Amy, My Daughter - isän näkemys Amy Winehousen elämästä

Niin siinä sitten kävi, että Amy Winehouse jäi kiehtomaan minua nähtyäni Amy-dokumentin, josta postasin viimeksi. Olen myös alkanut tykästyä Amyn musiikkiin yhä enemmän ja enemmän. Dokumentin jälkeen oli siis tartuttava Amyn isän Mitch Winehousen kirjoittamaan kirjaan Amy, My Daughter.

Isä kuvaa Amyn toisaalta vaikeuksiin joutuvana ja omapäisenä, toisaalta hassuttelevana ja positiivisesti omatoimisena lapsena, jota hän rakastaa yli kaiken. Tuntuukin todella traagiselta, että jo 12-vuotiaana itsenäisesti draamakouluun vanhemmiltaan salaa hakenut Amy muuttui päihde- ja ehkä muidenkin ongelmiensa takia ihmiseksi, joka ei aina kyennyt edes lähtemään ulos asunnostaan.

Isän kuvauksen mukaan Amy oli luonnonlapsi, joka teki asioita, joista piti, ja jätti tekemättä asiat, joista ei pitänyt. Tietyllä tavalla on ihailtavaa, että elää haluamallaan tavalla, mutta ammattimuusikkona Amy oli vaikeuksien edessä, kun ei olisi halunnut esittää itse vanhoina ja jo unohduksiin heitettävinä pitämiään lauluja. Jos hän olisi elänyt pitkän elämän ja tehnyt pitkän uran esiintymislavoilla, voi olla varma, että yleisö puolestaan olisi halunnut kuulla Rehabin vielä kymmenienkin vuosien kuluttua, vaikka Amysta biisi olisi ollut mennyttä elämää. Ehkä musiikki oli tosiaankin Amylle tapa käsitellä oman elämän vaikeita asioita eikä esimerkiksi keino saada rahaa. Tällöin Amyn suurin huomio ei kiinnittynyt hittibiisien esittämiseen, ja laitettuaan kokemuksensa biiseihin Amy halusi mennä eteenpäin kohti uusia kokemuksia. Tällainen mentaliteetti on ymmärrettävä mutta musiikkimaailmassa ei kovin ammattimainen.

Kaikkinensa Amy ei isänkään kuvauksen mukaan aikuistunut koskaan - samanlaisen vaikutelman sai dokumentistakin. Isänkin kirjan mukaan näyttää siltä, ettei Amy koskaan oppinut ottamaan vastuuta asioista. Toisaalta, kuten Mitch Winehouse korostaa, Amy oli saamassa otteen elämästä. Hän onnistui jättämään kovat huumeet - oli ilman niitä kolmisen vuotta ennen kuolemaansa - ja räpiköi päästäkseen irti alkoholista. Hänen elimistönsä oli kuitenkin jo tuhoutunut niin pahasti, että vastaan tuli se känni, jota se ei enää kestänyt.

Kirja tuo dokumenttia huomattavasti enemmän esille, mitä perhe yritti tehdä saadakseen Amyn luopumaan päihteistä. Tekstiä lukiessa syntyy kuva, että Amyn isä ryntäsi paikalle aina vaikeuksien sattuessa. Yrityksen puutteesta häntä ei voi syyttää, ja onkin surullista, että isä, joka aina yritti olla lähellä Amya, oli Atlantin toisella puolen tämän nukkuessa pois. Toki Mitch Winehouse kuvaa myös riitoja, joita väistämättä tuli, kun isä ja tytär olivat asioista eri mieltä.

Kirjan kiinnostavimmasta - ja pysäyttävimmästä - annista vastaavat kohdat, joissa kerrotaan siitä, miltä tuntuu, kun oman lapsen elämä on julkista. Aamulla saattaa herätä siihen, että näkee tyttärensä naama mustelmilla sensaatiolehtien kansissa. Eräs hulluimpia juttuja oli, kun lehdistö väitti Mitch Winehousen itsensä olleen jossain vaiheessa elämäänsä 7 vuotta vankilassa. Siihen eräs sukulainen totesi Amyn isälle, että hänen 7 vuoden poissaolonsa olisi kyllä huomattu, jos sellainen olisi jossain vaiheessa tapahtunut.

Lehdistön lisäksi myös yksityiset henkilöt piinasivat Winehousen perhettä. Kerran isä sai puhelinsoiton, jossa kerrottiin Amyn ottaneen yliannostuksen ja olevan lontoolaisessa sairaalassa. Onneksi isä pysyi soitosta huolimatta sen verran tolkuissaan, että ymmärsi, ettei soittajan mainitsemaa sairaalaa ole olemassakaan. Soitto Amylle selvitti, että kaikki olikin hyvin. Karmiva oli myös "Tympääntyneen englantilaisen" lähettämä kirje, jossa Mitch Winehousea pyydettiin järjestämään Auschwitz uudelleen auki, jotta päästäisiin jälleen isosta määrästä juutalaisia - mukaan lukien tietenkin Winehouset - eroon. Allekirjoittaja lupasi vielä tulla tarvittaessa auttamaan suihkujen kanssa.

Syynä Amyn kovien huumeiden käyttöön nähdään kirjassa Amyn poikaystävä-aviomies Blake. Isän mukaan ennen tutustumista Blakeen Amy oli ehdottomasti kovia huumeita vastaan. Niin tai näin, suhde Blakeen ei varmasti ollut Amylle hyväksi. Surullista on sekin, että ennen kuolemaansa Amy oli löytänyt elämäänsä uuden miehen, joka vaikutti paljon paremmalta hänelle kuin Blake.

On ymmärrettävää, että isän kirjoittamasta kirjasta löytyy rakastettava tytär. Sekin on ymmärrettävää, ettei Mitch Winehouse ole ollut tyytyväinen Amy-dokumenttiin, sillä vaikkei siitä välttämättä synny Amysta epämiellyttävä kuva, suuri osa Amyn ihastuttavista piirteistä jää dokumentissa piiloon - kuten esimerkiksi välittäminen, jota Amy spontaanisti osoitti hyvässä kunnossa ollessaan faneilleen tai heikossa tilanteessa oleville. Selvästikin, kuten isä kirjoittaa: "Amy was a great girl with a huge heart."

Voi Amy, Amy...

Pian tulee 4 vuotta Amy Winehousen kuolemasta, ja vastikään elokuvateattereihin on tullut Asif Kapadian ohjaama dokumentti Amy, jossa esitetään yksi näkemys siitä, millainen ihminen 27-vuotiaana menehtynyt Amy Winehouse oli. Pari ensimmäistä näkemääni lehtiarvostelua antoivat elokuvalle täydet viisi tähteä, ja melkoisen vaikuttava dokumentti Amy onkin.

Dokumentti näyttää Amy Winehousen luonnonlapsena, joka ei koskaan kasvanut aikuiseksi ja ottanut asioista vastuuta siten kuin aikuisen kuuluisi ottaa. Hän oli musiikillisesti äärettömän lahjakas, mutta ei dokumentin materiaaleissa missään vaiheessa käyttäydy ammattimuusikon tavoin. Tavallaan tämä on ihastuttava piirre, jos ajattelee sitä, ettei Amysta näytä menestyksen johdosta tulevan rasittavaa ylimielistä diivaa. Toisaalta aikuisuuden puute liitettynä järjettömään päihteiden käyttöön tekee keikkailevan ja levyttävän muusikon elämästä surullista kyllä täysin mahdotonta.

On tietysti vaikea sanoa, mikä on tässäkin asiassa muna ja mikä kana. Jotenkin on vaikea välttyä ajatukselta, että asiat eivät ole menossa oikeaan suuntaan, kun Amy dokumentissa riemuitsee, että voi polttaa rauhassa pilveä, kun on juuri muuttanut pois kotoa omaan kämppään, jossa on vain kämppäkaveri eikä moralisoivia vanhempia. Toisaalta siltäkään ajatukselta ei voi välttyä, että jos joku olisi joskus lotkauttanut korvaansa jollekin asialle, Amyn elämä olisi voinut olla toisenlainen. Kuten vaikka sille, että Amy kertoi keskenkasvuisena teininä noudattavansa hienoa dieettiä, jossa syödään hirveät määrät ja oksennetaan ruoka sitten pois. Amyn äidin mielestä tyttären puheisiin ei kummemmin tarvinnut reagoida.

Dokumentti esittää Amyn romahtamisen syyksi sen, ettei hän kestänyt julkisuutta ja ettei hänellä ollut muuta pakopaikkaa kuin päihteet, kun häntä raahattiin keikoille, vaikkei hän ollut lainkaan keikkailukuntoinen. Myös rakkautta esitetään päihdeongelman lähteeksi. Poikaystävä Blake Fielder-Civilin ja Amyn erotessa väliaikaisesti Amy ratkeaa juomaan, ja Blake on myös se, joka tutustuttaa Amyn koviin huumeisiin. Ohimennen mainitaan, että läheiset tekivät kaikkensa auttaakseen Amya, mutta dokumentin materiaalin - niin kuvallisen kuin haastettelujenkin - perusteella mieleen jää lähinnä epäilyksiä, mitä tuo kaikki oli tai oliko se kovinkaan paljon. Pahiksia sen sijaan löytyy vielä lisää: paparazzit ja pilkkaa tekevät televisiojuontajat. Näitä kahta ainakin sietääkin syyttää: Itse en lähestulkoon pystynyt katsomaan salamavalojen välkettä, joka ympäröi Amya hänen kävellessään kadulla. Tuli aika selväksi, ettei hänellä ollut rauhaa, jos hän laittoi päänsä ulos Camdenin asunnostaan. Niin, ja ne televisiossa esitetyt vitsit olivat niin mauttomia, ettei kukaan ansaitse sellaisia osakseen.

Onneksi dokumentissa on myös hetkiä, jolloin Amy esiintyy selvin päin tai riittävän selvänä ja koskettaa yleisöään. Yksi mieleenpainuvimpia kohtauksia on, kun Amy ja Tony Bennett kohtaavat Abbey Roadin studiolla Lontoossa ja laulavat yhdessä. Amylla näyttää olevan lapsenomaisen vaikea olla idolinsa seurassa suuren ihailunsa vuoksi - vaikka hän varmasti nauttiikin joka hetkestä - mutta silti hän laulaa kuin enkeli.

Dokumentissa on käytetty kaikenlaatuista saatavilla ollutta materiaalia. Tästä syystä se on ajoittain raskasta katsottavaa, kun amatöörikuvaajien huonosti kuvaamien kotivideoiden kuva heiluu eikä sen laatu riitä edes pienelle elokuvakankaalle levitettäväksi. Toisaalta näin Amy näytetään juuri sellaisena kuin hän on, kun hän ei esiinny yleisölle. Amyn kohdalla ei myöskään tunnu, että hän kummemmin esiintyisi edes kameralle, sillä hänestä jää kuva, että hän vain aina oli sellainen kuin oli.

Ehkä Amysta ei olisi pitänyt laulun lahjastaan huolimatta koskaan tulla kuuluisaa. Vaikka hänestä jää toisaalta vahva kuva, toisaalta hän oli luultavasti liian herkkä siihen julkisuuteen, mikä hänen osakseen tuli. Ajoittain dokumenttia katsoessa tulee itsellekin mieleen, ettei Amyn kokemaa julkisuutta kestäisi selvin päin. Tai ainakin täytyisi olla melkoinen tahdonvoima, jos pystyisi julkisuuden paineissa lopettamaan jo pahasti käsistä lähteneen päihteidenkäytön. Laulujen kirjoittaminen oli Amyn tapa käsitellä vaikeaa oloaan, ja surullista onkin, että hän ilmeisesti myös menetti tuon keinon purkaa pahaa oloa, sillä elämänsä loppuvuosina hän ei saanut enää ainakaan julkaistua uutta musiikkia.

Ainakin minut dokumentti pani miettimään, sillä ei se anna - eikä kukaan varmaan voikaan antaa - tyhjentävää selitystä sille, miksi Amy Winehousen elämän piti olla niin traagisen lyhyt. Olisiko Amy ajautunut joka tapauksessa, menestyi musiikissa tai ei, käyttämään hurjia määriä alkoholia ja kovia huumeita? En suoralta kädeltä kuitenkaan menisi allekirjoittamaan ajatusta siitä, että Amy Winehouse oli uhri, vaikka hän olikin niin hukassa elämänsä kanssa. Surullinen hänen tarinansa on - ei kenenkään, oli lahjakas tai ei, kuuluisi kuolla 27-vuotiaana.

Amyn isä on lukemani mukaan kritisoinut dokumenttia. Tietenkin isän näkemys on erilainen. Kuinka erilainen se on, sen voi lukea Amyn isän Mitch Winehousen kirjoittamasta kirjasta Amy, My Daughter, jonka voi ostaa Amazonilta 1,99 taalalla Kindleen, jos sattuu laitteen omistamaan. Itse en voinut vastustaa tuota halpaa hintaa. Ehkäpä kirja näyttää ihan toisenlaisen Amy Winehousen, vaikkei hänen tarinansa traagisuus minnekään katoakaan.

Nostalginen kummitustarina Stephen Kingin tapaan

Edellinen lukemani Stephen Kingin teos Tohtori Uni ei ollut ehkä aivan pettymyskään muttei varsinaisesti säväyttänytkään, sillä Hohdon jatko-osaksi kirjoitettu teos ei todellakaan pystynyt saavuttamaan alkuosansa tasoa. Kauhistuttavuuden vyöryttäminen tehokkaasti ei ole rutinoituneellekaan kirjoittajalle helppoa, sillä lukijakin on rutinoitunut eikä säikähdä vähästä. Nyt suomennetun - vaikkakin englanniksi jo muutama kuukausi ennen Doctor Sleepia julkaistun - Tervetuloa Joylandiin -teoksen luin jostain olevan erilaista Kingiä. Ja minua se viehättikin paljon enemmän kuin Tohtori Uni.

Joyland - en ymmärrä, miksi suomennoksen nimeen on pitänyt lisätä tuo käsittämätön Tervetuloa-sana - on Pohjois-Carolinassa sijaitseva huvipuisto, jonne 21-vuotias Devin Jones menee kesätöihin vuonna 1973. Devinillä on tyttöystävä, jonka kanssa suhde ei etene Devinin tahtomalla tavalla, ja kesän tullessa Devinin on alistuttava ajatukseen, että tuo ihana Wendy todellakin jätti hänet. Huvipuistoon töihin - ja samaan majapaikkaan "ikääntyneeltä Grimmin satujen prinsessalta" näyttävän Mrs. Shoplaw'n luo - saapuu kylläkin ihana punatukka Erin, mutta myös Tom, joka rakastuu Eriniin ja johon Erin rakastuu päätä pahkaa. Mutta jos ei ala rakkauden kesä 1973, alkaa kuitenkin ystävyyden kesä, joka on täynnä työtä huvipuistossa.

Joylandin Kauhujen talosta - kummitusjunasta siis - liikkuu tarina, joka on totta. Junassa on surmattu tyttö nimeltä Linda Gray. Hänen kurkkunsa on viilletty auki ja hänet on heitetty pois kummitusjunavaunusta, eikä murhaajaa ole koskaan saatu kiinni. Kauhujen talosta liikkuu myös toinen tarina, jonka todenperäisyydestä kaikki eivät ole samaa mieltä: Linda kummittelee kummitusjunassa. Tietenkin jälkimmäinenkin tarina kiehtoo Deviniä, Eriniä ja Tomia, ja kuinka ollakaan, juuri asiaa epäilevä Tom - "epäilevä Tuomas" - näkee Lindan haamun. Sen jälkeen Tom haluaisi pysyä kaukana kummitusjunasta, mutta murha ja aave kiehtovat Deviniä ja Eriniä entistä enemmän.

Syksyn saapuessa Erin ja Tom lähtevät jatkamaan opintojaan mutta Devin jää Joylandiin. Silloin Devin tutustuu työmatkansa varrella vihreässä viktoriaanisessa talossa asuvaan Annieen ja tämän pyörätuolissa olevaan kuolemaa tekevään poikaan Mikeen, jolla - tietenkin - on yliluonnollisen näkemisen lahja. Ja vähitellen Devin joutuu hieman liian lähelle Kauhujen talossa tapahtuneen murhan arvoituksen ratkeamista.

Joyland on Kingin teokseksi lyhyt - alle 300 sivua - ja hidastempoinen. Jostain arviosta luin näkemyksen, että se voisi tapahtua koska vain, että vain muutama viittaus musiikkiin sijoittaa sen 1970-luvulle. Se on tavallaan totta, mutta tarinan tunnelma ei ole nykyaikaa, niin kiireetön se on. Ihmiset soittavat toisilleen ja jopa hätänumeroon puhelinkopeista, Devin merkitsee soittamansa puhelut majapaikkansa puhelimen vieressä olevaan muistikirjaan. Kun olet pulassa, olet pulassa. Lähellä ei ole kännykkää, jolla hälyttää apua. Onneksi on sentään paranormaaleja lapsia.

Kerronta keskittyy suurelta osalta huvipuistoon. Minusta huvipuistot ovat aina olleet kiehtova miljöö, vaikken uskallakaan mennä paljon teekuppeja rajumpiin laitteisiin. Mutta näin lyhyesti  kerrottuna karmaisevalta kuulostava kummitustarina onkin hienovireinen. Ajoittain se riipii selkäpiitä, mutta sille annetaan vain vähän tilaa, koska kertoja Devinin elämässä on paljon muutakin tärkeää: ystävyys Tomiin, Eriniin, Mikeen, Annieen ja rakkauden menettämisen tuska ja huvipuistolaisen elämä. Devin pääsee Joylandin kulissien taakse, ja sinne viedään lukijakin, joka saa seurata, kuinka laitteita huolletaan ja kuinka kuumaa on koira-asussa, jossa Devin tanssii ilahduttaakseen lapsia, jotka ovat tulleet Joylandiin pitämään hauskaa.

Joyland vie lukijan siis vanhaan hyvään aikaan, jossa oli kiireettömyyttä mutta myös suruja ja kauheuksia ja joka oli paitsi iloinen myös melankolinen - tässä tapauksessa kokonaisuudessaan melkoisen melankolinen, sillä surumielisyys on tarinan hallitseva tunnelma. Ehkä se johtuu siitä, että Devinkin - nyt yli kuusikymmentävuotias - tietää kertovansa ajasta, joka on ollut ja mennyt ja jota hän muistelee kaiholla, sillä siihen liittyy paljon sellaista, joka hänen oli pakko jättää taakse, vaikkei olisi halunnut.

Joyland on tosiaankin erilaista Kingiä. Virkistävän erilaista.