Rasputin: The Mad Monk (1966)
Aloitimme Venäjän historiaan löyhästi perustuvalla, Don Sharpin ohjaamalla Rasputin: The Mad Monk -elokuvalla, jossa Lee esittää itseoikeutetusti Grigori Rasputinia. Rasputin voisi tietenkin olla mahtavakin rooli, mutta tämä Hammer Filmin elokuva ei kuulu yhtiön parhaisiin tuotoksiin. Itse asiassa nähtyämme Rasputinin tanssin kapakassa aloimme miettiä, sopiko elokuva laisinkaan katsottavaksi, kun tarkoitus oli ihan tosissaan kunnioittaa Leen uskomatonta elokuvauraa.
Rasputin viekoittelee itsensä tsaarin hoviin - tai no tsaaria ei näytetä elokuvassa lainkaan, mutta oikeallekin Rasputinille tsaaritar oli tietenkin tärkeämpi, sillä tämä uskoi Rasputinin pystyvän parantamaan kruununperijäpoikansa Aleksein verenvuototaudin tai ainakin pysäyttämään kohtaukset. Elokuvassa ei näy merkkiäkään verenvuototaudista vaan Rasputin lumoaa Alekseita (Robert Duncan) hoitavan hovinaisen Sonian (Barbara Shelley) aiheuttamaan onnettomuuden, jossa Aleksei loukkaantuu. Pian poika onkin vuoteen omana ja tsaaritar (Renée Asherson) niin epätoivoinen, että tarttuu oitis mahdollisuuteen, että ihmeparantaja Rasputin voisi auttaa poikaa.
Rasputinin poliittista valtaa ei tuoda kummemmin esiin elokuvassa - siihen viitataan ehkä yhdessä repliikissä. Mutta kyllähän riittävä viinanjuonti ja naistenkaataminenkin saavat aikaan sen, että joukko salamurhaajia löytyy. Turha kuitenkaan odottaa, että salamurha tapahtuisi ruhtinas Feliks Jusupovin palatsissa, kuten oikeasti kävi. Sen sijaan Rasputinin tappamisen työläys on mitä parasta antia tämän lajin elokuville, joten sitä osaa käsikirjoittajakaan ei ole muokannut kuin jonkin verran.
Leen osalta Rasputinin voisi sanoa olevan melkoisen rutiininomainen suoritus. Ehkä Rasputin kuuluu niihin elokuviin, joihin Lee jossain haastattelussa viittasi sanoessaan osan uransa elokuvista olleen "muuten vain kauheita" - ei siis kauheita sillä tavalla kuin olisi ollut suotavaa. Karismaattinen näyttelijä vakuuttaa kuitenkin kauheassakin elokuvassa - ja onhan mies ollut maskissaan aika Rasputinin näköinenkin, vai mitä?
The Mummy (1959)
Terence Fisherin ohjaama The Mummy olikin sitten ihan viihdyttävä muumiohurjastelu, vaikka kyseessä onkin varsin tyypillinen tarina muumion kirouksesta. Lee saa jälleen hirviön roolin, tällä kertaa melkoisessa kääreasussa.
Tapahtumat alkavat tietenkin Egyptissä haudan avaamisesta. Arkeologit löytävät kauan etsimänsä prinsessa Anankan (Yvonne Furneaux) haudan, mutta ennen kuin he ehtivät kissaa sanoa yksi ryhmän jäsenistä joutuu mielipuoliseen tilaan ja kiidätetään saamaan sairaalahoitoa. Muut eivät tiedä, että hänen kimppuunsa on hyökännyt toinen haudassa ollut muumio (Lee), joka on kauan sitten suljettu hautaan kielletyn rakkauden vuoksi ja joka on herännyt kuultuaan hautaan tunkeutuneen arkelogin papyrukselta (tai no paperilta) lukeman loitsun.
Haudan avaamisesta vähemmän ilahtunut Mehemet Bey (George Pastell), joka edelleen palvoo muinaista jumalaa Karnakia, roudaa muumion Lontooseen, minne Anankan haudan tavarat on viety. Hänen tavoitteenaan on saada muumio surmaamaan kaikki, jotka ovat osallistuneet haudan ryöstöön. Niinpä muumio sitten koikkeloi pitkin maita ja mantuja ja lopulta haudassa mielenterveytensä menettäneen miehen poika (Peter Cushing) joutuu kohtaamaan vaaran silmästä silmään. Ensiksi aika yksinkin, sillä kaikki eivät jostain syystä ota uskoakseen, että muumiot voivat lähteä haudoistaan kävelemään ympäriinsä.
Oletettavasti muumioasu on ollut Christopher Leen uran mielenkiintoisimpia rooliasuja. Aluksi se on ihan siisti, mutta 4000 vuodessa on tapahtunut jonkin verran kulahtamista, joten haudasta noustessaan muumio ei ole enää aivan kuosissa. Muumiota katsoessa ei voi oikeastaan olla ajattelematta, mihin Lee on roolissaan joutunut. Muumiosta ei näy kuin silmät ja käynninkin on pitänyt olla jäykkää. Näyttele siinä sitten ilmeikkäästi. Toisaalta, kun 196-senttinen Lee on koikkelehtinut läpimädältä näyttävässä muumioasussa, lienee vastanäyttelijöitä pelottanut ihan oikeasti - ainakin vähän.
The Man with the Golden Gun (1974)
Kolmanneksi Lee-elokuvaksi valitsimme 1970-luvun Bond-rainan, jossa Lee esittää ammattitappaja Scaramangaa, joka tunnetaan kolmesta nännistään ja kultaisesta aseestaan. James Bond (Roger Moore) seikkailee Kaukoidässä yrittäessään saada Scaramangan satimeen. Tai oikeastaan hän yrittää saada takaisin jonkinlaisen energiamuuntimen, mutta se nyt on vain käsikirjoittajien tekosyy, jotta päästään jahtaamaan kunnon roistoa.
Vaikka 007 ja kultainen ase ei välttämättä ole ikimuistoinen elokuva, on Leen pahishahmo oikeastaan aika hauska. Rasputinin ja Muumion jälkeen oli hauska nähdä elokuva, jossa Lee saattoi keskittyä näyttelemisessään muuhunkin kuin mielipuoliseen katseeseen. Vanhemmille Bondeille tyypillisesti elokuvassa on melko lailla huumorintynkää, mutta Scaramanga on mukavan huumoriton hahmo.
Jostain syystä Leen kohdalla ei voi olla ajattelematta pituutta. Roger Moorekin (187 cm) näyttää pikkupojalta Leen rinnalla. Jos itse olisin tavannut Leen joskus livenä, olisi varmaan tullut pissat housuun.
