Doctor Strangesta en tiennyt oikeastaan yhtään mitään etukäteen. Tai no sen verran olin lukenut, että siinä on kirurgi, joka menettää kätensä ja josta tulee supersankari ja sitten hän pelastaa maailman. Näinhän siinä sitten kävi. Loppuratkaisu ei tietenkään ollut yllätys, eikä oikeastaan sekään, että supersankarielokuvassa jostakusta tulee supersankari. Mutta joskus ennalta-arvattavatkin tarinat voivat olla viihdyttäviä. Sekään ei yllättänyt. Sen sijaan se, että voisin katsoa elokuvan vaikka uudelleen sen erikoistehosteitten takia, on aika yllättävää. Siis minä, joka yleensä alan haukotella heti kun ensimmäinen tietokoneella tehty tehoste täyttää valkokankaan. Minä, joka vaikeroin säännöllisesti ääneen sitä, kuinka elokuvista on nykyään unohdettu tarina.
Oikeastaan tässä voisi kertoa elokuvasta kaiken ja sanoa lopuksi, että se kannattaa kuitenkin mennä katsomaan. En kuitenkaan aio kertoa kaikkea, mutta kerrotaan nyt jotain. Tohtori Steven Strange (Benedict Cumberbatch) on huippuneurokirurgi, jolla on huippuneurokirurgin ärsyttävän itsekeskeinen luonne. Hän myös luulee ilmeisesti olevansa kuolematon, koska hurjastelee autollaan päättömästi ja katselee vielä samalla röntgenkuvia aivoista, jotka ovat tulossa hänen leikkaussaliinsa. Sitten hän tietenkin ajaa ulos tieltä ja menettää sen, mikä on hänelle arvokkainta: kätensä. Niistä ei ole enää leikkaamaan kenenkään aivoja, hyvä että leipää. Ei ihme, että Tohtori alkaa hajoilla. Varsinkin kun samalla työpaikalla työskentelevä Christinekin (Rachel McAdams), joka selvästi välittää Tohtorista (ja josta Tohtori välittää, vaikkei sitä taida oikein osata ilmaista), saa tarpeekseen.
Ratkaisu löytyy Himalajalta. Siellä on mystinen paikka nimeltä Kamar-Taj, jossa on vähintään yhtä mystinen opettaja Muinainen (Tilda Swinton). Lyhyesti esitettynä Tohtorimme siis oppii taikuutta ja muuttuu supersankariksi, joka osaa mm. liikkua paikasta toiseen ilmaan taiottujen tulikehien kautta ja poistua ruumiistaan. Sitten on pelastettava maailma Kaeciliukselta (Mads Mikkelsen) tai oikeastaan Dormammulta, jota tämä pokkuroi.
Maailman pelastaminen on periaatteessa tylsää, mutta kun se tehdään tyylillä, kyllähän sitä mielikseen katsoo. Jossain arviossa oli viitattu Doctor Strangen tehosteisiin sanalla psykedeelinen, enkä kyllä itse keksi parempaakaan ilmausta. Jos huumetripeistä ei ole kokemusta, tämän elokuvan katsomalla voi todennäköisesti saada jonkinlaisen käsityksen siitä, millaisia ne saattavat olla. Ainakin näyt, joihin Muinainen päähenkilön koulutuksensa alussa lähettää, vastaavat minun mielikuviani huumetripeistä. Tosin itse olisin tehnyt kuvastosta hieman pelottavampaa, joskin yhtä värikästä. Komealta se näytti, mutta ainakin minulle sen kokeminen elokuvassa riittää varsin hyvin. Eipä tuntunut herra Strangekaan nauttivan valtavasti.
Erikoistehosteiden tulielementit toimivat hyvin. Erittäin mielenkiintoinen oli myös peiliulottuvuus, jonne välillä siirryttiin. Sen kuvaamisesta tietokoneidensa äärellä istuneet erikoistehosteihmiset ovat varmasti nauttineet: maailma kääntyy tarvittaessa miten päin tahansa, rakennukset hajoavat palasiksi ja vyöryvät kohti, tarinan henkilöt hyppäävät seinälle ja yhtäkkiä ei ehkä ole ollenkaan suuntaa, josta voisi sanoa, että niin päin ollessa esineet ja ihmiset ovat oikein päin. Kiehtovaa ja komeaakin, tosin tehostetekniikassa on ikuisesti kehittämisen varaa: varsinkin elokuvan alussa näistä efekteistä paistoi se, että ne olivat tietokone-efektejä.
Doctor Strange on varsin viihdyttävä elokuva. Se on sitä paitsi helppoa katsottavaa myös sellaiselle, joka ei ole perehtynyt sen pohjalla olevaan sarjakuvaan tai Marvelin supersankareihin yleensäkään: päähenkilön tarinaan pääsee helposti kiinni, koska suuri osa elokuvasta on itse asiassa tarina siitä, miten Tohtori Strangesta tuli supersankari. Katsominen ei siis vaadi muuta kuin sen, että hyväksyy maailman, jossa tapahtuu mahdottomia asioita – ja itse ainakin olen oppinut hyväksymään tuollaiset maailmat jo varhaislapsuudessa.
Tulossa on jatkoa. Sitten on tietenkin hyvä olla perillä siitä, mitä tässä elokuvassa on tapahtunut. Toivottavasti käsikirjoittajat uskaltavat sitten laittaa mukaan myös hieman enemmän romantiikkaa. Tässä elokuvassa oli oikeastaan aika söpöjä pieniä vihjeitä sen suuntaan, mutta olisivat hitto vie voineet laittaa elokuvan loppua kohden isommalleen. Minä en ainakaan tajunnut, mitä vikaa siinä Christinessä olisi voinut olla. Ja kai neurokirurgit ja jopa supersankaritkin ymmärtävät naisten päälle.
Sen verran voi vielä sanoa, että jos menette katsomaan elokuvan, kannattaa kököttää penkissä lopputekstien loppuun asti. Toistan ja painotan: loppuun. Ei siis pidä lähteä pois sen jälkeen kun Tohtori Strange on luvannut auttaa erästä toista Marvelin sankaria tämän veljeä koskevassa asiassa. Vielä aivan lopuksi tulee jotain. Ei ehkä yhtä kiinnostavaa, mutta jotain kuitenkin.
