Laila Hirvisaaren romaaneista Minä, Katariina kertoo Katariinan tarinan karkeasti ottaen siihen asti, kun hän kaappaa vallan mieheltään ja nousee Venäjän keisarinnaksi. Toinen, itselläni nyt kesken oleva osa kertoo puolestaan Katariinan hallitusajasta. Tarinan nykyhetki on vuodessa 1795, jolloin Katariina on ollut jo pitkään vallassa - itse asiassa hän kuoli seuraavana vuonna. Keisarinna loukkaa jalkansa niin pahoin, että joutuu pitkään vuodelepoon. Silloin hän alkaa käydä läpi elämäänsä ylikamariherransa Leon August Denikinin kanssa. Keisarinnan ja Leonin suhde on niin pitkä, että ylikamariherra pystyy jopa väittämään hallitsijalle vastaan ja vaatimaan tätä ottamaan esille myös vaikeat asiat sekä pysymään totuudessa.
Tarina etenee siis Katariinan muistelona, jonka välissä pistäydytään ajoittain nykyhetkessä, jossa Katariina on isoäiti ja kokenut hallitsija. Teini-ikäinen Katariina on äitinsä armoilla. Äiti janoaa asemaa, ja sellaisenhan saa, jos tyttärestä tulee Venäjän kruununperillisen puoliso. Katariina - tuolloin vielä nimeltään Sophie Auguste Frederike - kulkee vaivalloisen rekimatkan Saksasta Venäjälle, jotta hänet voitaisiin naittaa Venäjän suuriruhtinas Pietarille, tulevalle keisarille. Nuoren Katariinan elämä näyttäytyy ahdistavana, juuri sinä kultaisena häkkinä, josta aina kuninkaallisten kohdalla puhutaan. Avioliiton solmimisen jälkeen Katariinalta odotetaan ainoastaan raskaaksi tuloa. Se ei olekaan ihan pieni tavoite, sillä aviomies Pietari on Katariinasta vastenmielinen ja vaikka se nyt ehkä menisi, ongelmana on, ettei hän myöskään osoita minkäänlaista innostusta seksuaalista kanssakäymistä kohtaan vaan keskittyy sängyssäkin leikkimään lelusotilailla.
Katariinalla ei ole hovissa muuta kuin pelättävää. Keisarinna Elisabet on kylmä häntä kohtaan, eikä hän voi luottaa kuin pariin ihmiseen, jotka ovat tulleet hänen mukanaan Saksasta. Ylellinen elämä näyttäytyy tylsänä. On oikeastaan hurjaa, kuinka vähän asioita Katariinalle tapahtuu. Hän seuraa hovia massiiivisissa muutoissa kesäpalatsista talvipalatsiin ja päinvastoin. Epävarmuutensa keskelläkin hänellä on kuitenkin jo nuoresta asti kunnianhimoa, joka lopulta johtaa hänet valtaistuimelle. Lapsiakin hän saa - rakastajiensa kanssa. Tosin lapset otetaan Katariinalta pois ja laitetaan aviomies Pietarin nimiin, mikä on Katariinalle suuri trauma.
Hirvisaari ei esitä Katariinaa mitenkään erityisen miellyttävänä naisena, mutta tuskinpa monet valtaa hamuavat ihmiset ovatkaan välttämättä kovin miellyttäviä. Toisaalta Katariina näyttäytyy ainoana, joka pysyy järjissään hovissa. Keisarinna Elisabet pelkää tulevansa tapetuksi, jos nukkuu öisin, joten hän juo ja nai. Tuleva keisari Pietari ei uskalla lainkaan kasvaa aikuiseksi. Kasvettuaan miehen ikään ja hankittuaan perheen Katariinan poika Paavalikaan ei pysty parempaan: hän pelkää vainoharhaisesti äitinsä haluavan hänet hengiltä. Sekoilevien ihmisten kanssa on raskasta elää, vaikka Katariina onkin vahva. Viimeisillä hetkillään keisarinna Elisabetkin ymmärtää tilanteen ja vihjaa Katariinalle, että tämän olisi kaapattava valta Pietarilta tekemällä palatsivallankumous.
Hirvisaari korostaa myös Katariinan intohimoja, eikä ihme, sillä Katariina Suurihan oli kuuluisa lukuisista rakastajistaan. Nämä esitetään ainakin Minä, Katariina -teoksessa pitkälti nimenomaan intohimon tuojina, suurten seksuaalisten kokemusten antajina, ei niinkään rakastettuina, joista olisi varsinaisesti tukea vaikeissa tilanteissa. Onkin mielenkiintoista nähdä, näkyykö rakastajista Hirvisaaren toisessa kirjassa Me, keisarinna enemmän muitakin puolia. Myös Katariina Suuren omat muistelmat voisivat valaista asiaa.
Mielenkiintoinen palanen tarinaa on myös Katariinan sopeutuminen uuteen uskontoon. Luterilaisesta Saksasta kotoisin oleva prinsessa ei pidä erityisemmin ortodoksisuudesta mutta ymmärtää, että sopeutuakseen uuteen asemaansa hänen on oltava vähintäänkin ulkoisesti kelvollinen ortodoksi. Vähitellen hän alkaa ajoittain löytää lohtuakin uudesta uskostaan.
Muisteloiden lukeminen vaatii aluksi hieman sopeutumista. Katariina ja Leon puhuttelevat toisiaan tavalla, joka voi vaikuttaa hieman kankealta tai teennäiseltä. Toisaalta, kuinka luontevaa kenenkään on puhutella yksinvaltias-keisarinnaa tai kuinka rennosti tämä itse voisikaan puhua. Ajatus muistelusta on kuitenkin hyvä, sillä lähes koko elämäänsä taaksepäin katsova Katariina näkee paremmin asioiden merkitykset kokonaisuuden kannalta, vaikka elääkin uudestaan elämänsä tuskaisimpia kokemuksia kuin olisi juuri niiden keskellä. Joitain asioita Katariina myös yrittää selvästi vältellä syyllisyydentunnosta tai muista syistä.
Minä, Katariina on kiintoisa historiallinen romaani, joka vetää mukaansa. Muuten, luin Minä, Katariinan Miki-muotoisena, ja sehän oli vallan käytännöllistä. Paksu romaani kulki mukana pienessäkin laukussa eikä silmiä silti tarvinnut siristellä, koska kirjasinkoko on riittävän suuri. Hieman Mikien kanssa pitää keskittyä sivujen kääntelyyn, sillä formaatin kirjojen paperi on niin ohutta, että helposti kääntää kaksi sivua kerralla. Raamattumaiseen paperiin kuitenkin tottuu. Mikit mahtuvat myös mukavasti kirjahyllyssä oleviin harvoihin koloihin, joten ne ovat paljon kirjoja omistavalle myös säilytyksen kannalta aika mainio formaatti.
