Kivimäen kirja on voittanut Tieto-Finlandian ja ainakin omalla kotipaikkakunnallani moni on siitä kiinnostunut: kirjastossa se on viiden varatuimman teoksen joukossa yli 60 varauksellaan. Mutta eihän tuo ole mikään ihme: Kivimäki käsittelee suomalaisten sotilaiden psyykkisiä häiriöitä ja niiden hoitoa toisen maailmansodan aikana. Minua ainakin kiinnostaa kovasti, miten sota vaikuttaa ihmisen psyykeen ja miten kukaan yleensä voi selvitä rintamalta järjissään. Kivimäen teos perustuu hänen väitöskirjaansa, mutta vaikka akateemisuus toki näkyy tekstissä, on Murtuneet mielet yleistajuinen versio aiheesta ja tekstiä on helppo seurata sellaisenkin, joka ei sotimisesta mitään ymmärrä (vrt. tämän blogin pitäjä).
Murtuneet mielet näyttää paitsi sen, millaisista psyykkisistä oireista suomalaissotilaat kärsivät talvi- ja jatkosodassa, myös sen, miten oireisiin suhtauduttiin, miten niitä hoidettiin ja kuinka osa sotilaista onnistui pitämään itsensä psyykkisesti terveinä sodasta huolimatta. Kirja kuitenkin muistuttaa, että myös psyykkisesti terveet reagoivat sotaan, sillä oli aivan luonnollista järkyttyä sodassa kokemastaan. Yllättävää on kuitenkin se, että psyykkisesti sairastumista ei pidetty vielä toisen maailmansodan aikana mahdollisesti sodasta johtuvana, vaan ajateltiin, että sotilas, joka ei pystynyt pysymään järjissään, oli joko perimältään tai muilta ominaisuuksiltaan sellainen – esimerkiksi vähä-älyisempi kuin muut –, että hän sairastui. Syy psyyken horjumiseen ei siis ollut sodassa.
Murtuneet mielet saa aikaan vaikutelman, että sotilaat kyllä ymmärsivät toistensa mielen järkkymisen, mutta sen sijaan koulutetut psykiatrit eivät ymmärtäneet tai halunneet ymmärtää sitä. Sota-ajan psykiatriasta oli mielenkiintoista lukea, sillä tuokin lääketieteen ala on mennyt noin 70 vuodessa valtavasti eteenpäin. Toisaalta suhtautuminen sodassa syntyneisiin psyykkisiin häiriöihin ja psykiatriset hoitomenetelmät tuona aikana tuntuvat lähinnä järkyttäviltä. Psyykkisesti romahtanutta pidettiin heikkona, epämiehekkäänä ja selvästi vähempiarvoisena. Potilaiden saatettiin uskoa yrittävän päästä pois rintamalta esittämällä kaikenlaisia oireita.
Psyykkisistä oireista kärsiviä oli paljon – mikä nyt ei ole mikään ihme. Kunnollista hoitopaikkaa ei välttämättä löytynyt kuin niille, jotka olivat jo siinä kunnossa, että heidän vaivojaan ei osattu hoitaa. Hoitomenetelminä käytettiin mm. insuliinikooman aiheuttamista ja Cardiazol-shokkihoitoa, jossa potilaalta saattoi vahvojen kouristusten aikana murtua luita tai mennä jäseniä sijoiltaan. Ehkä järkyttävintä on, että vaikka osa lääkäreistä oikeasti uskoi shokkihoitojen tehoon, niitä käytettiin myös rankaisemiseen. Rankaisu voi tietysti muuttaa käyttäytymistä siten, että se ulkonaisesti vaikuttaa paranemiselta, mutta oikea paraneminen on kyllä ihan eri asia.
On tietysti totta, että Suomessa oltiin sotapsykiatrian suhteen kokemattomia ennen toista maailmansotaa. Silti tuntuu jotenkin omituiselta, että sotilaille annetut diagnoosit olivat aivan mitä sattuu. Kiviniemen kirjassa on liite, jossa esitellään, millaisia diagnoosinimikkeitä yleisesti käytettiin (mm. heikkomielisyys, hysteria ja sielu-ruumissyntyinen reaktio). Näiden ei tietenkään tarvitsekaan olla samanlaisia kuin nykydiagnoosien, mutta erikoista oli, että lääkärit eivät keskenään käyttäneet niitä samalla tavoin, vaan kukin antoi sellaisen diagnoosin, joka sattui itseä miellyttämään.
Paitsi sodasta ja psykiatriasta, Kivimäen teos antaa myös käsityksen rintamaelämästä yleensäkin. Se kertoo aseveljeyden ja parisuhteen – kuten myös naisten yleensä – merkityksestä sotilaille sekä avaa hieman sitä, millaisia tilanteita sotilaat joutuivat rintamalla kokemaan. On myös hyvä kurkistaa yhtenäisen, uhrautuvan Suomen armeijasta luodun ideaalikuvan taakse ja nähdä, että asiat eivät tainneet olla aivan niin kuin yleensä halutaan sankarikuvissa esittää. Se ei ole tietenkään mikään yllätys, mutta minua ainakin tämä realistisempi kuva kiinnostaa enemmän.
Kivimäki näyttää myös itse kokeneen tutkimuksensa tuloksen järkyttäväksi. Harvoin saa lukea kenenkään tietokirjailijan ottavan näin korostetusti kantaa:
Haluankin ilmaista mahdollisimman selvästi, että nykynäkökulmasta katsottuna psyykkisesti murtuneiden suomalaissotilaiden kohtelu sotavuosina oli yleensä ankaraa sekä paikoin yksiselitteisen brutaalia ja halventaa. Se saattoi olla sitä myös tuolloisten käsitysten mukaan, esimerkiksi silloin kun hermotoipilaat pakotettiin Konrad von Baghin [eräs johtava sotapsykiatri] suunnittelemaan simputusohjelmaan, Cardiazol-shokkihoitoa käytettiin rankaisumielessä tai Yrjö K. Suominen [toinen johtava sotapsykiatri] leimasi “sotaneurootikot” loisiksi ja miehen irvikuviksi.
On jännittävää huomata, kuinka laidasta laitaan psykiatria heiluu: kun sotien aikaan ei uskottu, että sota voisi traumatisoida, nyt tunnutaan uskovan – mikä aiheuttaakin sekä valitusta että vitsailua – että melkein tilanteeseen kuin tilanteeseen on kutsuttava kriisiapuryhmä paikalle.
