No, itse asiassa en tiennyt elokuvan esittelevän erikoista uima-asumuotia vaan olin menossa katsomaan ihan perusscifielokuvaa – ennakkotietoni olivat myös joiltain osin hieman vääriä, mutta eipä siinä mitään.
Passengers kertoo avaruusaluksesta, joka on matkalla kaukaiseen siirtokuntaan. Niin kaukaiseen, että matkustajat on vaivutettu horrokseen (en kyllä ymmärrä, miten horros estää vanhenemisen, mutta menköön) siksi aikaa, minkä lento kestää: 120 vuodeksi. Sitten sattuu käymään niin, että alus törmää meteoriin ja tämä törmäys aiheuttaa sen, että yksi horroskapseli herättää sen sisällä olevan nukkujan. Jim Preston (Chris Pratt) luulee ensin olevansa enää muutaman kuukauden matkan päässä päämääränä olevasta siirtokunnasta, mutta pian hänelle selviää, että matkaa on jäljellä vielä 90 vuotta ja että hän on ainut aluksessa hereillä oleva ihminen. Seuraksi löytyy kyllä baarimikko Arthur (Michael Sheen), mutta tämä sattuu olemaan androidi ja Jimistä olisi paljon mukavampi saada seurakseen ihminen, vaikka Arthur herrasmies onkin. (Älkää kysykö, miksi Arthur on valmiina art deco -baarissaan ottamaan vastaan matkustajia, vaikka hänellä pitäisi olla töitä odotettavissa vasta lähes sadan vuoden kuluttua. Kannattaisiko pattereita säästää?)
Vuoden Jim sinnittelee yksikseen mutta sitten ahdistus alkaa olla liian suuri. Hauskanpito ei auta, vaikka siihen jonkinlaisia mahdollisuuksia aluksella onkin, ja lopulta Jim on valmis ottamaan itseltään hengen. Sitten hän tulee katsoneeksi horroskapseliin, jossa makaa Aurora Lane -niminen nainen (Lawrence) ja rakastuu tähän. Koska Jim sattuu olemaan mekaanikko, hän keksii helposti, miten Auroran voi herättää horroksesta. Ja sen hän tietenkin myös tekee pienen moraalisen tuskailun jälkeen. Ennen Aurora sai suudelman, nyt jonkin... no, tietoteknisen operaation. Niin se maailma muuttuu. (Älkää kysykö, miksi Jim ei ensimmäisen hereilläolovuotensa aikana tullut aiemmin katsoneeksi horroskapseleihin. Olisi luullut yksinäisen miehen kyyläävän nukkuvia lajitovereitaan, jotta saisi edes jollain lailla ihmisseuraa. No, ehkä Jim oli herrasmies... jollain tavalla...)
Aurora ei saa heti tietää, miksi on herännyt horroksesta ennen aikojaan. Tässä on tietenkin päähenkilöiden välisen konfliktin aines ja on selvää, että asia paljastuu myöhemmin ja rikkoo Auroran ja Jimin välit. Mutta ei siinä mitään, tietenkin he rakastuvat ensin. Ja kun Jimin teko paljastuu Auroralle, alkaa aluksella olla hieman isompiakin ongelmia kuin rakastavaisten riita.
Passengers lähtee liikkeelle lupaavasti. Katsoja eläytyy Jimin tunteisiin, kun tämä yrittää löytää tapaa olla aluksella, ensin ratkaista ennenaikaisen heräämisensä ongelman, sitten nauttia olostaan. Jimin ahdistus on käsinkosketeltava, kun hän käy avaruuskävelyllä ja tuntee, ettei jaksa enää yksinäisyyttään. Ja kun hän löytää Ruususensa, ei kukaan ihmettele, miksi hän herättää tämän. Sitten aletaankin mennä liiallisen sentimentaalisuuden puolelle. Rakastumisen kuvaus vielä menee, se on sööttiäkin, vaikka on pakko todeta, että sen verran läheltä alus lentää erästä tähteä, että rakkaustarina olisi tosielämässä loppunut kyllä siihen. Ei se mitään, onhan se hieno kuva, kun Jim ja Aurora katsovat liekkejä sinkoilevaa tulipalloa – no, parinkymmenen metrin päästä. Sitten aletaan kasvattaa tunnelatausta ja se on ilmeisen vaikea laji. Tottakai elokuvissa pitää olla suuria tunteita, mutta niissä vellominen ja vaikeroiminen suurieleisesti on hieman kyseenalaista.
Elokuvan loppu ei sinänsä ole yllättävä. Oikeastaan se on aika kauniskin. Mutta joskus tulee mieleen, eikö muita kuin tämänkaltaisia loppuja uskalleta kirjoittaa.
Kaikesta kettuilustani huolimatta voin sanoa, että viihdyin kyllä Passengersin parissa sen pari tuntia, minkä se kesti. Se lähti rauhallisesti liikkeelle ja kiihdytti kerrontaansa loppua kohden, mikä on ihan oikeaoppista tarinankerrontaa. Epäuskottavuuksia tarinasta löytyy ehkä enemmän kuin laki sallii, mutta menköön nyt – jokaisessa avaruustarinassa on epäuskottavuutensa. Mutta sen verran on vielä sanottava, että kun kerran Aurorasta oli tehty kirjailija, joku olisi voinut kirjoittaa hänelle hieman paremmat kirjalliset lahjat – nyt Aurora kirjoitti sellaista huttua, että voitaisiin puhua ennemminkin jonkun teini-ikäisen päiväkirjasta kuin vakavasti otettavan kirjailijan tuotoksesta.
