En pysty kirjoittamaan La La Landista ilman että paljastan juonesta liikaa tai että annan ainakin liiallisesti sellaisia vihjeitä, joista pystyy päättelemään olennaisia asioita tarinasta. Ei siis kannata lukea eteenpäin, jos ei ole vielä nähnyt elokuvaa ja aikoo sen mennä katsomaan.
Kun aikoja sitten näin ensimmäistä kertaa La La Landin trailerin, tiesin heti, että minun on nähtävä elokuva. Vaikka mainokset usein johtavat harhaan, La La Land näytti yksinkertaisesti niin kauniilta elokuvalta, että se oli pakko päästä katsomaan. Nyt elokuva keräsi valtavan kasan Golden Globe -palkintoja, joten odotukset periaatteessa vain kasvoivat. Odotin kuplivaa, hyväntuulista rakkaustarinaa, jonka nähtyään voi poistua elokuvateatterista hymy huulillaan. Kesken elokuvan vielä ajattelin, että tämä on näitä, joista aina tietää, miten ne päättyvät - katsotaan huoletta loppuun ja sitten on kiva ja kepeä mieli. Mutta kuinkas kävi: lopputekstejä katselin kyynelet silmissä ja ajattelin, että toivottavasti salin valot eivät syty aivan vielä.
Damien Chazellen käsikirjoittama ja ohjaama La La Land kertoo Miasta (Emma Stone) ja Sebastianista (Ryan Gosling), jotka asustavat Los Angelesissa ja kurkottavat kohti unelmiaan. Mia on juossut koe-esiintymisestä toiseen jo vuosikausia haaveenaan tulla näyttelijäksi. Sebastian on puolestaan jazzpianisti, joka haluaisi oman jazzklubin. Heidän ensikohtaamisellaan Emma näyttää Sebastianille keskisormea, mutta kohtalo (käsikirjoitus, hehe) saa heidät törmäämään toisiinsa yhä uudelleen ja uudelleen ja rakastumaan niin ihanasti kuin elokuvassa vain voi rakastua.
Molemmat ovat hieman epävarmoja itsestään mutta osaavat kannustaa toista kohti tämän unelmia. Kummallekin on aivan selvää, mikä on toiselle tärkeintä, mutta se, mitä itse haluaa, ei aina ole yhtä selvää. Myös se sotkee asioita, että etenkin Sebastian tekee asioita siksi, että kokee Mian toivovan, että hän toimisi tietyllä tavalla. Unelmien tai unelmiksi luultujen asioiden toteuttaminen ajaa rakastavaisia siis myös erilleen, vaikkei siitä ole epäilystäkään, että nämä kaksi kuuluvat toisilleen, yhteen, sillä yhdessä he hymyilevät, nauravat ja tekevät toisensa vahvemmiksi.
Näistä aineksista tehdään tietenkin elokuva, joka kuplii – kyllä –, saa hymyilemään – kyllä –, tarjoaa todellisuuspakoa – kyllä –, silmänruokaa – kyllä (koko elokuva on kaunis ja värikäs, eikä kukaan voi väittää, etteikö katselisi Emma Stonea ja Ryan Goslingia isolta kankaalta ihan mielellään parin tunnin ajan) – ja päättyy niin kuin katsoja haluaa – paitsi että ei. La La Landin paras puoli on se, ettei se olekaan sitä, miltä näyttää: harmiton romanttinen musikaalielokuva, jonka ainoa tarkoitus on viihdyttää.
Ensimmäiseksi tulee surullisuus ja suuttumus. Elokuva päättyy väärällä tavalla! Helvetin käsikirjoittaja! Idioottimaiset henkilöhahmot! Toimisivat niin kuin katsoja tahtoo. Oikein tärisyttää, tarvitsee lähteä siiderille. Sitten alkaa tulla toisenlaisia ajatuksia, sellaisia, että huomaa pohtivansa sitä, mikä elämässä oikeasti on tärkeää ja mikä tuo onnen. Jos lähtee tavoittelemaan unelmiaan, voi saada sellaista, mitä sanotaan menestykseksi. Voi päästä tekemään sitä, mitä oikeasti haluaa tehdä. Ja silti on voinut tuijottaa väärään suuntaan tai unohtanut, että joskus pitää katsoa moneen suuntaan yhtä aikaa. Silti voi olla vain tilanteessa, jossa toiset sanovat, että on kaikki syyt olla onnellinen, mutta ei kuitenkaan ole.
Tarinankertojan tärkeimpiä ohjeita on, että pitää saada tarinan vastaanottaja välittämään henkilöistä, joista tarina kertoo. Tältä osin La La Landin tekijät osaavat kyllä asiansa. Sekä Mia että Sebastian saavuttavat unelmansa. Kummallakin on periaatteessa asiat hyvin. Silti on raastavaa katsoa varsinkin Sebastiania tarinan lopussa – välitän ihan tosissani siitä, miltä tästä fiktiivisestä miehestä tuntuu. Alan ajatella, onko hyvä rakastaa toista enemmän kuin itseään. On kaunis ajatus, että haluaa toisen saavuttavan unelmansa jopa niin paljon, että pystyy laittamaan syrjään sen, mitä itse toivoisi elämältä. Sellaisenahan tosi rakkaus usein kuvataan. Mutta käsi ylös, kuka on valmis kantamaan seuraukset siitä, että laittaa omat tarpeensa, toiveensa ja halunsa syrjään. Voitte nyt sanoa, että olen romanttisen elokuvan epärealistisuuden vaikutuksen alaisena tätä kirjoittaessani, mutta sinnepäin on yritettävä, minne sydän yrittää ajaa. Pieleenhän se voi mennä, mutta on yritettävä kuitenkin. Pieleen meneminenkin on parempi kuin se, että vuosikausien jälkeen saa kokea ”olisi pitänyt” -olotilan. Jos pitäisi katsoa, mitä tulee, silloin pitää katsoa, mitä tulee. Mutta se on eri asia kuin ”odotellaan mitä tästä tulee”. ”Tehdään tästä, mitä haluamme tästä tulevan” olisi tietysti paras.
La La Land on ihana elokuva. Se hymyilyttää ja viiltää, mikä on aina elokuvasta puhuttaessa hyvä asia. Se päättyy ilman pehmentävää häivytystä, joka tekee monien muiden elokuvien lopuista helpommin kestettäviä, vaikka nuo loput eivät miellyttäisikään katsojaa. Mutta juuri siksi se pysäyttää, häiritsee, jää mieleen. Saa ajattelemaan filosofisesti. Saa palaamaan perusasioiden äärelle. Saa ehkä uskaltamaan enemmän. Toivottavasti. Mutta jos ei, se on sitten katsojan, ei elokuvan vika.
