on Josh Gadin esittämä LeFou, joka on tämän tulkinnan mukaan ihastunut Gastoniin (Luke Evans), jonka palvelija on. Gaston puolestaan himoitsee Belleä, mutta on aika helposti nähtävissä, miksi tämä ei oikein lämpene hänelle. LeFou on mitä todennäköisimmin kiinnostunut Gastonista muutenkin kuin platonisesti, mutta en kyllä sanoisi, että hän on avoimesti homoseksuaali. Ehkä tämä on Disneylle iso askel, mutta ihmiskunnalle kyllä aika pieni, sanotaanko vaikka näin. Ei se ole avointa, jos vain vähän vihjailee. Ei edes se ole avointa, että LeFoun kasvoille nousee innostunut ilme, kun hän lopun tanssikohtauksessa päätyy yllättäen toisen miehen käsivarsille. Minusta LeFou on aika lailla kaapissa. Menisi nyt vaikka katolle huutamaan, että rakastaa Gastonia. Puhutaan sitten uudelleen.

Kaunotar ja Hirviö ei varmasti ole huono elokuva, sen koheltaminen vain söi mielestäni liikaa sitä, mikä tarinassa on tärkeää. Siksi todellinen sadun lumo katoaa jonnekin. Jos Tuhkimoon vielä vertaa, on myös todettava, että suloisuudessa Lily Jamesia on mahdotonta päihittää, joten vaikka Emma Watson tekee ihan hyvää työtä, hän jää kakkoseksi. Sen sijaan Dan Stevens on aika täydellinen prinssi: kuinka moni näyttäisi syötävältä jopa peruukissa, jossa on jättimäinen rusetti?

Niin, se rusetti on tuolla niskassa...