Ofelia Outolintu

Mysteerien huvila

2012-01-12T07:03:00.000-08:00

Mysteerien huvila on David Hewsonin Nic Costa -dekkarisarjan toinen osa. Ensimmäisen osan (Kuoleman vuodenaika) luin tässä taannoin, ja se oli ihan mukiinmenevä. Varsinainen täky minulle on, että nämä dekkarit sijoittuvat Roomaan. Niinpä ei ole niin kovin väliä, vaikkeivät ne kaikilta osin olisikaan maailman vetävimpiä dekkareita.

Ensimmäisessä osassa Nic Costa joutui sen verran pahaan tilanteeseen, että työt jäivät vähäksi aikaa. Toisen osan alussa Costa on palaamassa töihin, vaikkakaan ei kovin innoissaan. Pian työ vie kuitenkin hänet mennessään, sillä löytyy ruumis, jota rikospatologi Teresa Lupo luulee ensin ikivanhaksi suoruumiiksi mutta joka pian paljastuu 16 vuotta aiemmin tapetun teini-ikäisen tytön kalmoksi. Vierellä kulkee Gianni Peroni, siveyspoliisista itse tekemänsä virheen vuoksi toisiin hommiin siirretty poliisi, joka on luonteeltaan kova eikä erityisemmin pidä aluksi Costasta. Täytyy todeta, ettei Costan työhönpaluu tunnu helpolta.

Tutkimuksen edistymisen rinnalla seurataan samalla mafiapomo Emilio Neriä, joten ei ole vaikea arvata, että tämä liittyy jotenkin taannoin tehtyyn murhaan. Tai jos ei siihen, toiseen katoamistapaukseen. Melkein Nic Costan silmien edestä viedään nimittäin toinen teini-ikäinen, melkein samannäköinen kuin 16 vuotta aiemmin kadonnut. Tytön äiti turvaa Costaan, jotta kadonnut löytyisi.

Mysteerien huvilalle voi antaa pisteet siitä, että ainakin minut se pystyi pariin kertaan jossain määrin yllättämään. Se tosin hieman ihmetyttää, miksi kaikki nykydekkarit tuntuvat kilpailevan siitä, kuka keksii rajuimman rikoksen, jossa on eniten väkivaltaa ja seksuaalista pahantekoa. Vähitellen alkaa kaivata vanhaa kunnon Agathaa, jossa tapetaan jos ei aina niin siististi niin kuitenkin edes jonkinlaisten vähemmän yököttävien motiivien vuoksi. Nykydekkareissa motiivi murhiin tuntuu liian usein olevan vain sekopäisyys ja kieroutuneisuus.

Mutta Nic Costa seikkailee sentään Roomassa. Italia saisi tulla kirjassa enemmänkin esiin. Ymmärtääkseni David Hewson ei ole asunut koskaan Italiassa, ja siksi on aika rohkeaa ottaa maa pitkän kirjasarjan (alkukielellä Nic Costa -kirjoja on ilmestynyt kymmenisen kappaletta) tapahtumapaikaksi. Hewson onnistuu ihan hyvin, mutta jotain todella italialaista – sitä, mitä esim. Donna Leonin Guido Brunetti -kirjoissa on – Nic Costa -sarjasta puuttuu. Välillä käy myös mielessä, miksi sarja on nimetty Costan mukaan – tässä toisessa osassa rikosta tuntui välillä selvittävän ennemminkin Teresa Lupo, joka joutui omatoimisuutensa vuoksi jopa hengenvaaraan.

Kuinka varmistaa, ettei mieliala kohoa uudenvuodenaattona

2012-01-01T09:00:00.000-08:00

Jos haluat ottaa uuden vuoden vastaanoton seuraavalla kerralla hieman rauhallisemmin, tee kuten minä tällä kertaa:

1) Murra nilkkasi hieman ennen joulua – istut taatusti uudenvuodenaattona sohvalla, et juo alkoholia raskaiden kipulääkkeiden vuoksi etkä pääse muutenkaan riehaantumaan.
2) Pidä huoli, ettet näe raketteja – se on helpompaa, jos asut asunnossa, jossa puut muodostavat rakettien eteen näköesteen.
3) Pyöritä aattona vähintään 6 jaksoa Kylmää rinkiä – Oz ei taatusti esitä yhtään onnellista ihmiskohtaloa eikä siten pääse hilpeyttämään olotilaasi.

Jos tämä ei vielä auta, voit jättää särkylääkkeet pois ja käyttää apuna mielikuvaharjoittelua, jossa keskityt ajattelemaan nilkassasi loppuelämäsi olevaa metallilevyä ja kuutta ruuvia, jotka on upotettu luuhusi porattuihin reikiin. Myös parin päivän päässä olevan tikinpoiston ajattelu auttaa – oikein kutkuttaa ajatella, kuinka Frankenstein-nilkasta napsitaan irti piikkilankaa muistuttavat tikit. … tai sitten ei.

Totta puhuen uudenvuodenaatto ei ollut mitenkään erityisen kurja. Kipsijalka oli pöydällä ja Oz on laatusarja. Mutta kyllä ihan normaali käveleminen... se olisi makeeta.

Mafiosoja maailma pullollaan

2011-12-19T09:46:00.000-08:00

Jotta joulun odotus ei olisi liian sadunomaista, muistelenpa tässä vähän aikaa sitten lukemaani kirjaa Mafia Export, jonka on kirjoittanut italialainen mafia-asiantuntija Francesco Forgione. Kyllä, Italia-kiinnostukseni sisältää lähes kaiken maahan liittyvän italodiscoa lukuun ottamatta.

Aiemmin lukemani mafiaa käsittelevä kirja Gomorra (kirjoittanut Roberto Saviano) keskittyi tarkastelemaan Camorraa, Napolin alueen mafiaa. Kirja oli harmillisen sekava esitys aiheesta, vaikka kiinnostava olikin. Odotin kuitenkin Forgionen kirjalta selkeämpää otetta aiheen kiinnostavuuden lisäksi. Mafia Export onkin helppolukuisempi, vaikkakin lukemattomien mafiamiesten nimet tekevät siitäkin ajoittain vaikeasti seurattavan.

Forgione tarkastelee Camorran, Cosa Nostran (Sisilian mafian) sekä 'Ndranghetan (Calabrian alueen mafian) enemmän ja vähemmän rikollista toimintaa Italian ulkopuolella. (Jos joku nyt ihmettelee, se "vähemmän" rikollinen toiminta sisältää lailliset yritykset - esimerkiksi pizzerian -, joissa pestään rahaa, jota enemmän rikollisesta toiminnasta syntyy.) Mies on tehnyt huolellista työtä, sen verran yksityiskohtaisia hänen kertomansa tiedot ovat. Ikävä kyllä tällaisessa asiassa huolellisen työn tekeminen on johtanut siihen, ettei Forgionella ole enää paljon minnekään asiaa ilman turvamiehiä.

Mitä kirja sitten kertoo mafioiden tekemisistä ympäri maailmaa? No, ainakin sen, että Camorra, Cosa Nostra ja 'Ndrangheta ovat levittäytyneet suunnilleen joka maahan paitsi Suomeen. Sen, että elokuvista tuttu tunteeton tappaminen koston vuoksi on ihan totta. Sen, että yleisimpiä väärennettyjä artikkeleita, joita mafia tuottaa markkinoille, ovat mm. merkkilaukut ja – sähköporat. Sen, että mafiamiehet saattavat elää vankeudessakin leveästi ja johtaa bisneksiään sieltä, riippuu tosin hieman, kuinka se missäkin maassa onnistuu. Sen, että yllättäen huumeita eivät välttämättä salakuljetakaan aina epätoivoisesti rahaa tarvitsevat herkkäuskoiset tai muut huonon ratkaisun tekijät vaan mafiaperheiden vaimot. Sen, että mafioiden vaikutusta on mahdotonta kitkeä yhteiskunnasta, koska sitä tukevia ihmisiä istuu kunnanvaltuustoissa ja yhdessä jos toisessa hallituksessa. Ja senkin, että aika moni mafian mies tuntuu kuitenkin olevan halukas työskentelemään yhteistyössä poliisin kanssa ainakin kiinni jäätyään – tosin se voi johtaa sukulaisten tappamiseen tai muuhun epämukavaan.

Forgionella on nimiä, ei pelkästään asioita ja tapahtumia. Nimiä on tosiaan itse asiassa liikaakin. Ainakin minä menin sekaisin, kuka on keneenkin mafiosoon minkäkinlaisessa sukulaisuus- tai muussa suhteessa. Kirjan lopussa on lisäksi liite, jossa käydään maanosa maanosalta ja mafiajärjestö mafiajärjestöltä läpi, millaista toimintaa milläkin järjestöllä on milläkin alueella, minkänimisiä mafian toimijoita alueella on. Tämän lisäksi Forgione esittelee kymmeniä sivuja pitkän listan, jossa on lueteltu maailmalla kiinniotetut mafiosot. Itse en nähnyt tällä listalla kovinkaan paljon merkitystä tavalliselle lukijalle, sillä eiväthän nuo nimet sano useimmille mitään – ainut mielenkiintoinen asia listaa vilkaistessani oli se, että yksi kiinni jääneistä oli syntynyt täsmälleen samana päivänä ja vuonna kuin minä itse. Ei kovinkaan relevanttia...

On selvää, että järjestäytynyttä rikollisuutta vastaan on taisteltava. Jotenkin sitä kuitenkin tulee miettineeksi, kuinka tarpeellista jonkun on saattaa itsensä hengenvaaraan kirjoittamalla tällainen teos. Gomorra-kirjan kirjoittajan kohtalo on samankaltainen kuin Forgionen – hän joutui ottamaan turvamiehet jokapäiväiseksi seurakseen jo alle kolmekymppisenä. Yhtä kaikki, kirjoittajat ovat varmasti tienneet, mihin ovat ryhtyneet. Forgionen kirja on kiintoisaa luettavaa, ja se antaa valaisevan kokonaiskuvan mafioiden toiminnasta. Kirjassa olevien liitteiden asemasta/lisäksi olisin kaivannut pientä mafiasanastoa. Itse ainakin jouduin selvittämään muualta merkityksen sanalle kunnianmies. En usko, että sen tarkka semantiikka kuuluu ihan kaikkien muidenkaan tietämykseen.

Leffankatselu-urakan kohteita Vol. 2

2011-12-02T07:36:00.000-08:00

Aquamarine

Olen lapsesta asti ollut innostunut merenneidoista, ja siksipä devarihyllyyni on joutunut myös elokuva Aquamarine, vaikken varsinaisesti tämän teinileffalta näyttävän elokuvan kohderyhmään kuulukaan. Ajattelin, että elokuva on nyt helppo katsastaa pois, koska sen takakannessa ilmoitettiin kestoksi arveluttavan lyhyt 1 tunti. Leffaa katsoessa paljastuikin, että se ei ollut elokuvan oikea kesto. Internet Movie Databasen ilmoittama 104 minuuttia onkin paremmin kohdillaan.

Elokuvan alku on imelä ja niin teini, että omaan teini-ikään ajatuksissa palaaminenkaan ei oikein auta sietämään sitä. Claire (Emma Roberts) ja Hailey (Joanna Levesque) ovat ystävykset, joiden aika kuluu siinä, kun he seuraavat ihkua hengenpelastajaa Raymondia (Jake McDorman). Tyttöjen ystävyyttä varjostaa se, että Haileyn on parin päivän päästä muutettava Yhdysvalloista Australiaan. Tätä vaihetta katsoessani olin varma, että voin luopua tästä elokuvasta, vaikka siinä merenneito onkin. Mutta ei, kun merenneito Aquamarine ilmestyy kuvaan, on selvää, että leffa pitää jättää hyllyyn.

Aquamarine on elänyt maailmassa, jossa ei ole rakkautta. Isä on järjestänyt Aquamarinelle puolison, mutta tytär on karannut ja päättänyt löytää rakkautta. Muutaman käänteen jälkeen Hailey ja Claire päättävät auttaa merenneitoa tekemään tuttavuutta Raymondin kanssa, koska häneenhän Aquamarinekin tietenkin iskee silmänsä. Tytöt saavat myös kuulla, että merenneitoja auttaneiden toive toteutetaan, ja he toivovatkin, että voisivat toivoa, ettei Haileyn tarvitsisi muuttaa Australiaan. Seurustelua kokemattomien tyttöjen miehenlähestymisvinkit ovat hupaisia, mutta toisaalta elokuva irvailee ihanasti Cosmopolitanin ja muiden lehtien ihmissuhdevinkeille, joissa käsketään leikkiä vaikeasti tavoiteltavaa.

Aquamarine on teinihupailu, jota katsoo mielellään. Ihmiselämästä tietämätön merenneito saa päiväksi jalat ja luikkii auringon laskiessa pakoon kuin Tuhkimo, jottei Raymond saisi selville, kuka hänen ihastuksensa kohde todella on. Aquamarinella on myös hauska simpukkapuhelin, joka todella on – tietenkin – simpukka sekä korvakorut, jotka ovat elävät meritähdet.

Aquamarine on kuitenkin eniten elokuva ystävyydestä. Claire ja Hailey ovat kuin paita ja peppu, ystäviä jopa liiankin kiinteästi: Hailey on nimittäin Clairen ainut ystävä. Tytöt oppivat, että ystävyys ei ole kiinni välimatkasta (vaikka aikuisilla onkin tästä yleensä kyynisempi näkemys, sillä he tietävät, kuinka vaikea on saada aikaiseksi pitää ystävyyttä yllä, jos toinen asuu kaukana) ja että suuretkin pelot voi voittaa, jos se on tehtävä ystävän tähden.

Tämä elokuva jää siis hyllyyni, sillä merenneitoja on vaikea vastustaa.

Elephant

Columbinen kouluammuntoihin perustuvan leffan Elephant olin nähnyt jo kerran aiemmin, mutta päätin tarkistaa, oliko se säästämisen arvoinen.

Elephant on vaikuttava elokuva. Sen voisi kuvitella kuvaavan jotain hyvin poikkeuksellista päivää, jolloin ilmassa roikkuu järkyttävän tulevan hetken uhka. Mutta ei. Tietenkin Elephant kuvaa tavallista koulupäivää, jossa lukion oppilaat käyvät tunneilla, kouluruokalassa, ovat arkisissa koulutöissään ja huolehtivat kuka isommista kuka pienemmistä ongelmistaan. Yhdellä on alkoholisti-isä, josta huolen pitäminen aiheuttaa pojan myöhästymisen koulusta. Ja tietenkin pojasta on koulussa jonkinlainen ongelmaopiskelijanäkemys. Eräs tyttö on liikuntatunnilla pitkissä housuissa ja opettaja puuttuu siihen. Tyttö arastelee selvästi jotain, mutta opettaja ei haluakaan ymmärtää, vaatii vain sortsien käyttöä. Pissisbestikset valittavat kaveriporukan seurustelevalle tytölle, että tämä viettää liikaa aikaa poikaystävänsä kanssa eikä anna ystävilleen tarpeeksi aikaa. Ruokailun jälkeen tytöt käyvät oksentamassa vessassa.

Samat tilanteet näytetään useaan kertaan, eri henkilöiden näkökulmista. Toisen kohtauksen päähenkilö on toisen näkökulmassa vain ohikulkija kuvan taustalla. Mielenkiintoista on, että jokaisesta nuoresta on pitkä otos, jossa seurataan hänen kävelyään takaapäin.

Kouluampujien päivää – tai pariakin, sillä elokuva rikkoo melko lailla aikarakennettaan – seurataan myös. On pysäyttävää seurata, kuinka toinen pojista soittaa pianolla mitä kauneimpia kappaleita hyvin herkästi. Kamera kiertää huonetta, toinen poika asettuu sängylle läppärin kanssa ja alkaa pelata peliä, jossa aseen piippu osoittaa suoraan hänestä itsestään poispäin. Veri roiskuu. Kun pojat ovat ammuntansa suorittaneet, pianoa soittanut poika kysyy, miten toisella sujui. Ennen kuin tämä ehtii vastata, pianistipoika ampuu hänet.

Tiedän, tiedän. Tämä elokuva ei tosiaankaan halua muka ottaa kantaa. Mutta se on asian ytimessä juuri siksi, että se ei keskity selittelemiseen vaan näyttämiseen. On karmivaa nähdä, kuinka tunteettomasti nuori mies ampuu ikätovereitaan. On karmivaa tietää, että elokuvan henkilöiden kaikki ongelmat pyyhkiytyvät aivan hetken kuluttua pois, kun kuolema korjaa heidät. Kuinka paljon oikeudenmukaisempaa olisi ollut, jos he olisivat saaneet elää normaalia teini-ikäisen ongelmallista elämäänsä (no, hyvä on, näyttää siltä, että osalla elokuvan opiskelijoista on ongelmia, joita olisi pitänyt hoitaa – siis muillakin kuin ampujilla).

Olen nähnyt Elephantin nyt kaksi kertaa. Uskallan luopua siitä – siis fyysisenä esineenä – mutta luulenpa muistavani sen siitä huolimatta, sen verran syvältä se viiltää.

Beatrix Potter – taiteilijaelämää

En ole koskaan lukenut Beatrix Potterin eläintarinoita, mutta Petteri Kaniinin ja hänen ystäviensä kuviin olen kyllä törmännyt. Mieskin oli Beatrix Potterin tarinasta kiinnostunut, joten istahdimme sohvalle katsomaan tätä elokuvaa, jossa Renée Zellweger esittää lahjakasta taiteilija-kirjailijaa.

Elokuvan alkaessa Beatrix Potter on jo yli 30-vuotias (joskin hänen lapsuuteensa palataan aika ajoin). Hänet kuvataan hieman höpsönä vanhanapiikana, joka pitää luomiaan piirroskuvia ystävinään. Tosissaan hän piirrostensa kanssa kuitenkin on ja vie ne kustantamoon, jossa luvataan kustantaa hänen kirjansa, vaikkei siihen uskotakaan. Itse asiassa perheyrityksen vanhemmat veljet nakittavat nuoremman veljensä Normanin (Ewan McGregor) hoitamaan lastenkirjan kustantamista.

Norman päättää tehdä Beatrixin kirjasta menestyksen. Hän haluaa jopa painattaa kuvat värillisinä. Norman myös tutustuttaa Beatrixin perheeseensä ja tämä ystävystyykin Normanin sisaren Millien (Emily Watson) kanssa. Lopulta Normanin ja Beatrixin välit ovat niin lämpimät, että Norman kosii naista. Beatrixin vanhempien mielestä Norman ei ole heidän tyttärelleen tarpeeksi hyvä, ja asia yritetään ratkaista kompromissilla, joka osoittautuu vääräksi ratkaisuksi.

Elokuva näyttää, kuinka poikkeuksellinen nainen Beatrix Potter aikanaan oli. Harva nainen oli noin omapäinen ja omatoiminen, vaikka nykykatsojasta saattaakin näyttää, että vanhempien mielipide ohjaa Beatrixia aivan liikaa. Hänen äitinsä on sitä paitsi melko vastenmielinen tapaus: hän ei usko missään vaiheessa, että tytär on taitava ja lisäksi kuuluisa sekä rikastunut tekemällä hellyttävän suloisia pikku kirjasiaan.

Suloisinta elokuvassa ovat piirrokset, jotka alkavat elää. Beatrix Potterin persoonassa korostetaan voimakastahtoisuutta ja luovuutta, sekä ulkopuolisuutta – kaikki eivät ymmärrä lahjakkuutta, vaikka ympärillä on laumoittain ihaileviakin ihmisiä. Mutta ne elävät piirrokset. Piirretyt kanit, jotka eivät suostu tottelemaan. Niiden takia tämä elokuva vähintäänkin on jätettävä hyllyyn. Mieheni mielestä saan myydä tämän korkeintaan hänelle.

Leffankatselu-urakan kohteita Vol. 1

2011-12-01T12:05:00.000-08:00

Raakkasin jokin aika sitten devarihyllystäni pois elokuvia, joita en ole katsonut mutta jotka voisin kuvitella yhden katsomisen jälkeen myyväni kirpputorilla. Nyt olenkin sitten katsonut urakalla elokuvia, ja seuraavasta (= tämä ja seuraava postaus) selviää, mitkä rankattiin niin hyviksi, etten tahtonut niistä luopua. Vol. 2 ilmestyy pian.

Chapter 27

Chapter 27 kuvaa John Lennonin murhaajaa Mark Chapmania (Jared Leto). Tämä kertoo itse niistä päivistä, jolloin hän saapui New Yorkiin vuonna 1980 murhaamaan Lennonin. Elokuva liikkuu vain muutamilla New Yorkin kulmilla: se seuraa Chapmania kyttäämässä Lennonin asuinpaikan luona, milloin tämä tulee ulos tai menee sisään, sekä pohtimassa asioita hotellihuoneessa. Chapman käy jonkinlaista uskonnollista taistelua sisällään: vaimo kehottaa häntä puhelimessa aloittamaan ongelmien ratkaisun siitä, että ottaa Jeesuksen takaisin, mutta Chapman täydentää Raamattua lisäämällä vakain kirjaimin Johanneksen evankeliumin nimeen oman idolinsa nimen – Gospel of Johnista tulee Gospel of John Lennon.

Jared Leto tekee Chapmanista epäilyttävän, epäilemättä myös äkkiarvaamattoman vaarallisen mutta myös säälittävän. Mies hakee satunnaisista ihmisistä seuraa ja uskoo sen jopa estävän häntä murhanteossa. Lopulta hän kuitenkin päätyy toteuttamaan murhan – murhaamaan suuresti ihailemansa ihmisen, joka tuntuu hänestä petturilta, sillä Lennonhan lauloi kauniisti siitä, ettei olisi omaisuutta mutta omisti itse valtavan omaisuuden. Selvästikään Chapman ei kykene käsittelemään maailman ristiriitaisuuksia ja on aika lailla sekaisin oman mielensä kanssa.

Chapter 27 on kiintoisa elokuva, joka saa lukemaan vähintään Wikipediasta, kuinka John Lennonin murha oikeasti meni. Elokuvan päälleliimatuimmalta kuulostava repliikki, jossa Lennon kysyy nimikirjoitusta pyytävältä Chapmanilta, oliko tässä todellakin kaikki, mitä mies haluaa, perustuukin yllättäen tosiasioihin. Chapman olisi luultavasti vain hulluuteen asti Lennonia fanittava mies, ellei hän sattuisi olemaan hyvinkin pahasti mieleltään sairas.

Chapter 27 ei jää hyllyyni, mutta tulinpahan sen vuoksi tosiaan tarkastaneeksi, miten eräs 1900-luvun kuuluisimmista murhista meni. Itse asiassa on aika mielenkiintoista, ettei minulla ole asian tapahtumisajankohdasta minkäänlaista mielikuvaa. Olin vuonna 1980 lapsi, mutten kuitenkaan niin pieni, ettenkö olisi ymmärtänyt, mikä murha on. Ehkä minua vain suojeltiin tuollaisilta uutisilta – vanhempani nimittäin varmasti noteerasivat tapahtuneen, Beatlesin huippuvuosien nuoria kun ovat.

P. S. Karmiva yksityiskohta elokuvan castingissa on se, että John Lennonia esittää näyttelijä nimeltä Mark Lindsey Chapman. Eroa Lennonin murhaajaan on vain toisen nimen verran – hän kun oli Mark David Chapman.

Kuningattaren sisar (The Other Boleyn Girl)

Anne Boleynin kaikki tietävät: tämä nainenhan hurmasi Henrik VIII:n niin, että koko Englanti muuttui katolisesta anglikaaniseksi. Kirjailija Philippa Gregorya kiehtoi sen sijaan Annen sisar Mary, joka nähtävästi oli olemassa mutta jonka elämästä ei ole jälkipolville kerrottu aivan yhtä innokkaasti kuin Annen mestaukseen päättyneestä elämästä.

Gregoryn kirjasta tehtyyn elokuvaan on kerätty sellainen näyttelijäkaarti, että päätä huimaa. Annea esittää Natalie Portman, Marya Scarlett Johansson ja Henrik VIII:aa Eric Bana. Boleynin perheen pää saa tietää, että kuningas ei ole enää kovin kiinnostunut kuningatterestaan Katariina Aragonialaisesta, ja päättää, että toisen Boleynin tyttäristä on tehtävä itsestään kuninkaan rakastajatar. Tehtävä annetaan Annelle, sillä Mary on jo naimisissa. Kuningas ihastuu kuitenkin juuri Maryyn ja järjestää tälle hovineidon työn. Hoviin pääsee Maryn mieskin, mutta hänellä ei taida tämän käänteen jälkeen olla enää kummemmin oikeuksia vaimoonsa.

Kuten ihan historiallisten faktojenkin perusteella arvata saattaa, Anne saa kyllä vuoronsa. Ja sitten menee Annen vuoro, sillä niin kuin todellisuudessakin, myös elokuvassa hänen kaulansa katkaistaan miekalla. Sitä ennen seurataan sisarusten välien aaltoilemista ja ihmetellään, mitä Henrikiä oikein vaivaa. Voi olla tottakin, että tuon ajan maailma oli naisille hieman kusinen paikka, mutta tästä tulkinnasta todella näkee, että sen tekijä on nainen. Henrik VIII haikailee sairaalloisesti pojan perään ja Boleynin suvun miehet pakottavat sukulaisnaisensa ties mihin ajaessaan suvun – eli omaa – etuaan. Sanotaanko nyt, että voisivat kaikki olla ihan hissukeen, sillä mitä se Henrik olisi perillispojalla tehnytkään – saihan hän tytön, joka hallitsi Englantia sentään 45 vuotta. Sivumennen sanoen on hassua, että vasta nyt Englanti sai tietääkseni lain, jonka mukaan kruununperillinen voi olla tyttö. Siitä huolimatta naisia on valtaistuimelle silloin tällöin päässyt, ja kauan ovat siellä jaksaneet istua niin ensimmäinen Elisabet kuin tämä toinenkin, kuten myös kuningatar Viktoria.

Kuningatteren sisar on täynnä kauniita pukuja ja juonitteluja, oman edun ajamista, henkistä julmuutta. Mutta historiallinen draama on ilmeisen vaikea laji. Monesti – kuten nytkin – nämä pukudraamat jäävät helposti pelkiksi pukudraamoiksi, eikä katsoja oikein jaksa seurata, mitä henkilöille tapahtuu. Kuningattaren sisar kertoo kiehtovan tarinan kahdesta sisaresta, mutta sekään ei jää hyllyyni.

Näkemykseni Imaginaerumista

2011-12-01T06:19:00.000-08:00

Olen jo ajat sitten ohittanut teinimäisen fanituksen hetkeni, mikä jossain mielessä on harmillistakin. Sen verran kuitenkin fanitan Nightwishia, että neljän vuoden odotuksen jälkeen ilmestynyt uusi albumi Imaginaerum piti heti sen ilmestymispäivänä (30.11.) käydä ensi tilassa ostamassa ja melkein harmitti, että tuo ensitila oli vasta neljän maissa. Aion nyt tehdä uuden aluevaltauksen musiikkikriitikkona, vaikken mitään musiikinteosta ymmärräkään. Tai no ehkä tämä on vain ensivaikutelmien ylöskirjaamista, miten sen nyt ottaa. Tässä tulee biisi biisiltä näkemykseni Imaginaerumista.

Taikatalvi

Aloitusbiisin nimestä tulee tietenkin ensiksi mieleen Tove Janssonin ihastuttava Taikatalvi-kirja, eikä mielleyhtymä varmasti synny sattuman vuoksi. Nimi sopiikin hyvin avauksen nimeksi, kun albumi kaikkinensa johdattelee kuulijan satujen maailmaan.

On tietysti rohkea veto aloittaa maailmanlaajuiseen levitykseen tarkoitettu levy suomenkielisellä biisillä, mutta toisaalta on ihanaa kuulla Nightwishin esiintyvän suomeksi, sillä ainakin minusta se viestii rakkaudesta Suomeen ja myös suomen kieleen (jota itse rakastan kovin paljon), vaikka bändi enimmän tuotantonsa englanniksi esittääkin.

Taikatalven laulaa Marco Hietala, jonka karskia ääntä biisistä tuskin tunnistaa. Jollain lailla Hietala laulaa eri tavoin kuin aiemmissa herkemmissä biiseissä, jotka olen kuullut hänen laulavan (Islander, While Your Lips Are Still Red). Voiko kieli vaikuttaa niin paljon?

Taikatalvi on kaunis biisi, jossa on sadun tunnelmaa ja jonkinlainen joululaulun henki – johtuisikohan siitä, että sen saa kuulla ensimmäistä kertaa juuri joulunodotusaikana?

Storytime

Storytime on menevä renkutus ja pidän kappaleesta, mutta on onnellista, ettei se ole albumin koko kuva. Mieheni mielestä tämä on täyttä Abbaa, eikä hänen mielipidettään voi kai täysin tyrmätäkään. Veljeni mielestä biisi on puolestaan ihan liian duurivoittoinen. Nämä asiat eivät paljoakaan haittaa minua, kunhan niitä synkempiäkin sävyjä on muualla tarjolla.

Videolla Anette on ihastuttavan mielipuolinen Lumikki, mutta biisissä ei ole aivan samaa mielipuolisuutta. Mutta kuten totesin - ei haitanne, kun tätä voi lauleskella mukana niin mukavasti.

Ghost River

Tässäpä tulee sitten tunnelmaltaan ehkä mielipuolisin Nightwish-biisi, joka on koskaan tehty. Kummitustarinoiden ystävä innostuu jo nimestä, ja biisi on nimensä veroinen. Rakastan metallimusiikkia, jota laulaa nainen – ja Anette on tosi ihana kaikin puolin - , mutta Ghost Riverissä Marco Hietala näyttää, mitä karskilla miesäänellä voi tehdä, jos sitä käytetään sekopäisesti. Hietalan mukana olo tuo tosiaan bändiin paljon muutakin hyvää kuin komean parran. Sekä nais- että miesäänen runsas ja monipuolinen käyttö on todellakin yksi Nightwishin musiikin isoista plussista.

Jo ensikuulemalta tämä biisi iskee minuun tosi kovaa. Toivotaan, että se kuulostaa vielä vuosienkin päästä komealta – uskon niin – sillä useinhan pitkäaikaisimmiksi suosikeiksi jäävät ne, jotka sielu ottaa omikseen hieman hitaammin.

Slow, Love, Slow

Aavejoen jälkeen tulee rauhallisempia tunnelmia. Tätä biisiä tullaan varmaan esittämään säännönmukaisesti keikoilla, mikä on mukavaa, sillä yksi Dark Passion Playn hitaammista biiseistä Eva jäi mielestäni keikkalistoilla liian vähälle huomiolle.

Slow, Love, Slow sisältää jopa jazzsävyjä (no ainakin minun korvaani), ja toisaalta siinä on myös selkäpiitä karmivia kuiskauksia sekä kohtalokasta laulua. Biisi on kaunis, mutta vaatii varmaan hiukan sulattelua. Voi olla, että kun sen ensi vuonna kohtaa livenä esitettynä, liikuttuu, tai sitten ei. Vielä en osaa sanoa.

I Want My Tears Back

Tunnelmasta toiseen: I Want My Tears Back on kelttivaikutteinen reipas rallatus. Se etenee kuin pikajuna, eikä siinä sinänsä ole mitään vikaa. Maalisjäniskin on mukana ja Mary Costa piti googlata (ihan ”tuttu” nainen löytyi). Biisiä kuunnellessa tulee sellainen olo, että pitäisi varmaan taipua irlantilaiseen kansantanssiin ja vielä kovassa tempossa. Tätä tulee luultavasti kuunneltua innokkaasti, mutta vielä on vaikea sanoa, kuinka suureksi Nightwish-suosikiksi se nousee.

Scaretale

Scaretale lupailee nimellään kauhusävyjä – ihanaa! Nopeatempoisesti jatketaan. Anettenkin ääni alkaa saada mielipuolisia sävyjä, kun hän laulaa kiljuvista sioista ja kertoo tarinaa morsiamesta, joka keittää ja syö sinut. Tämä on aito kauhubiisi, ajoittain kuin kauhu-cancan, joka tarjoaa jotain, mitä emme ole kuulleet Nightwishilta aikaisemmin. Ei varmaankaan yllätä ketään, että tykkään tästä todella paljon.

Arabesque

Myös Arabesque on menevä biisi mutta "pelkästään" instrumentaalinen. Jostain syystä instrumentaalibiisit harvoin nousevat suurimmiksi suosikeikseni. Arabesquekin saa varmasti minulta aivan liian vähän huomiota. Itse olen niin verbaalinen, että sanat ovat minulle aina tärkeitä.

Turn Loose the Mermaids

Merenneitoja – ihanaa! Olen aina rakastanut merenneitoja. Biisi on rauhallinen, ja rauhoittumista tässä kohdin levyä jo kaipaakin usean nopeatempoisen biisin jälkeen. Turn Loose The Mermaids on kaunis balladi, jota voisi parhaiten kuunnella merenrantamökissä kynttilän valossa. Minä kuulen biisissä ajoittain myös vaikutteita spagettiwesternien musiikista, joskin kotonani asuva Ennio Morriconen ihailija voi olla eri mieltä. Kansanmusiikkivaikutteita mukana on myös.

Rest Calm

Rest Calmin sävyt ovat ehkä eniten tuttua Nightwishia. Rauhallisemmat kohdat tuovat biisiin hieman kauneutta ja vaihtelua. Kokonaisuutena tämä kappale ei kuitenkaan iske niin kovaa minuun kuin monet muut levyn biisit – ainakaan näin kättelyssä. Vaikka kappaleessa on sekä mahtipontisuutta että herkkyyttä, se jää hieman etäiseksi.

The Crow, the Owl and the Dove

Dark Passion Playlla ollut Marco Hietalan säveltämä biisi Islander oli yksi levyn parhaista biiseistä, josta saimme kuulla sydämellisiä tulkintoja keikoilla. Tälle levylle Hietala on tehnyt biisin The Crow, the Owl and the Dove. Lintusymboliikan ystävälle tämäkin biisi tarjoaa ainakin nimensä puolesta kiinnostavia aineksia.

Hietala on säveltänyt jälleen kauniin, koskettavan kappaleen. Nopeasti googletettuna selvitin – vaikken kovin luotettavasta lähteestä – että Holopaisen sanoituksessa on pari säettä kymriäkin. Varmaa on, että englantia se ei ole. Iiri voisi olla toinen vaihtoehto.

Last Ride of the Day

Rauhallisen fiilistelyn jälkeen seuraa jälleen menevämpi, nopeatempoisempi kappale. Last Ride of the Day jää minulle samalla tavalla hieman etäiseksi kuin Rest Calm. Toisaalta jos se olisi julkaistu ensimmäisenä sinkkuna tältä levyltä, se varmasti soisi päässäni jo innokkaasti. Mutta ehkä siinä ei ole samanlaista oivaltavuutta kuin joissain muissa levyn biiseissä, samanlaisia uusia, yllättäviäkin sävyjä.

Song of Myself

Song of Myself on tämän levyn massiivinen, monesta osasta koostuva biisi. Näitähän Holopainen on säveltänyt jo monelle levylle, ja yllättäen Dark Passion Playn avasi The Poet and the Pendulum, joka on juuri tällainen biisi.

Song of Myself kestää 13 ja puoli minuuttia. Sanoituksetkin vievät kaksi sivua levyn mukana tulleesta vihkosesta. Biisi – tai jotenkin tuntuu, että tästä pitäisi käyttää sanaa teos – sisältää mahtipontisia kuoroja ja niin pitkään puhuttua tarinointia, että voi melkein olla varma, ettei tätä koskaan kuulla keikoilla. Itse en ole biisistä aivan vakuuttunut. Minuutteja kestävän puhejakson voi kuunnella kerran ihan mielenkiinnosta, mutta pahoin pelkään, että tämä tulee ainakin autokuuntelussa skipattua.

Imaginaerum

Levyn päättää Pip Williamsin Nightwish-musiikista luoma instrumentaali-medley. Kuulostaisi siltä, että tämän voisi kätevästi soittaa Imaginaerum-elokuvan lopputekstien aikana. Toki on mukavaa kuunnella Nightwish-musiikkia eri muodoissa, mutta tuoko tämä sinänsä kaunis kokonaisuus levylle mitään uutta?

Rakastan viittauksia satuihin ja niitä tällä levyllä on. Ilmaisu kasvatetaan kuorolla melkoisen mahtipontiseksi jo Storytime-biisissä, mutta onneksi Imaginaerumilta löytyy muitakin pienimuotoisia biisejä kuin avausraita Taikatalvi. Se pitää levyn tasapainossa. Monipuolisuus ja niin monen erilaisen sävyn ja tunnelman löytyminen on ollut Nightwishin vahvuus jo aiemmin, ja tämä levy on myös tuossa mielessä onnistunut. Pidän Imaginaerumista paljon, joskin mielestäni levyn vahvimmat hetket ajoittuvat enemmän levyn alkupuolelle. Kunnon tunnelman loppunostatus olisi tehnyt hyvää.

A way to taste the night
The elusive high
Follow the madness
Alice, you know once did

Suomalaista kauhukirjallisuutta: Saattaja

2011-11-27T11:05:00.000-08:00

Kauhu on varsinkin elokuvien mutta miksei myös kirjojen kohdalla yksi suosikkilajeistani. Suomalaista kauhua ei ole tullut luettua kovin paljoa, joten olin varsin iloinen, kun huomasin Mia Vänskän julkaisseen kirjan Saattaja. Kirja nimittäin lupaili kauhuaineksia – joita jälleen hieman spoilaan, varoitukseksi vain.

Saattajan päähenkilö on Lilja, joka saa tarpeekseen miehensä uskottomuudesta, kun tämä löytyy jo omastakin kodista vieraan naisen kanssa. Lilja päättää muuttaa takaisin lapsuudenkotiinsa pienemmälle paikkakunnalle. Käy kuitenkin ilmi, että talossa on jotain outoa, ja muistellessaan lapsuuttaan Lilja oivaltaa, että tuo outous on ollut siellä aina. Kellarissa vuotaa vettä oudosti, ja kun remonttimies käy ongelmaa katsomassa, hän sekoaa ja tappaa naapurin naisen. Liljan äitikin vaipuu kellarissa tajuttomuuteen ja joutuu sairaalaan.

Liljan elämä ei siis näytä ruusuiselta. Mitä tehdä talolle, jossa selvästikään ei ole kaikki hyvin? Miten auttaa Kristiinaa, ystävää, jonka mies yltyy kännipäissä väkivaltaiseksi? Miten tukea uutta poikaystävää Juliusta, joka hänkin taistelee menneisyytensä ja alkoholinhimon kanssa?

Kummitustalotarinat kiehtovat minua jostain syystä. Tiedän, että ne usein toistavat itseään. Aaveilla on jokin menneisyyden palanen, jonka he haluavat kostaa tai jotain muuta jo moneen kertaan nähtyä ja kuultua. Silti tunsin suuren pettymyksentunteen, kun selvisi, mistä tässä tarinassa on kyse: Liljan pitää saattaa välitilassa olevat kuolleet kuolleiden maahan ennen kuin heidät imaiseen iso pahuus. Ja miten välitilaan pääsee: Liljan talon kellarin kautta tietenkin! Oi voi! ”I see dead people and I have to help them! Oh my God!”

Näin suureen pettymykseen ei kuitenkaan ollut oikeasti aihetta. Vaikka tuo yllätyksen yllätyksettömyys häiritsikin, Saattajassa on paljon positiivisia aineksia. Maailma, johon Liljan on mentävä tehtäväänsä suorittamaan, ammentaa suomalaisesta mytologiasta, jossa on aina ainesta hyvään tarinaan. Kuolleiden rannalla kävelee ylväästi karhu. Tähänkin palaseen olisin tosin toivonut hieman syvempää näkökulmaa. Kalevalaisesta maisemasta olisi voinut tehdä vieläkin kalevalaisemman. Aivan kuin mytologiaa ei olisi hyödynnetty niin paljon kuin mihin siinä olisi aineksia. Siitä huolimatta yrityksestä on nostettava hattua. Tunnemme ehkä liiankin hyvin toisten kulttuurien tarinoita mutta emme omiamme.

Vänskä pyrkii nostamaan esiin isojakin teemoja käsitellessään Kristiinan ja tämän tyttären Aavan tilannetta. Hän antaa ihmisille toivoa, uskoo ihmiseen, joka todella yrittää parantaa elämäntapansa. Kristiinan puoliso ja Aavan isä Lasse tekee kovasti töitä muuttuakseen. Toisaalta en tiedä, onko tämäkin kuitenkin niitä kirjoja, joissa on haukattu liian suuri pala. Suomalaisen alkoholismin käsittely olisi varmasti aivan riittävä teema yhteen romaaniin – ei siinä enää kummituksia tarvittaisi lisämausteeksi. Eivätkä kummitukset kaipaa perheväkivaltaa ja alkoholismia lisämausteekseen. Toisaalta ongelmat tekevät kirjan hahmoista elävämpiä, todempia, eivätkä he jää liian siloisiksi tai paperisiksi.

Kauhun luominen paperille on varmasti hankalampaa kuin sen luominen valkokankaalle. Siksi Mia Vänskä ansaitseekin hatunnoston hyvästä yrityksestä. Ehkäpä joku tekee Saattajasta joskus elokuvan. Tarina saattaisi nimittäin tiivistyä kuvallisessa muodossa tehokkaammin kuin kirjan kansien välissä.

Kissa nirvanassa

2011-11-14T09:31:00.000-08:00

Kuten blogiani seuraavat tietävät, en yleensä harrasta parin rivin postauksia, vaan yritän saada aikaan jotain sanottavaa, vaikka se pinnallista olisikin. Nyt ajattelin kuitenkin piristää itseäni - ja ehkä jotakuta muutakin - vain antamalla kuvan puhua:

True Blood – 4. kausi

2011-11-13T02:22:00.000-08:00

Yksi tämän vuoden parhaita päätöksiämme on Canal+:n hankkiminen. Game of Thronesin vuoksi se varsinaisesti hankittiin, mutta nytpä on yhtä lailla nähty mm. True Bloodin 4. tuotantokausi. Et välttäne spoilauksia, joten jos et ole nähnyt kautta ja tahdot katsoa sen rauhassa jännittäen, eteenpäin ei kannata lukea.

Tätä kautta mainostettiin alaotsikolla The Season of the Witch, ja sitä se todella onkin. Marnie-niminen noita alkaa todelliseen sotaan vampyyreja vastaan, kun häneen asettuu asumaan satoja vuosia vanha noita Antonia. Marnien joukkoihin eksyy myös mm. Tara, joka huomaa piakkoin, että tuli tehneeksi virheen.

Tuotantokauden alussa vie hetken ennen kuin tarinaan pääsee kiinni. Sookie on nimittäin ollut keijujen seurassa reilun vuoden ja kun hän palaa, hän luulee olleensa poissa vain hetken, mutta kaikki muut luulevat, että hän on kuollut. Sookien kotikin on myyty – Ericille! Tästä Sookie ei ole kovinkaan innoissaan, sillä miten pitää vampyyri poissa tämän omasta kodista. Toisaalta pian Eric on todella pysyvästi Sookien talossa: hän joutuu Marnien noitumaksi, menettää muistinsa ja joutuu piiloutumaan, ja Sookie on niin hyväsydäminen, että ottaa Ericin hoitaakseen. Tästä kehittyykin sitten oikea rakkaussuhde, vaikkakin ainakin naiskatsojat – sekä meillä asuva mieskatsoja – alkavat Ericin kaikenpuolisesta hellyydestä huolimatta pian kaivata vanhaa Ericiä takaisin. Ericin fanien onkin syytä varautua siihen, että Eric esiintyy huomattavan paljon pehmeämpänä suuren osan tästä tuotantokaudesta.

Louisianan vampyyrikuningatar Sophie-Anne kuoli harmillisesti – joskin näyttävästi – kolmannen tuotantokauden lopussa. Nyt Louisianaa hallitsee Bill. Eipä siinä mitään, komea kuningashan Bill on, hänen kannaltaan ongelma on vain se, että nyt hän joutuu hoitamaan kaikki ongelmat, mitä Marnien kanssa ilmenee. Ja niitä ilmenee. Pamkin muuttuu – tosin vain ulkonäöltään – sellaiseksi, että vanha Pam olisi hetimmiten tervetullut takaisin.

Huvittavinta neljännessä tuotantokaudessa on se, että järjen ääntä esittää useimmiten Jason Stackhouse. Hän työskentelee nyt ihan täysillä lainvalvojana, ja syytä onkin, että joku työskentelee, sillä Andy Bellefleur on riippuvainen v:stä, eikä oikein kykene työhönsä. Jasonilla ei onneksi enää ole joka ilta uutta naista, mutta naisongelmia hänellä silti riittää. Ihmispuuma Crystalin kanssa peuhaaminen ei olekaan niin ihanaa kuin Jason kuvitteli, ja kun Hojt eroaa Jessicasta ja Jason iskee silmänsä tähän, omatunto kolkuttelee miestä, joka haluaa parhaan ystävänsä exää.

Samilla on orastava suhde muodonmuuttaja Lunan kanssa, mutta suhde ei ole ongelmaton, sillä Lunan entinen mies on paikallisen ihmissusilauman johtaja eikä suvaitse uusia miehiä entisen vaimonsa ja tyttärensä lähettyville. Lisäksi Samilla on aivan liikaa harmia veljestään Tommysta, joka ajoittain tuntuu selvästi koko sarjan vastenmielisimmältä hahmolta.

Kauden lopussa on niin monta cliffhangeria, että päätä huimaa. Kuinka tässä nyt kykenee odottamaan, mitä tapahtui Taralle, joka on ammuttuna verissään Sookien sylissä, mitä seuraa siitä, että betoniin upotettu inha vampyyrikuningas Russell Edgington on päässyt pakoon, miten Lafaette selviää siitä, että tappoi poikaystävänsä ollessaan Marnien hengen vallassa? Ja mitä outoa ja vaarallista on Terry Bellefleurissa, josta Arlene saa varsin oudolta taholta varoituksen? Niin, ja valitseeko Sookie nyt Alciden, kun tuli ilmoittaneeksi, ettei ota Billiä eikä Ericiä, vaikka rakastaa molempia, ja kun Alcidekin on vapaa, sillä Sookie itse tappoi Debbien, jonka kanssa Alcide oli jo aloittanut ihan oikeasti suhteen uudelleen? Auttakaa.

Annaan voi tutustua aikuisenakin

2011-11-07T14:55:00.000-08:00

Hassua kyllä, mutten ole uskoakseni lukenut L. M. Montgomeryn Anna-kirjoja ollessani pieni tyttö. No, ehtiihän sitä vanhempanakin, ja sen verran kovaksi klassikoksi Anna-kirjat voidaan lukea, että otan nyt lukemani Annan nuoruusvuodet mukaan 10 klassikkoa -haasteeseen, joka on valitettavasti aika huonossa jamassa.

Annan nuoruusvuodet alkaa melkein kuin satu, jossa vanha pariskunta haluaa lapsen: Vihervaarassa asuvat Matthew ja Marilla Cuthbert – vanhat yhdessä asuvat sisarukset – haluavat tilalleen pojan, joka voisi auttaa maataloustöissä. Pojan pitäisi sitten olla tulossa lastenkodista, mutta eipä tulekaan poikaa, vaan melkoisen poikamainen tyttö Anna Shirley.

On helppo ymmärtää, että Anna on suuri tyttökirjasuosikki. Hän menee eikä meinaa ja tekee varmasti sellaista, mitä jokainen tyttö haluaisi uskaltaa tehdä, mutta ei tee, koska on niin kiltti. Anna pysyy kuitenkin kiltin tytön puolella niin selvästi, että aikuslukijaa se saattaa ärsyttääkin. Annan kohellukset johtuvat enimmäkseen tietämättömyydestä: hän tulee mm. laittaneeksi kakkuun vahingossa Marillan reumatismilinimenttiä, sillä Marilla on laittanut linimenttinsä vaniljapulloon.

Minun on helppo löytää Annasta itseni: Anna on haahuileva haaveilija, joka rakastaa mielikuvituksen voimaa ja juuttuu hetkeen ihastelemaan tai ihmettelemään asioita. On ihastuttavan hupaisaa, kuinka hän keksii Vihervaaraan saapuessaan jokaiselle paikalle romantiikkaa huokuvan nimen, kuten Suloisuuden valkea tie tai Tumma päilyvä aallokko. Ystävyttyään Diana-nimisen tytön kanssa Annan mielikuvitus alkaa jos mahdollista lentää vieläkin vauhdikkaammin.

On hauska seurata Matthew'n ja Marillan suhtautumista Annaan. Matthew ihastuu Annan seuraan jo hakiessaan tätä asemalta Vihervaaraan. Marilla alkaa rakastaa Annaa hieman hitaammin eikä halua näyttää välittämistään yhtä suoraan. Hän yrittää olla tiukka kasvattaja, mutta tämän tästä hänen on yritettävä piilotella huvittuneisuuttaan, kun Anna koheltaa tai muutoin vain rypee kasvamisentuskissaan.

Mielenkiintoista on myös odotella, kuinka Anna lähentyy Gilbert Blythe -nimisen pojan kanssa. On ilmiselvää, että kyräilevä en-voi-sietää-tuota-poikaa-asenne tulee muuttumaan. Oletettavasti minun on myös luettava kirjasarjaa eteenpäin nähdäkseni, kuinka romanssi etenee.

Kaiken kaikkiaan Annan elämä vaikuttaa idylliseltä. Jollain lailla Annalla on epäuskottavankin hyvä sydän, mutta kyllä sellainen tyttökirjaan sopii. Suuret surutkin – kuten Matthew'n kuolema – käsitellään kirjassa hyvin lämpimästi, niin elämänmyönteinen teos on. Ja täytyy sanoa, että pidin Annan nuoruusvuosista, vaikka olenkin jo liiankin kyynistynyt. Jonkinlaisen pikkutyttövaihteen tämä tietysti vaatii, sillä aikuisen silmiin Annan elämä on niin siloista, mutta pikkutytöksi onkin välillä aivan mainiota palata.

Halloween Frankensteinin parissa

2011-11-04T14:18:00.000-07:00

Vietimme miehen kanssa halloweenia katsastamalla Frankenstein-filmatisointeja oikein urakalla. Samalla sain monella elokuvalla eteenpäin projektiani, jonka tarkoituksena on katsoa kaikki kauhuelokuvat, jotka on esitelty kirjassa 101 kauhuelokuvaa jotka jokaisen on nähtävä edes kerran eläessään. Frankenstein-vertailu oli sen verran hauskaa, että suosittelen sitä lämpimästi kaikille muillekin.

Frankenstein (1931)

Aloitimme vuonna 1931 valmistuneesta James Whalen ohjaamasta elokuvasta Frankenstein, joka esittelee ikoniseksi nousseen Boris Karloffin hirviötulkinnan. Elokuva vetikin aivan uskomattomasti mukaansa, vaikka on 80 vuotta vanha ja tietenkin jollain lailla kömpelö nykyelokuviin verrattuna. Hyvä tarina, vaikka se olisi yksinkertainenkin, tekee elokuvasta toimivan. Lisäksi elokuvan hirviö on tavattoman koskettava hahmo.

Elokuva on lyhyt, joten se lähtee liikkeelle selittelemättä tiedemies Henry Frankensteinin (Colin Clive) taustoja sen kummemmin, kuin että hän on kyllästynyt yliopistoon ja lähtenyt yksinäisyyteen tekemään kokeitaan. Kaikki – Frankensteinin morsian Elisabeth (Mae Clarke), miehen ystävä Victor (John Boles) sekä entinen opettaja tohtori Waldman (Edward Van Sloan) - ovat kättelyssä huolissaan Frankesteinista, mutta tämä vain kaivelee hautoja ja rakentaa ihmistään. Mikään ei saa muuttamaan hulluksi tulkitun tiedemiehen päätä.

Hirviöstä tulee hirviö vasta sitten, kun ihmiset alkavat suhtautua häneen vihamielisesti. Henkiin herättyään hirviö on varovainen, mutta Frankensteinin apurina oleva hieman yksinkertainen mies pelottelee häntä tulella, ja kun hirviö tietenkin peloissaan muuttuu hieman aggressiivisemmaksi, hänestä tulee ihmisten mielissä paholainen.

Kaikki menee itse asiassa pieleen vain siksi, että ihmiset suhtautuvat Frankensteinin luomaan olentoon hirviönä. Vain pieni tyttö nimeltä Maria (Marilyn Harris) saa hirviön iloiseksi leikkiessään tämän kanssa hetken. Harmillisesti hirviön väärinkäsitys johtaa siihen, että hän heittää Marian järveen ja tyttö kuolee. Hirviö on teostaan sanoinkuvaamattoman kauhistunut, mutta sitä tunnetta ei kukaan ole näkemässä, ja niinpä hirviö on ihmisten mielissä vertajanoava lapsentappaja.

Lopulta, kun hirviö on aiheuttanut useammankin ihmisen kuoleman ja käynyt – täysin epäloogisesti, sillä miten hän voisi edes tietää, minne mennä etsimään muita tarinan henkilöitä – pelottelemassa Elisabethia, traagista hahmoa lähdetään tappamaan koko kylän voimin. Elokuvan lopussa hirviö jääkin palavaan myllyyn ja katsoja todennäköisesti päättelee, että hän kuolee sinne.

Elokuva hyödyntää varjoja, pimeyttä ja myrskyä luodessaan painostavaa tunnelmaa. Frankenstein kokee olevansa aluksi väärin ymmärretty nero, joka ei välitä edes hullun leimasta, jos onnistuu kokeessaan herättää henkiin ruumiiden kappaleista koottu ihminen. Hyvin nopeasti hän kääntää kuitenkin kelkkansa, joten katsojallekin viestittyy hyvin selvästi Jumalan leikkimisen järjettömyys. Kaiken sympatian saa kuitenkin hirviö, joka tuskin tahtoisi kenellekään pahaa, ellei löytyisi niin monta, jotka tahtovat hänelle pahaa.

Frankensteinin morsian (1935)

Edelleen James Whalen ohjaaman Frankensteinin morsiamen alussa paljastuu tietenkin, että hirviö on edelleen elossa palavassa myllyssä. Tarinan pyörteisiin päästään mukaan, kun jonkinlaisen kehystarinan lordi Byron (Gavin Gordon) alkaa kuvailla paikalla olleelle Percy Shellylle (Douglas Walton) ja tämän vaimolle Marylle (Elsa Lanchester) Maryn kirjoittaman tarinan kauheutta. Tällä tavoin kerrataan Frankenstein-elokuvan tapahtumat. Mary Shelley intoutuu jatkamaan tarinaa, ja niin päästään näkemään, kuinka kauheudet jatkuvat.

Kauheuksiin syyllinen ei tällä kertaa itse asiassa ole niinkään Henry Frankenstein (Colin Clive) kuin hänen entinen opettajansa, yliopistolta pois potkittu tohtori Pretorius (Ernest Thesiger). Hän saapuu tapaamaan Frankensteinia uhkaavan varjon saattelemana, ja katsoja ymmärtää heti, että Frankensteinin olisi hyvä kieltäytyä Protoriuksen yhteistyötarjouksesta. Hassua on se, että Protorius on itse asiassa tieteentekemisessään Frankensteinia pidemmällä: hän on onnistunut luomaan kaikin puolin toimivia hahmoja ihmisistä merenneitoihin, vaikka hahmot eivät olekaan oikeiden ihmisten kokoisia vaan selvästi pienempiä. Todennäköisesti Protorius on pantu esittelemään edistyksellistä tiedettään vain siksi, että elokuvantekijät ovat päässeet esittelemään aikaan nähden edistyksellisiä erikoistehosteitaan. Mutta mikäpä siinä – on mainiota katsella, kun Protorius nostaa Henrik VIII:n näköisen pikku ihmisen pinseteillä ilmaan.

Protorius on kuitenkin sisimmältään itse piru. Hänen tavoitteenaan on luoda Frankensteinin hirviölle morsian, ja saadakseen tavoitteensa toteutettua hän on valmis käyttämään alhaisia keinoja. Lopulta hän laittaa hirviön kaappaamaan Elisabethin (Valerie Hobson), jotta saa Frankensteinin auttamaan itseään. Frankenstein puolestaan esitetään sisäistä kamppailua käyvänä tiedemiehenä, jota tieteen rajojen rikkominen edelleen kiinnostaa mutta joka haluaisi päästä eroon kaikista vaikeuksista, joihin on tieteensä takia joutunut.

Hirviö on edelleen hyvin traaginen ja surullinen hahmo. Häntä pelätään niin, että noitavaino vain jatkuu. Hirviön ulkonäkö pelottaa mm. paimenessa olevan naisen, joka putoaa jokeen. Kun hirviö pelastaa naisen hukkumasta, tämä kirkuu jälleen niin kovaa, että hirviötä jahtaavat miehet tulevat paikalle. Kukaan ei ymmärrä hirviön tapaa kommunikoida – hän aiheuttaa ainoastaan kauhua.

Kuten ensimmäisessä Frankenstein-elokuvassa myös Frankensteinin morsiamessa löytyy kuitenkin joku, joka ymmärtää hirviötä. Tällä kertaa se on metsän keskellä asuva yksinäinen mies, joka on sokea. Mies suhtautuu hirviöön liikuttavan lempeästi. Hän toivottaa tämän tervetulleeksi taloonsa, eikä vaadi hirviötä kertomaan, millaisissa vaikeuksissa tämä on. Muutoin hirviön kohtelu on vieläkin pahempaa kuin ensimmäisessä elokuvassa: hänet mm. sidotaan paaluun ja hänen siinä ollessaan häntä heitellään tavaroilla.

Mutta entäpä hirviön morsian? Hän on niin vaikuttava hahmo, että elokuva kannattaa katsoa loppuun, vaikka se ehkä välillä muuten voi vaikuttaakin kouhotukselta. Hauskasti morsianta esittää sama näyttelijätär kuin Mary Shellyä elokuvan alussa: Elsa Lanchester.

Frankensteinin kirous (1957)

Frankensteinin kirous on Hammer-yhtiön tuotantoa ja se ohjasi Terence Fisher. Tällä kertaa Frankenstein (Peter Cushing) kertoo itse tarinansa. Elokuvan alussa hän on vankilassa, ja aika jännittävää onkin, että aiemmissa elokuvissa yhteiskunta ei ole laittanut Frankensteinia minkäänlaiseen vastuuseen siitä, mitä tämä on tehnyt. Syy kauheuksiinhan on itse asiassa Frankenstein, ei hirviö itse.

Frankensteinin kirouksessa Frankenstein palaa nuoruuteensa, jossa hänellä oli innoittava kotiopettaja. Jo nuoressa Frankensteinissa näkyy kuitenkin piru, joka ajattelee vain itseään ja on valmis tekemään mitä tahansa päästäkseen päämääräänsä. Luodessaan hirviötään Frankenstein lopulta tappaa ilman tunnontuskia erään professorin saadakseen luomalleen olennolle mahdollisimman älykkäät aivot. Hän matkustaa myös toiselle paikkakunnalle hankkimaan äskettäin kuolleen kuvanveistäjän kädet. Vaikka tarina ruumiiden palasista eloon herätetystä olennosta on epäuskottava joka tapauksessa, tuntuu hassulta, kuinka Frankenstein kuljettaa ihmisenpalasiaan. Irti leikatut kädet on kääritty kankaaseen, ja siinä kaikki. Tuskinpa niitä kukaan enää sen jälkeen saisi toimivasti istutettua keneenkään. Onneksi nämä yksityiskohdat eivät vie tarinasta sen kiehtovuutta – eihän Frankensteinin tarina millään tavoin käsittele tieteellistä uskottavuutta vaan mm. tieteenteon etiikkaa sekä ihmisen halua päästä Jumalan paikalle.

Frankensteinin apuri ja ystävä Paul Krempe (Robert Urquhart) alkaa ymmärtää, millaisiin kauheuksiin Frankensteinin tekoset ovat johtamassa. Hän yrittää suojella Elisabethia (Hazel Court), mutta tämä ei suostu jättämään Frankensteinin taloa. Lopulta Elisabeth tietenkin kohtaa hirviön.

Christopher Lee näyttää hirviönä siltä kuin hänellä olisi runsas kerros käsittämätöntä kasvonaamiota kasvoillaan. Vaikutelma on maskeeraushaavojen kanssa melkoisen kuvottava ja monen mielestä varmasti myös tahattoman koominen. Ikävää tässä hirviötulkinnassa on kuitenkin se, ettei käsikirjoitus anna hirviölle minkäänlaisia sympatiapiirteitä. Hirviö on alusta asti aggressiivinen: hän käy Frankensteinin kurkkuun kiinni ja jatkaa väkivaltaisella linjalla. Tästä syystä Frankensteinin kirouksen hirviö ei olekaan yhtä kiinnostava hahmo kuin vanhempien katsomieni elokuvien hirviö, joka oli väärinymmärretty, syrjitty yksilö, joka tuskin olisi tappanut kärpästäkään, jos ihmiset olisivat kohdelleet häntä inhimillisesti.

Mary Shelleyn Frankenstein (1994)

Mary Shelleyn Frankenstein on puolestaan Kenneth Branaghin ohjaama ja Frankensteinin rooli yhtä lailla hänen näyttelemänsä. Elokuva pohjustaa Frankensteinin ratkaisut paremmin kuin aiemmat elokuvat. Frankenstein menettää äitinsä sekä opiskeluaikaisen opettajansa professori Waldmanin (John Cleese) sekä lopulta morsiamensa Elisabethin (Helena Bonham Carter). Tämä kaikki saa hänet taistelemaan kuolemaa vastaan niin, että sopii hyvin kysyä, meneekö hän liikaa Jumalan toiminta-alueelle. Mutta niinhän on tarpeen kysyä aika useinkin lääketieteen ja muunkin tieteen kohdalla. Frankensteinin tarina todellakin käsittelee edelleen ajankohtaisia teemoja.

Hirviö (Robert de Niro) on syntyessään niin rujo ja väkivaltainen, ettei hänestä uskoisi löytyvän inhimillistä puolta, mutta niin vain löytyy, kun hirviö pääsee karkuun ja alkaa eräässä mökissä elävän perheen hyväntekijäksi. Hän nostaa sadon routaisesta maasta ja saa hyväksyvää ja kiittävää huomiota, kun ei näyttäydy. Sitten, kun hän viimein uskaltautuu perheen sokean isoisän puheille ja tämä ottaa hänet ystävällisesti vastaan, väärinkäsitys tuhoaa kaiken.

Tässä vaiheessa hirviö tajuaa lopullisesti, ettei tule hyväksytyksi. Hän kiroaa Frankensteinin ja aiheuttaa Frankensteinin pienen veljen kuoleman mutta lavastaa syylliseksi viattoman, joka joutuu murhasta hirteen. Hirviö ei usko, että kukaan muu kuin toinen hänen kaltaisensa voisi hyväksyä hänet, ja tästä syystä hän pyytää Frankensteinia tekemään hirviövaimon. Frankenstein kieltäytyy. Kostonhimossaan hirviö ilmestyy paikalle Frankensteinin hääyönä ja Elisabeth kuolee. Frankenstein on jo niin syvästi hullu, että päättää herättää morsiamensa henkiin. Tämä onnistuukin, mutta siitä huolimatta on ilmiselvää, että tarinan loppu tulee olemaan onneton sekä Frankensteinin että hirviön kannalta.

Ilmeisesti Mary Shelleyn Frankenstein pyrkii näistä neljästä elokuvasta uskollisimmin noudattelemaan elokuvien pohjalla olevaa alkuperäisteosta. Se keskittyy kuvaamaan sitä, kuinka Frankenstein vajoaa syvemmälle ja syvemmälle epätoivoon ja hulluuteen. Se kuvaa myös Frankensteinin ja Elisabethin rakkautta, joka on yhtä aikaa voimakas ja hauras. Ja lisäksi se kuvaa hirviön, joka huomaa, ettei ystävällisyydellä saa itseään onnelliseksi. Silloin on valittava toinen tie – ikävä kyllä.

Onnen tunti

2011-11-01T03:25:00.000-07:00

Anna-Leena Härkösen uuden romaanin Onnen tunnin keskushenkilö on Tuula, jolla on onnellinen perhe, mies ja poika, mutta joka saa yhtäkkisen idean hankkia sijaislapsi. Uskomattoman helposti hän saa miehensä Harrin – joka on joka tilanteessa käsittämättömän ymmärtäväinen ja kärsivällinen – mukaan näkemykseensä uudenlaisesta elämästä. Niinpä melkein alta aikayksikön Tuulan, Harrin ja 10-vuotiaan Roopen luo muuttaa kaksi sijaislasta, Venni, joka on 5-vuotias ja Luke, joka on 8 vuotta.

Kovia kokeneiden huostaanotettujen lasten sijaisäitinä oleminen ei ole tietenkään helppoa. Venni-tyttö hakee huomiota enemmänkin kuin olisi normaalia, ja yliherkkyyskin häntä vaivaa. Luke puolestaan on sulkeutunut koviskuoreensa, joka kyllä ajoittain onneksi hieman murenee, jotta poikaan saa jonkinlaisen kontaktin. Tuulalle selviää pian, millainen on sosiaalihuollon todellisuus: hän jää lasten kanssa eteen tulevine ongelmineen aika lailla yksin. Sossuntäti Sarikin vain huokailee, koska on niin väsynyt näkemään surullisia ihmiskohtaloita.

Tuula yrittää selvästi täyttää hieman pienempien lapsien aukon elämässään. Häntä pelottaa, että Roope on kasvamassa niin isoksi, että äiti ei enää olekaan niin tärkeä. Tätä aukkoa on tietysti hieman outoa lähteä korvaamaan sijaislapsilla, ja aluksi näyttää siltä, että Roopekin lähtee entistä kauemmas äidistään, kun Luke muuttaa taloon. Lisäksi Tuula alkaa muistella entistä enemmän omaa lapsuuttaan alkoholistiäidin kanssa.

Härkönen kuvaa mielestäni uskottavasti Tuulan tunteiden ailahtelua ei-niin-yksioikoisessa tilanteessa. Kirjan tapahtumien aikana lapset ehtivät olla Tuulan ja Harrin hoteissa vasta reilun kuukauden, mutta kaikkea ehtii tapahtua: on niin hyviä kuin epätoivon hetkiä, pitää miettiä, mitä Vennin ja Luken vanhemmista pitäisi ajatella, pitää kuunnella lapsenkasvatusjeesusteluja, jotka alkavat tositilanteessa tuntua aivan joltain muulta kuin järkevältä avulta.

Onnen tunnin henkilöt ovat aitoja. Tuulakin oppii, ettei hänen alkuperäinen käsityksensä Vennin ja Luken oikeista vanhemmista oikein kelpaa lopulliseksi tuomioksi. Ainoastaan Harri on jotenkin outo: hänellä on ollut niin onnellinen lapsuus, että nyt aikuisenakin hän on jotenkin ärsyttävän virheetön tatuointiyrittäjä, joka tietää joka tilanteessa, miten toimia niin, että kaikki säilyttävät kasvonsa. Erityisen positiivista on se, että vaikka Tuula on tarinan kertoja, tekstistä välittyvät selvästi myös varsinkin lasten mutta myös lapsensa sijaiskotiin menettäneiden vanhempien tuntemukset.

Vaikka Tuula on kirjan lopussa vieläkin sijaisäitiytensä alussa, kirjan loppu on toiveikas. Tietenkin voi ajatella, että seesteinen vaihe on vain hetkellinen, mutta toisaalta Tuula on tehnyt työtä, jonka soisi kantavan hedelmää – vaikkakin hänen päätöstään ottaa sijaislapsia voi alun perin hieman päivitellä, niin äkkinäisesti hän päätöksen tekee.

Härkösen tapa kirjoittaa on hauskan kärjekäs myös silloin kun kyseessä ovat vakavat tai surulliset asiat. Hän on myös siitä harvinainen kirjailija, että saa suoruudessaan minut välillä ärsyyntymään. Ehkä hän tökkii aika useinkin ihmisten arkoja paikkoja – eikä tämä ole mikään negatiivinen kommentti. Monetkaan kirjailijat – vaikka hyvin kirjoittaisivatkin – eivät saa aikaan todellisia tunnereaktioita.

Kokemuksia kirpputorilta

2011-10-24T02:34:00.000-07:00

Jokin aika sitten myin ensimmäistä kertaa tavaroitani kirpputorilla. Lähellä kotiamme on varsin mainio kirpputori, jonka piha on aamusta iltaan täynnä autoja, ja kauppa tosiaan kävi hyvin. Kokemus oli niin positiivinen, että ajatuksena on laittaa lisää tavaraa myyntiin vielä ennen joulua. Mukava yllätys kun oli sekin, että ennakkoon vaikeina myytävinä pitämiäni kirjoja ja dvd-elokuvia ostettiin todella mukavasti.

Kirpputoreilla käyminen on monelle elämäntapa. On hauskaa lähteä penkomaan kirpparipöytiä ja löytää tavaroita, joita ei kuvitellut olevan olemassakaan. Ikävä kyllä kirppuritoripöydän pitäjän näkökulmasta penkominen ei ole yhtä hauskaa. Tai saahan sitä penkoa, mutta ei luulisi olevan kovin vaikeaa katsoa, että pöytä on kohtuullisen siisti senkin jälkeen, kun sitä on pengottu. Ostajan olisi hyvä muistaa, että käsittelee koko ajan jonkun toisen omaisuutta. Omassa myyntipöydässäni osa devareista ajelehti siististä rivistöstä alemmalle hyllylle sekaiseen kasaan jätettyjen vaatteiden sekaan. Pöytää sai todellakin käydä päivittäin järjestelemässä, jotta se ostajan kannalta näytti edes hieman houkuttelevalta.

No, on jossain määrin ymmärrettävää, ettei pöytä pysy siistinä, kun tavaroita katsastellaan ja ostopäätöksiä mietitään. Sen sijaan on uskomatonta, kuinka vähän ihmiset välittävät siitä, minne tavara joutuu, jos mielessä tehty ostopäätös peruuntuukin. Omasta pöydästäni löytyi lukemattomia toisten pöytien tavaroita, jotka joku oli ilmeisesti vain jättänyt siihen käsistään, kun oli päättänyt, ettei osta tavaraa. Osa tavaroista oli kulkeutunut pöytääni toiselta puolelta kohtuullisen isoa kirpparihallia. Kuinka niiden omistaja olisi ikinä voinut löytää ne, jollen minä sattuisi olemaan sen verran kiltti, että kiikutin ne takaisin oikeaan pöytään? Paljonko kirpparitavaraa häviää ostajien laiskuuden vuoksi? Jos ottaa mukaansa kirpparitavaran, eikä aiokaan lopulta ostaa sitä, on mahdottoman pieni vaiva viedä se takaisin omaan pöytäänsä.

Kokonaisuutena kirpparimyynti oli kuitenkin positiivinen kokemus – ehkä sen vuoksi, että onnistuin saamaan siitä ihan mukavan summan rahaa. Nyt sitten pitäisi vain kerätä lisää myytävää ja katsoa, kelpaavatko minun tavarani muille edelleen.

Suhteeni Aleksis Kiveen

2011-10-10T07:01:00.000-07:00

Tänään on Aleksis Kiven päivä ja korkea aika päivittää tätä blogia. Siksipä otinkin Kiven aiheekseni, vaikkei minulla mikään erityisen läheinen suhde häneen ole. Ja puhutaan Kivenkin osalta nyt sitten lähinnä siitä ainoasta romaanista, jonka hän kirjoitti.

Olen lukenut Seitsemän veljestä kolmesti. Ensimmäinen kerta lukion ensimmäisellä luokalla takkusi todella pahasti osin omasta syystäni, osin varmaan Kivenkin syystä. Teos ei tehnyt mitään erityistä vaikutusta. Lähinnä se oli pakkopullaa, jonka luin läpi, koska olin niin tunnollinen oppilas.

Luin Seitsemän veljestä toisen kerran jossain kahden- ja kolmenkympin välimaastossa. Silloinkin sen lukemisen määräsivät olosuhteet – tuskin olisin itse kirjaan tarttunut. Mutta nyt aloin tajuta kirjan arvon. Sen kieli on viehättävää ja hauskaa, ja metsässä miehiksi kasvavissa veljeksissä on tarinaa varmasti yhdeksi romaaniksi. On noloa, jos suomalainen ei ole kuullut teoksen klassisista kohtauksista, kuten hiidenkivellä härkien keskellä odottelusta tai veljesten saunan palamisesta. Tällä hetkellä uskoisin itseäni kiinnostavan eniten Simeonin hahmon, jossa on ehkä eniten ristiriitaisuutta uskonnollisuuden ja rajun ryyppäämisen vuoksi.

Kolmas lukukerta vakuutti minut siitä, että Seitsemän veljestä on mestariteos, josta voi innostua kovastikin. Siitä huolimatta sitä ei tule kovin usein hehkutettua, eikä se luultavasti koskaan tule nousemaan ykkössuosikkieni joukkoon, vaikka loistoteos onkin. Mutta hassua on se, että se kulkee mukana jollain lailla koko ajan meidän suomalaisten elämässä. Meillä on Seitsemän veljestä -langasta neulotut sukat ja jokainen tuntee monta veljesten kaimaa. Eikä ainakaan minulta unohdu koskaan, kuinka ala-asteen musiikinopettaja muokkasi uskonnollisuutensa vuoksi veljesten elämästä kertovaa pilkkalaulua:

Simeoni, liuhuparta,
Valittaa se “ihmisparka,
Syntinen, lallallaa, kurja”.

Syvimmältä sielusta ottaa varmasti muitakin kuin minua Sydämeni laulu:

Eipä tainnut Aleksis olla aivan turha kirjailija.

Simon Lelic: Katkeamispiste

2011-09-09T04:47:00.000-07:00

Simon Lelicin romaani Katkeamispiste kuvaa hieman erilaisen kouluampumisen taustoja. Eräänä aamuna koulun historianopettaja ottaa päivänavauksessa esiin aseen ja ampuu neljä muuta sekä itsensä. Tilanne näyttää poliisivoimienkin – ainakin päällystön – mielestä varsin selvältä, mutta nuorehko naispoliisi Lucia May tuntee, etteivät teon taustat ole niin yksinkertaiset, etteikö asiaa kannattaisi kaivella ihan tosissaan.

Pian Lucialle selviää, että ampujaopettajaa on kohdeltu sekä opettajien että oppilaiden taholta todella epäinhimillisesti, eikä koulun rehtori ole edes yrittänyt tehdä asialle mitään. Lucia haastattelee suurta määrää ihmisiä, ja moni teoksen luvuista koostuukin vain haastateltavien puheesta, joka on ajoittain melkoisen karua. Esimerkiksi rehtori tuo heti alussa esiin, ettei pidä historiaa mitenkään järkevänä oppiaineena. Hänen asenteensa sekä tuota oppiainetta että sen opettajaa kohtaan on lähtökohtaisesti karmivan negatiivinen.

Ampuja Samuel Szajkowski alkaa puolestaan vähitellen näyttää lukijan silmissä sosiaalisesti kömpelöltä, lähes Asperger-tapaukselta, mistä syystä hänen kiusaamisensa tuntuu vielä karmeammalta. Ampumista ei voi oikein hyväksyä, mutta kyllä lukija tuntee suurta sympatiaa Szajkowskia kohtaan. Kiusaaminen menee nimittäin mm. niin pitkälle, että oppilaat katkaisevat hänen jalkansa tahallaan jalkapallopelissä.

Lelic aloittaa romaaninsa tehokaasti ja pohtii mielenkiintoista asiaa – sitä, kuinka paljon ihmisen on kestettävä ja voiko ampujaa tässä pitää ainoana syyllisenä tapahtuneeseen. On karmeaa, etteivät kiusaajat lainkaan mieti, että kiusatulla voi tulla raja vastaan ja silloin voidaan joutua näkemään liian rajuja tapoja yrittää pitää omaa puoltaan.

Kuitenkin Lelic tunkee kirjaansa liikaa aineksia. Lucia on myös kiusattu työpaikallaan, mutta ei mielestäni vertaudu Szajkowskiin tarpeeksi, vaikka kiusaaminen onkin rajua: yksi työkaveri mm. esittelee penistään Lucialle ja tälle on jätetty pöydälle kirjekuori, jossa on työkavereiden perskarvoja. Ehkä Lelic yrittää näyttää, että Lucia on samanlaisessa tilanteessa kuin epätoivoisen ratkaisun tehnyt Szajkowski, mutta minusta tuntuu vain siltä, että kirjan tarinaan on yritetty ympätä kaikki, mitä mieleen tulee. Jo sen, että opettaja avaa tulen työpaikallaan, pitäisi riittää yhden romaanin aiheeksi.

Onneksi kirjan loppuosa rullaa jälleen keskiosaa paremmin. Kokonaisuutena teos ei kuitenkaan nouse ikimuistoisten joukkoon, vaikka se nostaakin esiin tärkeitä näkökulmia kiusaamisesta ja onnistuu liikuttamaan lukijan tunteita – kiusaamisesta ja ihmisten ikävistä asenteista lukemisesta tulee nimittäin ahdistava olo. Ja on huimaa ajatella, että siitä tulee tätä kirjaa lukiessa ahdistavampi olo kuin ampumisesta, vaikkei tuota äärimmäistä väkivaltaa hyväksykään. On kuitenkin helppo huomata, miten Lelic haluaa lukijan tuntevan ja ajattelevan – joskus muka yksinkertaisen tilanteen taustalla on asioita, jotka nekin pitäisi muistaa.

Uskonnon parjaaminen on niiiiiiin halpa keino saada huomiota

2011-08-18T10:45:00.000-07:00

Yllättäen päivän raflaavimmat otsikot löytyivät tänään Helsingin Sanomista. Ensiksi oli tämä:

Vampyyriksi itseään luullut hyökkäsi naisen kimppuun USA:ssa

Ja sitten tämä:

Puolalaisoikeus: Hevirokkari sai repiä Raamatun

Oletettavasti nainen, jonka kimppuun itsestään varma vampyyri hyökkäsi, ei pitänyt hyökkääjää Eric Northmanina. Siihen uutiseen ei tarvitse enempää kommentoida. Raamattu-juttu sen sijaan on mielenkiintoisempi.

Kysymyksessä on puolalaisen metalliyhtyeen Behemothin laulaja Adam Darski. Hän oli pistänyt Raamatun palasiksi eräällä keikalla neljä vuotta sitten. En tiedä miten, mutta asia oli joutunut oikeussaliin, jossa oli tarkasteltu sitä, loukkasiko Darski uskonnollisia tunteita. Mies oli vapautettu syytteistä.

Vilkaistuani Behemothin kotisivuja voin todeta, ettei näiden miesten ajatusmaailma osu oikein yksiin oman ajatusmaailmani kanssa. On tietysti vaikea tietää, kuinka pitkälle bändi on vain näytelmää ja kuinka pitkälle oikeasti käsittämätöntä ideologiaa. Joka tapauksessa on varmaa, että Darski on tiennyt Raamatun väkivaltaisen käsittelyn saavan automaattisesti huomiota – no hei, ainakin Puolassa, jossa katolisia on 95% väestöstä.

Uskonnollisten asioiden rienaaminen on varma keino saada julkisuutta. Muistetaan nyt vaikka 1980-luku, kun Madonna julkaisi upean biisinsä Like a Prayer, jonka videossa hän tanssi brunettina palavien ristien edessä ja suuteli Jeesusta, joka oli mustaihoinen. Ihan samaa yksinkertaista huomionherättämiskeinoa hän käytti Confessions-kiertueellaan: Live to Tell -biisin esittäminen ristillä “riippuen” ei voi olla muuta kuin provokaatiota. Niin, ja tottakai taiteellista ilmaisua, koska taide ei ole mitään, ellei siihen sotketa jotain, mikä herättää ainakin joissakuissa närkästystä.

Adam Darskikin vapautettiin syytteistä siksi, että Darski ilmaisi itseään taiteellisesti repiessään Raamattua. Tuomari ei myöskään suostunut ottamaan keneltäkään pois mahdollisuutta kritisoida uskontoa. Ja jos hän sen olisi tehnyt, oltaisiinkin menty aika lailla metsään. Kritisoida siis saa, ja taidettakin saa tehdä, vaikkei se olisi kovinkaan nerokasta tai korkeatasoista.

Se, mikä tässä on oikeasti jännittävää, on se, kuinka helppo kohua ja julkisuutta on saada aikaan vain viittaamalla uskonasioihin. Itse haluan ehdottomasti kunnioittaa ihmisten uskoa ja vakaumusta. En ymmärrä turisteja, jotka äärimmäisimmissä tapauksissa kuvaavat ripittäytyviä katolisia saadakseen matkamuistoksi jotain eksoottista. Silti minua hämmästyttää, miten ihmiset jaksavat hermostua siitä, että joku toinen jolle mitä ilmeisimmin Raamattu ei ole pyhä, repii sen ja sanoo, ettei sen sisältö ole totta. Vähän on vaikea kuvitella sitäkään, että Behemothin keikalla olisi tuolloin ollut kovin montaa harrasta kristittyä, joka olisi nähnyt esityksen ja pahoittanut mielensä. Varmasti monet uskovat kuuntelevat raskaampaa musiikkia, mutta luulenpa, ettei Behemoth ole heidän ykkössuosikkinsa. Ja jos on, Darskin Raamatun-käsittely on tuskin tullut näille faneille yllätyksenä.

“Ei vois vähempää kiinnostaa” voisi useinkin olla aivan käyttökelpoinen motto. Minun on vaikea kuvitella, että voisin minkään muun kuin oman itseni – nimenomaan juuri minun – verisestä loukkaamisesta haastaa ketään oikeuteen. Voimme pitää monenkinlaista käytöstä – ja monenlaisia ajatuksia – loukkaavana, mutta tiedä sitten, pitääkö siitä saada oikeuden päätös, mitä kukin saa itse hankkimalleen Raamatulle tehdä.

P.S. Tästä voi nauttia ihan provosoitumattakin:

Edistystä klassikkohaasteessa – ainakin vähän

2011-08-18T09:06:00.000-07:00

Yritykseni lukea kymmenen klassikkoteosta tänä vuonna ei ole edistynyt kovin lupaavasti. Sainpahan kuitenkin parannettua tilannettani hieman lukemalla kaksi lyhyttä kirjaa jo aiemmin kesällä. Ja eihän tuo klassikon arvo pituudesta riipu, vai mitä? (Olisi toki vakuuttavampaa, jos olisin lukenut vaikkapa Alastalon salissa tai Karamazovin veljekset...)

Alicen seikkailut ihmemaassa

En ole varma, olenko aikaisemmin lukenut Liisasta ihmemaassa, mutta nyt ainakin olen. Alice Martinin suomennoksen nimi tosin on Alicen eikä Liisan seikkailut ihmemaassa, mutta sama klassikko on tietenkin kysymyksessä. Teoksen järjetön tarina on kaikille tuttu: Alice tippuu kaninkoloon ja sitten tapahtuu vaikka mitä, missä ei ole mitään järkeä. Alice käy nonsense-dialogia kaalimadon ja Irvikissan kanssa ja kasvaa suuremmaksi ja pienenee pienemmäksi juodessaan ihmelitkuja ja syödessään omituisia sieniä.

Täysin päättömässä tarinassa on parasta se, että se on täysin päätön. Mitään järjellistä juonta ei kannatakaan etsiä, ja on oikeastaan älytöntä, että Disney sellaisen teki uusimpaan Liisa-filmatisointiinsa. Jos juonetonta kirjaa on luettu melkein 150 vuotta innosta puhkuen, kai siitä nyt uskaltaisi tehdä juonettoman elokuvankin.

Olisi hyvä idea lukea toinenkin suomennos Liisan seikkailuista ja tehdä hieman vertailuja. Alice Martinin suomennoksessa ei ole mitään vikaa, mutta Liisaa ovat suomentaneet myös sellaiset kielitaiturit kuin Anni Swan, Eeva-Liisa Manner ja Kirsi Kunnas. Aiheellista olisi lukea myös Liisan seikkailut peilimaailmassa.

Lopuksi pieni esimerkki teoksen hillittömän hauskasta absurdiudesta. Kuninkaallisilla on ongelmana se, voiko Irvikissan, joka esiintyy sillä hetkellä pelkkänä päänä, pään katkaista. Liisa joutuu kuuntelemaan kunkin perustelut:

Pyövelin perustelu kuului, että päätä ei voinut katkaista ellei ollut ruumista josta sen katkaisisi, että hän ei ollut elämässään joutunut moiseen tehtävään, ja ettei hän aikonut näin vanhoilla päivillään ruveta opettelemaan.

Kuninkaan perustelu kuului, että jos oli olemassa pää, sen saattoi myös lyödä poikki, ja pyöveli olkoon höpisemättä.

Kuningattaren perustelu kuului, että jos jahkailu ei loppuisi siihen paikkaan niin hän mestauttaisi joka iikan.

Eläinten vallankumous

Alkuperäisessä 10 klassikkoa -haastelistassani on George Orwellin teos 1984. Nyt kuitenkin luin yllättäen saman kirjailijan teoksen Eläinten vallankumous. Tai sanoisiko sitä yllätykseksi, kun tämä kirja on lyhyempi ja saattaa minut siis nopeammin päämäärääni eli 10 klassikon lukemiseen. No, lyhyydestään huolimatta Eläinten vallankumous ei ole mikään kevyt teos. Itse asiassa se on karmiva kuvaus diktatuurista, oikein pahaa tekee lukea sitä.

Jones-nimisen miehen farmilla elää sika nimeltä Majuri. Se saa muut maatilan eläimet alkamaan uskoa vallankumoukseen. Tiedä sitten, kuinka tosissaan Majuri on, mutta sen kuoltua jälkeen jääneet eläimet todella ottavat tilan haltuunsa ja Jones saa lähteä. Siat ottavat ohjat käsiinsä, ja vähitellen valta nousee niiden päähän niin lujaa, että kaikki hyvät asiat, joiden puolesta eläimet tekivät vallankumouksensa, unohdetaan. Lopulta siat elävät Jonesin talossa kuin ihmiset ja kävelevät kahdella jalalla kuin ihmiset, vaikka juuri ihmisten piti olla kaiken pahan alku ja juuri.

Vallankumouksensa jälkeen eläimet kirjoittavat seinään säännöt, joiden pitäisi päteä siitä eteenpäin maatilalla. Säännöt eivät kuitenkaan pysy muuttumattomina, ja lopulta seinässä lukee tuo tunnettu, järjetön virke: “Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta jotkin eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset”. Se nyt on vanha juttu, että valta on vaarallinen asia, mutta Eläinten vallankumous näyttää tämän totuuden varsin tehokkaasti.

Kaikkein karmivinta on katsoa, miten käy työhevoselle nimeltä Jysky. Se uskoo vakaasti siihen, mitä sille sanotaan. Se on ottanut tehtäväkseen tehdä töitä, ja sen ratkaisu ongelmiin on aina lisätä työtekoa. Lopulta Jysky saa palkintona kaikesta uskollisuudesta: se viedään teuraaksi. Samoin aiemmin sankarina pidetystä siasta Lumipallosta, joka oli jopa haavoittunut taistelussa ihmisiä vastaan, tehdään petturi. Lumipallosta kerrotaan aina vain kieroutuneempia tarinoita, ja lopulta virallinen tarina – tai ainakin valtaa pitävien hyväksymä tarina – on se, että Lumipallo on koko ajan ollut ihmisten puolella eläimiä vastaan.

Niinpä niin: eläintenkään diktatuurissa ei ole mukava elää.

Lutkamarssi hämmentää

2011-08-07T04:05:00.000-07:00

Aloitetaanpa nyt vaikka siitä, että rikokseen syyllinen on aina rikoksen tekijä ja että ihmisen pitää saada pukeutua haluamallaan tavalla. Näistä mielipiteistäni huolimatta eilen Helsingissä, Tampereella ja Turussa marssittu lutkamarssi hämmentää minua. Monenlaisia kommentteja on netissäkin nähty. Jonkun mielestä marssi voimauttaa naisia, jonkun mielestä se saa tuntemaan myötähäpeää. Joku sanoo, ettei sillä vähennetä raiskauksia – mikä varmaan onkin totta.

Raiskaustuomioissa on mitä ilmeisimmin parantamisen varaa, mutta välillä tuntuu, että naiset vaativat oikeutta saada toimia miten tahansa ja välttää silti joutumisen rikoksen uhriksi. Tottahan toki pitäisikin olla niin, että kuka tahansa voisi mennä umpihuppelissa keskellä yötä kotiin pimeän puiston läpi aivan turvallisesti, mutta tosielämässä meidän ihan oikeasti vain pitää välttää tilanteita, joissa on suuri riski joutua rikoksen uhriksi – huolimatta siitä, että rikoksen tekijä on se syyllinen, jos jotain ikävää tapahtuu.

Minusta on virhe, jos hakeutuu aivan tahallaan tilanteeseen, jossa voi joutua esimerkiksi raiskatuksi tai ryöstetyksi. Eikö silloin ole luontevaakin, että mieleen tulee sellaisia ajatuksia kuin “Miksi ihmeessä menin yksin sinne pimeään puistoon?” tai “Miksi pidin lompakkoa perstaskussa suurkaupungin metroruuhkassa, jossa erityisesti piti varoa taskuvarkaita?” Harvempi siinä varmaan ajattelee, että “Kyllä minulla oli OIKEUS mennä sinne puistoon.” No, se on tietenkin eri asia, että ulkopuoliset alkavat syyllistää. Raiskaaja tai varas on se rikollinen. Tuntuu vaan jotenkin, että lompakkonsa menettäneelle monikin voisi sanoa, että tyhmyydestä sakotetaan...

Keskustelupalstoilla monikin tuntuu uskovan, että itse asiassa pukeutumisella ei ole kovinkaan paljon merkitystä siinä, tuleeko raiskatuksi vai ei. Itsekin uskon tähän. Varmasti esimerkiksi humalatila ja se, missä liikkuu, vaikuttavat enemmän. Tästä olisikin mielenkiintoista nähdä jonkinlaisia tilastoja. Toki naisella on varmaan oikeus olla kaatokännissä – eri asia vain on, onko se kovin järkevää tai kaunista katseltavaa.

Mutta miksi itsesuojeluvaiston perään ei jakseta huutaa? En tiedä. Ehkä ne niin sanotut oikeudet ovat tärkeämpiä. Olen ihan liian vähän feministi jaksaakseni mesoa jossain määrin käsittämättömien oikeuksien puolesta. Oikeus päättää siitä, kuka koskee minuun, on aivan eri asia kuin oikeus käyttäytyä riskialttiisti.

Itse lutkamarssissa oli joiltain kadonnut myös asian ydin. Paperi-Hesarin isossa kuvassa yhdellä naisella on kyltti, jossa lukee “Slut Pride”, ja toisen naisen kyltissä lukee “Vittu haisee hyvälle.” Minun on vaikea ymmärtää, miksi pitäisi olla ylpeä lutkuudesta. Vitun haju tuntuu tässä yhteydessä menevän aivan ohi aiheen. Paremminkin viesti voisi olla soidinkutsu, vaikka se onkin todennäköisesti väärään paikkaan otettu sitaatti eräältä entiseltä kansanedustajalta.

Raiskaustuomioihin ja uhrien turhaan syyllistämiseen on varmaan ihan hyväkin kiinnittää huomiota. Jotenkin kuitenkin tuntuu, että jos marssitaan sen puolesta, ettei naisia saa raiskata, voisi yhtä hyvin marssia sen puolesta, ettei saa hakata naapuria kuoliaaksi kirveellä tai ettei saa varastaa kaupasta. Aika itsestäänselvistä asioistahan näissä kaikissa tilanteissa on kyse.

Teho-osasto, 1. kausi

2011-08-06T08:55:00.000-07:00

Minulle oli varsinainen ilouutinen, että Teho-osasto (ER) alkoi viimeinkin ilmestyä DVD-bokseina, joissa on suomenkieliset tekstitykset. Nyt kaupan hyllyiltä löytyy jo kolme ensimmäistä tuotantokautta. Minä olen katsonut ensimmäisen ja toinen odottaa hyllyssä. Olen innoissani sen aloittamisesta, sillä ensimmäinen tuotantokausi oli paremmin muistissa viime kesän televisiouusintojen jäljiltä. Toisella kaudella tulee ehkä enemmän yllätyksiä.

Teho-osaston teho perustuu hyvin kirjoitettuihin moniulotteisiin henkilöhahmoihin ja tietenkin tunnelmaan, jossa niin usein on kyse elämästä ja kuolemasta. Henkilöistä jollain tavoin hauskinta on seurata John Carteria (Noah Wyle), koska hän aloittaa ensimmäisen kauden ensimmäisessä jaksossa lääkäriopintoihinsa kuuluvan ensiapupoliharjoittelun tumpeloimalla koko ajan, mutta nyt katsoja jo tietää, että Carter on koko sarjan pitkäaikaisin hahmo, joka ylenee polilla kovinkin paljon sarjan kuluessa. Carter on sympaattinen muttei virheetön. Hän ei halua tuoda varakkuuttaan esille ja yrittää tasapainoilla sen kanssa, että hänen ohjaajansa tohtori Peter Benton (Eriq La Salle) olisi tyytyväinen mutta että hän saisi kuitenkin otettua jokaisen potilaan huomioon ja annettua tälle aikaa.

Peter Benton opiskelee kirurgiksi ja on niin kunnianhimoinen, ettei jouda antamaan aikaansa vanhalle äidilleen, joka kylläkin on pojalle kovin tärkeä. Bentonilla on kirurgin kylmä asenne ajatella, mutta hänkin kamppailee omaa kamppailuaan, koska ei haluaisi laittaa äitiään hoitokotiin, vaikkei hänellä ole aikaa itsekään äitiä hoitaa. Lisäksi ensimmäisellä tuotantokaudella Benton retkahtaa varattuun naiseen nimeltä Jeanie Boulet (Gloria Reuben), joka hoitaa Bentonin äitiä. Toisella kaudella Gloria Reuben näytteleekin sitten jo yhtä sarjan päärooleista.

Tohtori Mark Greene (Anthony Edwards) on varmaan niin lähellä ihanaa miestä kuin voi olla, mikä on ihanaa, sillä häntä ei varsinaisesti voi kuvata komistukseksi mutta kaikki naiskatsojat rakastuvat auttamatta häneen silti. Greene ottaa huomioon jokaisen potilaan, osaa olla rauhoittava, tekee kyllä omat virheensä mutta ei osaa haluta pahaa kärpäsellekään. Hänen ongelmansa ovat avioliitto – vaimo lähtee töihin toiselle paikkakunnalle ja jättää lopulta Markin – ja sen ongelman myötä ikävä omaa lasta Rachelia. Myös töissä Greenelle tulee ongelmia, vaikka häntä parempaa työntekijää on vaikea kuvitella. (Tässä yhteydessä on muuten pakko sanoa, että Mark Greenen kuolema jollain tulevalla tuotantokaudella on suurinpiirtein itkettävintä, mitä televisiodraamassa on koskaan esitetty. Nyyh.)

Komistuksen rooli on varattu tietenkin George Clooneylle, joka esittää lastenlääkäri Doug Rossia. Ross on itse asiassa käytökseltään vastenmielinen, mutta en usko kenenkään naiskatsojan ajattelevan asiaa niin, kun mies sattuu olemaan niin charmikas. (Mutta sanottakoon, että henkilökohtainen suosikkitohtorikomistukseni on kuitenkin Luca Kovač, joka ilmestyy sarjaan vasta kaudella 6.) Rossin ongelma on, että hän on rakastunut osastonhoitaja Carol Hathawayhin (Julianna Margulies), joka on menossa naimisiin toisen lääkärin kanssa. Niin, ja toki Rossin ongelma on myös se, että hän pilaa itse naissuhteensa. Tosin Ross ja Hathaway ovat luotuja toisilleen, joten katsoja vain odottelee romanssin kehittymistä – varsinkin nyt, kun tietää, että pari päätyy viimein yhteen onnellisesti.

Carol Hathaway yrittää pilottijaksossa itsemurhaa ja vasta nyt luin, että alunperin sen todellakin piti onnistua. No, onneksi käsikirjoitusta muutettiin, sillä Hathaway on luultavasti yksi monien katsojien suosikkihahmoista, niin elämänläheinen ja vahva mutta hauras hän on.

Susan Lewis (Sherry Stringfield) taistelee työpaikallaan ylempiarvoisten lääkäreiden pompotusta vastaan ja yksityiselämässään siskonsa aiheuttamien ongelmien kanssa. Ensimmäisen tuotantokauden lopussa Lewisin sisko saa lapsen ja jättää tämän yllättäen tädin hoiviin. Toisen tuotantokauden alkaessa yksinelävällä Lewisilla on siis hoivattavanaan siskonsa pieni vauva, Little Susie.

On ollut oikein mukavaa katsoa Teho-osastoa pitkästä aikaa. Toivoa sopii, että DVD-boksit myyvät sen verran, että saan kerättyä koko sarjan hyllyyn. Tällä hetkellä 4. tuotantokaudelle on ilmoitettu julkaisupäivä. Pieni pelko hiertää kuitenkin – olisi aikamoista, jos DVD-julkaisut todellakin yltäisivät lopulta 15. kaudelle...

P.S. Melkein unohtui mainita, että sarjan ensimmäisellä tuotantokaudella on sitten se Quentin Tarantinon ohjaama jakso (episodi 24, Motherhood). Aina vain parempaa siis.

101 kauhuelokuvaa: The Last House on the Left

2011-08-01T01:07:00.000-07:00

Aloitin 101 kauhuelokuvan katsomisen Wes Cravenin vuonna 1972 ohjaamasta elokuvasta The Last House on the Left, joka mitä ilmeisimmin oli aikanaan varsin pahamaineinen. Tarina alkaa siitä, kun Mari-niminen 17-vuotias tyttö on lähdössä ystävänsä kanssa ilmeisen ihastuttavan Bloodlust-yhtyeen keikalle. Tytöt näyttävät kuitenkin olevan enemmän kiinnostuneita Marin kaimasta marihuanasta ja joutuvat sitä etsiessään vankilasta karanneitten sekopäiden kiinni ottamiksi.

Elokuvassa riittävä perustelu sekopäiselle väkivallalle on rikollisten sekopäisyys. Molemmat tytöt ovat pian kuolleet. Yllättäen murhaajajoukko päätyy yöpymään Marin vanhempien luona, ja heti kun vanhemmilla välähtää, keistä on kyse, he alkavat kehitellä kostoa. Ei kuulosta kovin järkevältä, sillä itse olisin ennemmin päästellyt jonnekin hakemaan apua kuin yrittänyt nujertaa todella väkivaltaiset rikolliset omin neuvoin. Tosin tässä tapauksessa virkavalta olisi saattanut olla huono ratkaisu, koska elokuvan poliiseista on tehty koomisia hahmoja, jotka kävelevät mitään tajuamatta kaikkien johtolankojen ohitse. Niin, ja tyypillistähän se on, että kauhuelokuvissa kaikki paitsi psykopaatit toimivat epäloogisella tavalla.

Elokuva ei ole kaikilta osiltaan todellakaan mitään hilpeää katsottavaa, mutta jollain lailla se on omituinen nimenomaan 1970-luvun tuote. Erikoisinta ovat poliisit, jotka sekoilevat kuin komediassa vaikkeivät ole sellaisessa, ja musiikki, joka ei tunnu sopivan lainkaan yhteen kuvan kanssa. Raiskauskohtauksen jälkeen voi taustalla soida hilpeä musiikki, jonka perusteella elokuvan voisi luulla olevan varsin harmiton.

Elokuvan maineen vuoksi ainakin minä jäin kuitenkin odottamaan jotain vielä karmeampaa, mikä tosin saattaa olla monenkin nykykatsojan “ongelma”. On mahdotonta tavoittaa sitä, miltä jokin kymmeniä vuosia vanha elokuva on aikanaan katsojista tuntunut. Toisaalta luulen, että vuokraamosta saamamme versio on leikattu – sen kesto näytti nimittäin olevan lyhyempi kuin elokuvan alkuperäinen pituus. The Last House on the Leftiä onkin leikattu ajoittain oikein urakalla: saksalainen versio on Internet Movie Databasen mukaan 64 minuuttia pitkä, kun alkuperäinen leikkaus on 91 minuuttia.

Kas näin, enää 100 elokuvaa jäljellä.

101 kauhuelokuvaa

2011-07-19T11:37:00.000-07:00

Lainasin kirjastosta Steven Jay Scheiderin pikkukirjasen nimeltä 101 kauhuelokuvaa jotka jokaisen on nähtävä edes kerran eläessään. Kirja esittelee tiiviisti 101 kauhuelokuvaa melkein koko elokuvahistorian ajalta. Koska kauhuelokuva on jollain lailla ollut jo pitkään lähellä sydäntäni, sain hulluhkon ajatuksen: katson kaikki kirjassa esitellyt elokuvat – tuleepahan katsottua melkoinen määrä klassikoita ja saa yleiskatsauksen kauhuelokuvan kehittymisestä. Tosin myönnetään heti alkuun, että ihan kaikkien elokuvien kohdalla en ole varma, haluanko nähdä ne. Lista myös jossain määrin ihmetyttää, koska se mm. sisältää Evil Dead 2:n muttei alkuperäistä Evil Dead -elokuvaa. Lisäksi lista päättyy auttamatta ennen nykyhetkeä, eli vuoteen 2007. Onkin mielenkiintoista miettiä, mitkä myöhemmin tehdyt elokuvat ansaitsisivat päästä listalle.

Olen tietysti nähnyt osan kirjan elokuvista jo aiemmin. Päätin kuitenkin aloittaa puhtaalta pöydältä. Katson siis uudestaan nekin elokuvat, jotka ovat jo minulle tuttuja. Keskimäärin ne ovat niin hyviä kauhuelokuvia, ettei sitä voi pitää rasitteena. Aion kirjoittaa kaikista tähän omaan haasteeseeni kuuluvista kauhuelokuvista tähän blogiin. Eikä mikään estä sinuakin haastamasta itseäsi tähän urakkaan. Pikkukirjassa mainitut elokuvat ovat tässä:

1910-luku

Tri Caligarin kabinetti (Das Kabinett des Doktor Caligari, ohjaus Robert Wiene, 1919)

1920-luku

Golem: Miten hän tuli maailmaan (Der Golem, wie er in Welt kvam, ohjaus Carl Boese ja Paul Wegener, 1920)
Nosferatu (Nosferatu, eine Symphonie des Grauens, ohjaus F.W. Murnau, 1922)
Häxan (Noita, ohjaus Benjamin Christensen, 1922)
Suuren oopperan kummitus (The Phantom of the Opera, ohjaus Rupert Julian, 1925)

1930-luku

Dracula – vanha vampyyri (Dracula, ohjaus Tod Browning, 1931)
M – kaupunki etsii murhaajaa (M, ohjaus Fritz Lang, 1931)
Frankenstein (ohjaus James Whale, 1931)
Tohtori Jekyll ja herra Hyde (Dr. Jekyll and Mr. Hyde, ohjaus Rouben Mamoulian, 1931)
Freaks – kummajaiset (Freaks, ohjaus Tod Browning, 1932)
Vampyyri (Vampyr, ohjaus Carl Theodor Dreyer, 1932)
Valkoinen zombi (White Zombie, ohjaus Victor Halperin, 1932)
The Old Dark House (ohjaus James Whale, 1932)
Kadonneiden sielujen saari (Island of Lost Souls, ohjaus Erle C. Kenton, 1932)
King Kong (ohjaus Merian C. Cooper, 1933)
Musta kissa (The Black Cat, ohjaus Edgar C. Ulmer, 1934)
Frankensteinin morsian (Bride of Frankenstein, ohjaus James Whale, 1935)

1940-luku

Ihmissusi (The Wolf Man, ohjaus George Waggner, 1941)
Kissaihmiset (Cat People, ohjaus Jacques Tourneur, 1942)
Yö voodoo-saarella (I Walked with a Zombie, ohjaus Jacques Tourneur, 1943)

1950-luku

Pirulliset (Les Diaboliques, ohjaus Henri-Georges Clouzot, 1955)
Vaarallista kylvöä (The Bad Seed, ohjaus Mervyn LeRoy, 1956)
Frankensteinin kirous (The Curse of Frankenstein, ohjaus Terence Fisher, 1957)
Dracula (Horror of Dracula, ohjaus Terence Fisher, 1958)
The Tingler (ohjaus William Castle, 1959)
Silmät ilman kasvoja (Les yeux sans visage, ohjaus Georges Franju, 1959)

1960-luku

Pelon kasvot / Kurkistelija (Peeping Tom, ohjaus Michael Powell, 1960)
Psyko (Psycho, ohjaus Alfred Hitchcock, 1960)
Paholaisen naamio (La maschera del demonio, ohjaus Mario Bava, 1960)
Kauhujen linna (The Innocents, ohjaus Jack Clayton, 1961)
Helvetilliset (Carnival of Souls, ohjaus Herk Harvey, 1962)
Mitä tapahtuikaan Baby Janelle? (What Ever Happened to Baby Jane? Ohjaus Robert Aldrich, 1962)
Linnut (The Birds, ohjaus Alfred Hitchcock, 1963)
Yö kauhujen talossa (The Haunting, ohjaus Robert Wise, 1963)
Onibaba – Tappajat (Onibaba, ohjaus Kineto Shindô, 1964)
Punaisen surman naamio (The Masque of the Red Death, ohjaus Roger Corman, 1964)
Inho (Repulsion, ohjaus Roman Polanski, 1965)
Velho (Vij, ohjaus Georgi Kropatšov ja Konstantin Jeršov, 1967)
Suden hetki (Vargtimmen, ohjaus Ingmar Bergman, 1968)
Rosemaryn painajainen (Rosemary's Baby, ohjaus Roman Polanski, 1968)
Paholaisen morsian (The Devil Rides Out, ohjaus Terence Fisher, 1968)
Night of the Living Dead (ohjaus George A. Romero, 1968)

1970-luku

Valerie a týden divu (Valerie and Her Week of Wonders, ohjaus Jaromil Jires, 1970)
Vampyyrin kosto (The Abominable Dr. Phibes, ohjaus Robert Fuest, 1971)
Les lèvres rouges (ohjaus Harry Kümel, 1971)
Blacula (ohjaus William Crain, 1972)
The Last House on the Left (ohjaus Wes Craven, 1972)
Kauhunkierre (Don't Look Now, ohjaus Nicolas Roeg, 1973)
Manaaja (The Exorcist, ohjaus William Friedkin, 1973)
Uhrijuhla (The Wicker Man, ohjaus Robin Hardy, 1973)
Painajainen (Deathdream, ohjaus Bob Clark, 1974)
Texasin moottorisahamurhat (The Texas Chain Saw Massacre, ohjaus Tobe Hooper, 1974)
Verenpunainen kauhu (Profondo rosso, ohjaus Dario Argento, 1975)
Tappajahai (Jaws, ohjaus Steven Spielberg, 1975)
Ennustus (The Omen, ohjaus Richard Donner, 1976)
Carrie (ohjaus Brian De Palma, 1976)
Suspiria – Tappavat huokaukset (Suspiria, ohjaus Dario Argento, 1977)
Eraserhead (ohjaus David Lynch, 1977)
Yön silmät (The Hills Have Eyes, ohjaus Wes Craven, 1977)
Dawn of the Dead (ohjaus George A. Romero, 1978)
Halloween – Naamioiden yö (Halloween, ohjaus John Carpenter, 1978)
Nosferatu – Yön valtias (Nosferatu, Phantom der Nacht, ohjaus Werner Herzog, 1979)
Phantasm – Yön kauhut (Phantasm, ohjaus Don Coscarelli, 1979)
Brood – Vihan jälkeläiset (The Brood, ohjaus David Cronenberg, 1979)

1980-luku

Kannibaalien polttouhrit (Cannibal Holocaust, ohjaus Ruggero Deodato, 1980)
Perjantai 13. (Friday the 13th, ohjaus Sean S. Cunningham, 1980)
The Shining – Hohto (The Shining, ohjaus Stanley Kubrick, 1980)
Tappava tunnustus (Dressed to Kill, ohjaus Brian De Palma, 1980)
The Howling – Ulvonta (The Howling, ohjaus Joe Dante, 1981)
… E tu vivrai nel terrore! L'aldilà (The Beyond, ohjaus Lucio Fulci, 1981)
Ihmissusi Lontoossa (An American Werewolf in London, ohjaus John Landis, 1981)
Poltergeist (ohjaus Tobe Hooper, 1982)
Veren jano (The Hunger, ohjaus Tony Scott, 1983)
Painajainen Elm Streetillä (Nightmare on Elm Street, ohjaus Wes Craven, 1984)
Re-Animator (ohjaus Stuart Gordon, 1985)
Kärpänen (The Fly, ohjaus David Cronenberg, 1986)
Henry Lee Lucas – Sarjamurhaaja (Henry: Portrait of a Serial Killer, ohjaus John McNaughton, 1986)
Evil Dead 2: Dead by Dawn (ohjaus Sam Raimi, 1987)
Aavesoturi (Sinnui Yauman, ohjaus Ching Siu-Tung, 1987)
Hellraiser (ohjaus Clive Barker, 1987)
Kadonnut (Spoorloos, ohjaus George Sluizer, 1988)

1990-luku

Jaakobin painajainen (Jacob's Ladder, ohjaus Adrian Lyne, 1990)
Uhrilampaat (The Silence of the Lambs, ohjaus Jonathan Demme, 1991)
Man Bites Dog – Ammatti: tappaja (C'est arrivè près de chez vous, ohjaus Rémy Belvaux, André Bonzel ja Benoît Poelvoorde, 1992)
Candyman (ohjaus Bernard Rose, 1992)
Bram Stokerin Dracula (Bram Stoker's Dracula, ohjaus Francis Ford Coppola, 1992)
DellaMorte dellAmore (ohjaus Michelle Soavi, 1994)
Scream (ohjaus Wes Craven, 1996)
Ringu (The Ring, ohjaus Hideo Nakata, 1998)
The Blair Witch Project (ohjaus Daniel Myrick ja Eduardo Sánchez, 1999)
Kuudes aisti (The Sixth Sense, ohjaus M. Night Shyamalan, 1999)
Odishon (Audition, ohjaus Takashi Miike, 1999)

2000-luku

Paholaisen selkäranka (El espinazo del diablo / The Devil's Backbone, ohjaus Guillermo del Toro, 2001)
The Others (ohjaus Alejandro Amenábar, 2001)
28 päivää myöhemmin (28 Days Later, ohjaus Danny Boyle, 2002)
Pahan yhteys (Janghwa, ohjaus Ji-woon Kim, 2003)
Haute Tension – Kiihtyvää kauhua (Haute Tension, ohjaus Alexandre Aja, 2003)
Ju-on: The Grudge (ohjaus Takashi Shimizu, 2003)
Saw (ohjaus James Wan, 2004)
The Descent – Loukussa (The Descent, ohjaus Neil Marshall, 2005)
Orpokoti (El orfanato, ohjaus Juan Antonio Bayona, 2007)

Ja ei kun pelkäämään!

MovieMonday: Lapsuuden sankarille

2011-07-18T10:32:00.000-07:00

MovieMonday-haasteessa kyseltiin tällä kertaa elokuvaa, joka on tehnyt vaikutuksen lapsuudessa. Valinta on helppo: näin 12-vuotiaana elokuvateatterissa Paluu tulevaisuuteen -trilogian ykkösosan, ja se todella tempasi minut mukaansa, vaikka varmasti nyt ymmärrän osan elokuvan tilanteista paljon paremmin kuin tuolloin kauan kauan sitten.

Marty McFly eli Michael J. Fox oli varhaisteinin mielestä niin ihana, että sen vuoksi piti käydä katsomassa myös täysin outo Teen Wolf-ihmissusielokuva. Se ei ehkä tekisi enää kummempaa vaikutusta, mutta Paluu tulevaisuuteen toimisi varmasti edelleen ihan samojen seikkojen vuoksi kuin yli 25 vuotta sitten vuonna 1985. Vanhempiensa tapaamisajankohtaan aikakoneella vahingossa joutuva Marty sotkee tekijöidensä rakastumisen perinpohjaisesti, ja yksi väärään aikaan väärässä paikassa oleminen riittää aiheuttamaan sopan, jonka varassa elokuva seisoo tukevasti. Minua jaksaa yhä uudelleen ja uudelleen naurattaa, kuinka Marty yrittää järkkäillä vanhempiaan yhteen.

Martyn isä (Grispin Glover) on onneton luuseri, ja äiti (Lea Thompson) on melkoinen unelmatyttöystävä, joka kelpaisi kaikille kylän pojille. Aikakoneen keksinyt hullu professori (Christopher Lloyd) on tietenkin ihana humoristinen hahmo.

Paluu tulevaisuuteen käyttää mielestäni hauskasti huumorin lähteenä myös sitä, miten 1950-luvulla nähdään 1980-luvun – ja myös silloisen lähitulevaisuuden - asiat. Marty soittaa tansseissa Chuck Berryn musiikkia, jonka tämän sukulaispoika välittää puhelimen avulla Berrylle, joka sitten saa inspiraation omasta hitistään. Martya pidetään naurettavana, kun hän kertoo, että vuonna 1985 Yhdysvaltain presidentti on Ronald Reagan – Reaganhan on B-luokan näyttelijä, ei poliitikko, eikä varsinkaan presidentti.

Paluu tulevaisuuteen on ehjä kokonaisuus ja jollain lailla aito elokuva, jossa ei tunnu olevan liian yrittämisen makua. Harmillista on, että trilogian kakkososa ei ollut yhtä onnistunut, sillä siinä pompittiin liikaa eri aikatasojen välillä ja yritettiin tehdä elokuvaa periaatteella “mitä monimutkaisempi sotku, sitä parempi elokuva”. Ei onnistunut. Villiin länteen sijoittuvan kolmososan muistan sen sijaan olleen ihan viihdyttävä.

Eläköön 1920-luku!

2011-07-17T12:27:00.000-07:00

Sophie Kinsella yllätti minut Himoshoppaajallaan, johon ihastuin kovasti. Aiheeltaan etukäteen kiinnostavampi Kevytkenkäinen kummitus oli sekin kelpo luettavaa, mutta ei ehkä aivan yhtä hykerryttävää kuin himoshoppaaja Rebecca Bloomwoodin hullunkurinen elämä.

Kevytkenkäinen kummitus on nimensä ja teoksen lajityypin mukaisesti kovin kepeä kummitustarina. Lontoossa asuva Lara Lington joutuu tahtomattaan itselleen täysin vieraan isotätinsä hautajaisiin, joissa sitten kuollut isotäti alkaa jutella Laralle, että hänen pitäisi saada takaisin eräs sudenkorentokaulakoru, koska muutoin ei sielu saa rauhaa. Lara ryhtyy tuumasta toimeen ja alkaa etsiä korua huolimatta siitä, että muut pitävät häntä lähinnä sekopäisenä – no, se ei ole ihme, koska Laran on keksittävä tekosyy sille, miksi hautajaiset on keskeytettävä, ja mikäpä olisikaan parempi tekosyy kuin se, että isotäti on murhattu ja ruumista on sen vuoksi edelleen tutkittava.

Isotäti Sadie on elänyt nuoruutensa 1920-luvulla, sillä hän ehti elää kunnioitettavaan 105 vuoden ikään. Hän vaikuttaa kyyniseltä rakkauden suhteen, mutta ei liene kenellekään yllätys, että kyllä hänenkin menneisyydestään löytyy SUURI rakkaus. Itse asiassa näyttää siltä, että hän on löytämässä sellaisen nykyajastakin, sillä hän ihastuu Ed-nimiseen amerikkalaiseen, jota Lara ei voi sietää mutta jonka kanssa Sadie pakottaa Laran treffeille. Lara haikailee entisen sulhonsa perään, vaikka Sadien mielestä tämä ei oikeasti rakasta Laraa.

Ihmissuhdesotkujen lisäksi Lara on sotkussa työssään: hänen muka ihana ystävänsä ja liikekumppaninsa Natalie on jättänyt hänet yksin firman ongelmien kanssa ja lähtenyt Intiaan epämääräiseksi ajaksi. Muitakin “pahiksia” löytyy: Laran Bill-setä on tehokkaan yököttävä hahmo, joka omistaa valtavan tuottoisan kahvilaketjubisneksen ja joka on aivan liikaa olevinaan liikenero.

Lara ei näe Sadieta vanhuksena vaan kuollut isotäti on kummitukseksi tultuaan palannut nuoruuteensa. Vähitellen Lara alkaa ymmärtää, että muistamattomana vanhainkodissa elänyt isotäti onkin ollut paljon villimpi kuin mitä hän itse on, todellinen elävä ihminen eikä vain pönöttävä nainen, joka on aina ollut vanhus. Tämä puoli kirjassa koskettaa. Emme ehkä halua tietää kaikkea isovanhemmistamme ja heidän ikätovereistaan, mutta voisimme edes ymmärtää, että kyllä hekin tietävät, mistä nuoruudessa on kysymys. Ja ainakin Sadie tietää Laraa paremmin myös, mistä rakkaudessa on kysymys. Ei liene vaikea arvata, kuka lopulta on Laralle se oikea.

Sadie on hauska hahmo, joskin ajoittain on raivostuttavaa, että hän vain ilmestyy yhtäkkiä jostain käytyään toisella puolella suurkaupunkia. Sadie myös ohjailee muiden ihmisten käyttäytymistä kirkumalla heidän korviinsa. Sekin tuntuu jotenkin teennäiseltä, mutta menettelee – sillä on sitä paitsi juonenkulun kannalta sen verran merkitystä, että jos Sadie ei pystyisi vaikuttamaan muihin, kirjan tarina olisi pitänyt kirjoittaa aivan erilaiseksi.

On hauska lukea, kuinka Lara muka esittelee Edille Lontoota. Ed näyttää tietävän Laran kotikaupungista enemmän kuin tämä itse. Sen sijaan on ärsyttävää, että kirjan kääntäjä ei tunnu tuntevan Lontoota laisinkaan. Jostain käsittämättömästä syystä hän on kääntänyt nimistöä, jota ei koskaan käännetä esimerkiksi matkaoppaissa. Tämä kääntäminenkin tehdään epäloogisesti. Onneksi London Eye saa olla oma itsensä, eikä joudu olemaan Lontoon Silmä. National Portrait Gallerysta on kuitenkin tehty Kansallinen muotokuvagalleria. Hetken pitää kelata myös, kun tekstissä tulee vastaan Pyhän Paavalin katedraali. Ai niin, kaikki muuthan kutsuvat sitä nimellä St Paul's Cathedral.

Kirjan loppuratkaisu on varsin hauska. Kaulakoru tietenkin löytyy, mutta Sadiesta paljastuu asioita, joita hän ei itsekään tiennyt. Kevytkenkäinen kummitus on oivallista viihdekirjallisuutta. Se sopii mainiosti kesälukemiseksi ja matkalukemiseksi Lontoon-matkalle.

MovieMonday: Gone but not forgotten...

2011-07-12T10:19:00.000-07:00

MovieMondayn aiheena on tällä viikolla elokuvanäyttelijä, joka on kuollut mutta jota emme silti unohda. Aihe on tällä kertaa hieman vaikea. En ole kovinkaan paljon katsellut vanhoja elokuvia, joissa vanhanajan filmitähdet loistavat. Viime aikoina kuolleet nuoret näyttelijätkään eivät ole erityisesti koskettaneet minua urallaan. Lopulta olen päätynyt valitsemaan näyttelijän, jonka olen nähnyt vain muutamassa elokuvassa sivuosassa mutta joka on jäänyt mieleen: Richard Harrisin.

Richard Harris on jäänyt minulle erityisesti mieleen kahdesta roolistaan. Ensiksikin hän esitti Marcus Aureliusta elokuvassa Gladiator. Vanha keisari oli saanut elämänsä aikana viisautta ja tiesi, mitä valtavalle valtakunnalleen halusi, mutta kaikki ei mennyt niin kuin hän halusi. (Unohdettakoon tällä kertaa, että totuus Marcus Aureliuksen elämästä ja kuolemasta on aivan toinen kuin elokuvan esittämä näkemys.)

Toiseksi Harris on jäänyt tietenkin mieleen Harry Potter -sarjan kahden ensimmäisen osan Albus Dumbledorena. Vaikka Michael Gambon on asettunut Dumbledoren viittaan kiitettävästi, olisi tietenkin ollut suotavaa, että sarjan aloittanut Harris olisi elänyt niin pitkään, että olisi voinut esittää Dumbledorea kaikissa Potter-elokuvissa. Mutta yhtä lailla kuin Harrisin Marcus Aureliuksesta, myös hänen tekemästään Albus Dumbledoresta huokuu rauhallisuus ja viisaus.

Matkalaukun pakkaamisesta

2011-07-11T12:20:00.000-07:00

Iltalehti kertoo vähemmän yllättävän tutkimustuloksen: naisilla on maailmalla matkatessaan yleensä liikaa roinaa mukana. Kaikkein hämmentävimmältä kuulostavat matkalle otettavien vaatekappaleiden määrät. Brittitutkimuksessa kävi ilmi, että keskimäärin viikon matkalle pakatussa naisen matkalaukussa on 19 yläosan ja 16 alaosan vaatetta. Vaikka tämä määrä sisältäisi kaikki alusvaatteetkin, vaikuttaa se hämmentävältä. Miten ihmeessä joka päivälle tarvitaan monta eri vaatetusta?

No, tämä on se asia, mitä en muutoinkaan ymmärrä, sillä en ole mitenkään erityisesti vaateshoppailuun hurahtanut. Lomamatkalla pärjään ihan mainiosti parilla housuilla ja muutamalla paidalla. Yhdet kengät riittävät, jos eivät satu hajoamaan paljosta kävelystä. Minulle riittää se, että vaatteet ovat mukavat ja matkalla käytännölliset, tosin en mielelläni tietenkään pue päälle vaatteita, joiden ulkonäöstä en pidä. Jos kuitenkin pakkaisin mukaani tuollaiset keskimääräiset tavaramäärät, tarvitsisin kolme kertaa isomman matkalaukun, enkä sitten jaksaisi vedellä sitä ympäriinsä.

Olen oppinut mieheltäni käytännöllisen pakkaamisen. En pakkaa lainkaan nesteitä käsimatkatavaroihin – eipähän tarvitse esitellä muovipusseja turvatarkastuksessa tai miettiä, minkä kokoisia tuubit ja purnukat ovat. Matkalaukkuni on keskikokoinen ja käsimatkatavara tavallinen olkalaukku, jonka hihnan voi vetää pään yli, koska pidän sellaista matkalla turvallisempana.

Tässä matkapakkaamisjutussa huomaan jälleen olevani epänaisellinen. Minun on vaikea ymmärtää, kuinka joku ei pärjää lentomatkaa ilman meikkejä ja kuinka matkalla pitää olla monenlaista vaatetusta vain mielialan vuoksi, ei sen vuoksi, että saa puhdasta päälle, kun sattuu sotkemaan itsensä spagettikastikkeeseen. Matkat ovat epänaisellisuudestani huolimatta olleet kovin antoisia ja niistä on jäänyt hyviä muistoja loppuelämäksi. Tiedä sitten, kuinka paljon se johtuu siitä, että olen keskittynyt hieman vähemmän hyvältä näyttämiseen. Mutta kukin taaplaa tyylillään. Minä yritän pitää matkalaukun sopivan painoisena ja ainakin sen verran tyhjänä, että kaikki kaunis, mitä haluan ostaa matkalta muistoksi, mahtuu siihen.

Kellopeliappelsiini

2011-06-24T02:48:00.000-07:00

On harvinaisen nerokasta aloittaa kirja, sitten hylätä se kuukausiksi laukkuun ja sitten yrittää jatkaa sitä. Niin minulle kuitenkin kävi Anthony Burgessin Kellopeliappelsiinin kanssa. Yllättäen tämän teoksen kyytiin ei ollut kuitenkaan vaikea hypätä takaisin. Ehkä se johtui siitä, että minulle tärkeää eivät olleet niinkään tapahtumat kuin teoksen kieli. Kirjassa ei myöskään ole niin montaa käännettä, etteivätkö ne jäisi sujuvasti mieleen.

Alex on teini, joka on kiinnostunut lähinnä ilkivallasta ja ihmisten mukiloinnista mahdollisimman huonoon kuntoon. Lopulta hän jää kiinni ja häneen testataan menetelmää, joka saa välivaltaa näyttämällä ajan kanssa hänen väkivaltaiset halunsa loppumaan. Alex palaa yhteiskuntaan parantuneena, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa myös tahdotonta. Alex ei voi enää sietää väkivaltaa, mutta törmää jatkuvasti menneisyyteensä ja siihen, että toiset eivät ole aivan yhtä parantuneita kuin hän itse. Lopulta Alex palaa omaksi itsekseen mutta huomaa, ettei himoa väkivallan tekoja enää. Hän tulkitsee kasvaneensa aikuiseksi – tai olevansa kasvamassa aikuiseksi ainakin hissukseen:

Da, da, da sitä se oli. Nuoruuden oli väistyttävä, niin se on. Mutta nuoruus on vain sitä, että sitä tavallaan saattaa olla ikään kuin eläin. Ei, se ei ole vain sitä, että olisi eläin, vaan ennemminkin, että on ikään kuin sellainen maljenki lelu, joita näkee myytävän kaduilla, ikään kuin pieni pellistä tehty tselovek, jolla on jousi sisällä ja väännettävä avain ulkopuolella ja kun vääntää sitä avainta surrr-surrr-surrr niin eteenpäin se kulkee, ikään kuin kävellen, oi veljeni. Mutta se kulkee suoraa linjaa ja pamauttaa suoraan päin esineisiin pam-pam, eikä se mahda mitään sille, mitä se tekee. Nuorena oleminen on samanlaista, kuin olla yks sellaisista maljenkeista koneista.

Alexin näkemys nuoruudesta on jossain määrin totuudenmukainen mutta mielestäni kuitenkin liian pessimistinen. Tosiasiassa Alexilla oli nuoruudessaan oma tahto, joka kylläkin johti häntä hölmöyksiin. Se on sinänsä aika tyypillistä nuoruutta – joskin aikuisetkin hölmöilevät yhtä lailla. Alex ei myöskään usko, että nuoruudelle ja sen virheille voisi tehdä mitään, että vanhemmat voisivat vaikuttaa siihen, miten paljon nuori töppäilee. Mielestäni voi kylläkin sanoa, että jokaisen sukupolven pitää tehdä uudestaan samat virheet, jotka edellinen sukupolvi on tehnyt. Toisaalta on vaikea hyväksyä ajatusta, ettei kasvatuksella olisi mitään merkitystä.

Romaanista on ymmärtääkseni esitetty perusteellisia syvällisiä analyyseja. Itselleni päällimmäiseksi kysymykseksi nousee se, kuinka väkivaltaista Alexia kirjassa kohdellaan. Hänen kohtaamansa aivopesu ei ole varmasti oikea tapa yrittää tehdä pojasta asiallisesti käyttäytyvää kansalaista. Mutta ei ihmisten pahoinpitelyäkään pidä hyväksyä. Miten paljon yhteiskunta voi kontrolloida? Ei ainakaan näin paljon kuin Kellopeliappelsiinissa.

Kuten jo kerroin, minä innostuin kuitenkin ehkä eniten Kellopeliappelsiinin kielestä, nimenomaan nadsatista, jota Alex kavereineen puhuu. Koska olen kouluaikoinani lukenut venäjää, nadsatin ymmärtäminen kävi kohtuullisen helposti, vaikkakin kirjan takana olevaa sanastoa tuli sitäkin käytettyä. Olen oikeastaan hämmästynyt siitä, että ihastuin tähän kielimuotoon, sillä venäjä ei ole kielisuosikkini enkä ole mikään hillitön slanginkaan ystävä. Tässä vielä näyte kielestä, joka sai minut ihastumaan koko Kellopeliappelsiini-teokseen:

Mä sanoin: ”Mä en sano edes yhtä yksittäistä slovoa, ennen kuin mä saan asianajajani tänne. Mä tunnen lain, senkin sonnat.” Tietysti ne kaikki hohottivat kunnon raikuvat naurut sille ja se pää-tähti-sika virkkoi: ”Selväpä selvä, pojat, eiköhän aloiteta myös näyttämällä hänelle, että me tunnemme lain, mutta lain tunteminen ei riitä.” Sillä oli ikään kuin sivistynyt golossi ja se pomiloi erittäin pitkästyttävällä tavalla, ja se nyökkäs ikään kuin toverillisesti hymyillen yhdelle erittäin isolle lihavalle sialle. Se iso, lihava potsi riisui poliisitakkinsa pois ja saattoi nähdä, että sillä oli tosi iso, muinainen paskamaha kasvattina, sitten se tuli mun luo, ei kovinkaan skoryi, ja mä haistoin maitotsain, jota se oli lipittänyt, kun se avas tunkionsa virnistääkseen mulle ikään kuin lopen kyllästyneesti ja viekkaasti. Sillä ei ollut juurikaan liian tarkkaan ajeltu leuka ohranaks ja sen paidassa saattoi havaita ikään kuin kuivuneet hikiläiskät kainaloissa, ja klyyvariin tulvahti siitä ikään kuin korvarähmän haju, kun se tuli lähelle.

MovieMonday: Itkupilli

2011-06-20T09:14:00.000-07:00

MovieMondayn aihe tänään on tälle itkuttajalle oikein sopiva: elokuvat ja itkeminen. Mikä elokuva saa kyynelet silmiin, jos jokin elokuva yleensä saa? No, minulla kyllä saa. Helppo valinta tähän on Hachiko, mikä on sinänsä hauskaa, sillä olen nähnyt elokuvan vain osittain pariin kertaan, en kertaakaan ainakaan yhtäjaksoisesti alusta loppuun. Mutta ylitsevuotavasti on itketty!

Hachiko on akita, joka löytyy rautatieasemalta. Koiran löytänyt Parker Wilson (Richard Gere) salakuljettaa koiran kotiinsa, vaikka tietää, ettei vaimo ole siitä kovin innoissaan. Ajatuksena on etsiä koiralle pysyvä koti jostain muualta, mutta tietäähän sen, että koira jää löytäjänsä luo.

Parker toimii opettajana toisella paikkakunnalla ja lähtee töihinsä aina junalla. Hachiko seuraa isäntäänsä juna-asemalle ja odottelee tätä siellä myös tämän palatessa töistä. Todella hellyttävää ja suloista! Itkettämiseen se ei vielä kuitenkaan riitä, mutta kyyneliä alkaa tulla viimeistään siinä vaiheessa, kun Parker kuolee töissä ollessaan aivan yllättäen eikä Hachiko tietenkään ymmärrä, mitä on tapahtunut. Koira odottaa isäntäänsä asemalla joka päivä elämänsä loppuun saakka – siis vuosikausia.

Kaikista liikuttavinta on tietenkin se, että Hachiko ei ole mikään elokuvantekijöiden keksimä koira, vaan 1920-1930-luvuilla Japanissa elänyt koira, joka todellakin odotti isäntäänsä töistä turhaan lähes kymmenen vuotta.

Elokuva ei sijoitu Japaniin, mutta oikean Hachikon kotimaa on muistettu siinä sillä tavoin, että elokuvan koirakin on alun perin kotoisin Japanista. Elokuva näyttää Hachikon elämän pienestä pennusta vanhaksi koiraksi, ja ihmettelen kyllä niitä, jotka eivät tarinan nähdessään liikutu lainkaan – millaista uskollisuutta Hachiko osoittaakaan, lainkaan ymmärtämättä, että odottaa turhaan. Vai sureeko sekin vain omalla tavallaan?

MovieMonday: Elämän menetetyt tunnit

2011-06-13T12:27:00.001-07:00

MovieMonday-blogi julkaisee joka maanantai haasteen elokuva-aiheiselle mielipiteelle. Hyppään mukaan haasteen #3 kohdalla. Tällä kertaa pitäisi tunnustaa, minkä elokuvan parissa vietetty aika on mennyt totaalisesti hukkaan.

Myönnettäköön, että katsastin jo ennen oman postaukseni kirjoittamista, mitkä elokuvat ovat saaneet toiset ihmiset kitumaan – omista aivoista kun ei pompannut heti esiin ehdotonta inhokkia. Yhden selkeästi minuun vaikuttamattoman elokuvan kyllä löysin – ja tietenkin se oli kriitikoiden ja katsojien – kaikkien! – ihastelema Brokeback Mountain.

Vuokrasimme kerran Brokeback Mountainin ystäväni kanssa ja istuimme viettämään – tosin toiveittemme vastaisesti – erittäin pitkästyttävää elokuvahetkeä. Odotimme tietysti jotain muuta, koska elokuva oli palkittu ja ties mitä. Mutta ei. Emme kaivanneet sitä valtavaa eeppisyyttä, emme innostuneet tarinasta, emme samastuneet henkilöiden tunteisiin.

En muista elokuvasta paljoa muuta kuin että siinä oli kaksi homomiestä ja petetty vaimo. Niistä aineksistahan saisi aikaan vaikka mitä, mutta minulle elokuva toi vain kaksi tuntia ja vartin pitkästymistä. (Olisin voinut vaikka vannoa, että elokuva oli ainakin kolme tuntia pitkä.)

Lopuksi kuva, joka kertoo kaiken Brokeback Mountainista. Olihan siinä kaksi miestä ja hevosia. Ja mitään ei tapahtunut.

Vaikeaa sulatettavaa: Melancholia

2011-06-12T12:01:00.000-07:00

Lars von Trierin uusin tuotos Melancholia on elokuva, jonka sulamisesta en voi olla aivan varma. Elokuvan alku hidastettuine kuvineen ja pauhaavine musiikkeineen on kuin klassiseen musiikkiin tehty ahdistava musiikkivideo. Sujuvamman tarinankerronnan alkaessa päästään kiinni tarinaan, jossa on kaksi osaa, jotka eivät tunnu liimautuvan riittävästi yhteen, kameran kuva heiluu niin, että heikommat saavat pahoinvointia ja elokuvan loppu on aivan liian pitkästi pitkitetty.

Justine (Kirsten Dunst) on mennyt naimisiin. Tarina alkaa hilpeästi siitä, kuinka nuori morsian yrittää päästä sulhasensa Michaelin (Alexander Skarsgård) limusiinilla hääjuhlapaikalle, jossa kaikki muut ovat odottaneet jo pitkään. Limusiini ei mahdu kääntymään kapealla tiellä, ja sitä yrittävät ohjata niin kuljettaja, sulhanen kuin morsiankin.

Heti hääpaikalle saapumisen jälkeen katsoja ymmärtää, että näistä häistä on iloisuus oikeasti kaukana. Justinen sisko Claire (Charlotte Gainsbourg) on hääparia vastaanottaessaan aivan hermona siitä, että hääjuhlien aikataulu on pettänyt, ja kun päästään ruokapöytään ja puheita pitämään, morsiamen äiti paukaisee, ettei usko avioliittoon. Tunnelma on erittäin kireä. Hyvin pian selviää, että Justinekin on aivan sekaisin – hän pakenee pois juhlaväen keskuudesta ja vain esittää onnellista morsianta. Hääyökin menee niin vähän putkeen, että sulhanen lähtee lätkimään.

Elokuvan toinen osa keskittyy Claireen, jonka puoliso John (Kiefer Sutherland) odottelee innokkaana, kuinka Melancholia-niminen planeetta ohittaa maan aivan lähietäisyydeltä. Eri ihmiset laskevat asiat kuitenkin eri tavoin, ja Claire uskoo niitä, jotka sanovat Melancholian törmäävän maahan ja aiheuttavan maailmanlopun. Ja niinhän se tietenkin menee, että Claire on oikeassa – jo elokuvan johdanto, se musiikkivideon omainen, paljastaa, että planeetat kohtaavat räjähtäen.

Melancholian ensimmäinen osa on täynnä ihmissuhteita, ja siksi se on kiinnostavampi kuin toinen osa, jossa pari ihmistä – ensiksi loppuun saakka masentunut, sitten pirteämpi Justine myös – veivaa sitä, kohtaako heidät maailmanloppu vai ei. Jotenkin ihmetyttää, miksi elokuva kertoo kaksi niin erilaista tarinaa, sillä yksikin olisi riittänyt leffan aiheeksi. Elokuvan nimi kyllä viittaa kätevästi sekä Justinen olotilaan että maata lähestyvään planeettaan, ja molemmat "alakulot" ovat läsnä elokuvan molemmissa osissa. Siitä huolimatta tuntuu, kuin olisi nähnyt kaksi eri elokuvaa.

Toki Melancholiassa on joitakin vaikuttavia kuvia, kuten aivan ensimmäinen kuva, joka näyttää Kirsten Dunstin Justinen sellaisen väsymyksen ja epätoivon vallassa, että näyttelijää ei ole tunnistaa. On kuitenkin myönnettävä, että lopussa toivoin melkoisen pitkään, että maailmanloppu saataisiin hoidettua alta pois ja elokuva loppuisi. Tuntuu, ettei Clairen epätoivo muutu mihinkään suuntaan. No, on hän välillä jo helpottunut, kun näyttää siltä, että Melancholia etenee maasta, mutta sitten kauhu valtaa hänet, sillä planeetta on muuttanut suuntaa. Tunne junnaa paikallaan, eikä siskosten keskustelukaan tunnu liikuttavan, kuten ei myöskään se, että Justine keksii keinon, jolla Clairen ja Johnin poika Leo saadaan hysteerisestä äidistä huolimatta rauhoittumaan maailmanlopun edellä.

Periaatteessa pidän elokuvista, jotka eivät liiallisesti selittele itseään. On ihan hyvä, että jää arvoitukseksi, miksi Justine on niin masentunut ja tunteeko hänen sulhasensa Michael häntä kovinkaan paljoa vai onko avioliittoon hypätty vain Justinen epätoivoisena yrityksenä elää edes pieni hetki onnellisena. Mutta vaikka Melancholia on tavallaan hyvällä tavalla arvoituksellinen elokuva ja mielenkiintoinen katsomiskokemus, en ole ollenkaan varma, että tuo mielenkiintoinen tarkoittaa samaa kuin hyvä ja positiivisessa mielessä vaikuttava. Ikävä kyllä.

Lontoota voi aina suositella

2011-06-05T11:59:00.000-07:00

Palasin hiljattain viidenneltä Lontoon-matkaltani. Minusta riippumattomat olosuhteet ovat johtaneet siihen, että Lontoo on valikoitunut matkakohteeksi uudelleen ja uudelleen viime vuosina, mutta eipä tuo haittaa minua yhtään – kaupunki on yksi ehdottomista suosikeistani.

Jo aiemmin suosittelin Lontoo-kokemuksia. Suositellaan nyt muutama lisää ihan huvin ja matkan muistelun vuoksi. Jos siis menet Lontooseen, harkitse näitä:

1) Vieraile Highgaten hautausmaalla – varsinkin, jos et ole aiemmin nähnyt muratin valtaamia ja maahan puoliksi uponneita hautoja. Hautausmaalla on kaksi puolta. Toiselle ei pääse vaeltelemaan yksikseen, mutta opastuskierroksella kuulee erikoisia tarinoita. Toisella puolella pönöttää Karl Marxin hauta, mutta ei kannata antaa sen haitata, sillä sieltäkin löytyy paljon muuta, mikä on kaunista.

2) Käy eläintarhassa katsomassa, millaisia piikkisiat ovat. Samalla näet pingviinien uuden altaan, joka on avattu toukokuun lopulla, ja voit kävellä perhosten keskellä perhostalossa ja toivoa, että jokin niistä kauniista lentävistä olennoista istahtaa kädellesi. Tai voit nähdä oikean lohikäärmeen ja ihastella Galapagos-saarten kilpikonnia, jotka eivät muuten juokse karkuun.

3) Shoppaile Camden Townissa. Muista mennä tyhjin vatsoin, jotta voit ostella herkkuja kojuista kanavan varrelta ja istua hauskojen pikkumopojen päälle syömään niitä.

4) Hieman toisenlaista shoppailua voit harrastaa Westfieldin ostoskeskuksessa. Siellä on jokaiselle enemmän jotain kuin Camdenissa, vaikka Camden onkin sympaattisempi paikka.

5) Käy katsomassa ainakin yksi musikaali. Hyviä vaihtoehtoja ovat mm. Wicked (vaikka on pakko sanoa, että Lännen noidan sulaminen oli Helsingissä toteutettu näyttävämmin ja dramaattisemmin) ja Les Miserables.

6) Maista steak and kidney pieta – ainakin matkaseuran lautaselta. Se ei ole ollenkaan niin pahaa kuin miltä kuulostaa.

Onneton äitiys

2011-05-26T13:08:00.000-07:00

Karin Mäkelän teos Valkea voima – huumeäidin tarina kertoo epätoivoisesta yrityksestä yhdistää huumeiden – tässä tapauksessa lähinnä amfetamiinin – käyttö ja äitiys. Mäkelä on kolmen lapsen äiti ja kirjoittaa omasta elämästään.

Mäkelä kuvaa, kuinka on saanut kolme lasta, kuinka jokainen heistä on otettu huostaan ja kuinka kaikki on lopulta kaatunut päälle entistäkin pahemmin, kun vanhin lapsi Juho on tehnyt itsemurhan 16-vuotiaana. Ilmeisesti juuri tuo itsemurha on ollut Mäkelälle kipinä kirjoittaa äitiydestään.

Ei ole mitenkään yllättävää, että Karin Mäkelä ei koe onnistuneensa äitiydessään. Surullista on kylläkin se, että sen perusteella, mitä hän itse kertoo, hän olisi aivan erinomainen äiti, jos huumeilla ei olisi sijaa hänen elämässään. Lieneekö syynä sitten se, että on joutunut kohtaamaan omat virheensä, Mäkelä jaksaa äitinä kuunnella eikä tuomitse räyhäten vaan kertoo reilusti, mitä ei hänen mielestään kannata tehdä. Lapset – ainakin Juho – uskaltavat kertoa hänelle kaikista asioistaan. Tuntuu tosin hieman karmaisevalta lukea, kun Mäkelä sanoo pojalleen, ettei tämän kannata lähteä varastelun polulle, koska äiti on jo varas ja se riittää yhden perheen osalta. Vaikuttaa siltä, että Mäkelä on tuolloin ainakin hyväksynyt itselleen elämänpolun, jossa eletään rikoksesta toiseen ja osa ajasta istutaan vankilassa.

Kirja on todellakin kuvaus äitiydestä. Se ei paneudu erityisen tarkkaan huumeiden aiheuttamiin tuntemuksiin, vaikka mainitseekin ne morkkiksineen, innostuksineen ja niine tunteineen, että huumeita pitää käyttää siitä huolimatta, että niistä ei saa hyvää oloa. Myöskään vankila-aikojaan Mäkelä ei kuvaa tarkasti. Äitiys on keskiössä, ja se onkin tällaiselle teokselle mielestäni hyvä valinta. Kirja näyttää hyvin sen, millaisten ristiriitojen keskellä elää äiti, joka ei saa lopetettua huumeidenkäyttöään mutta jolle lapset kuitenkin ovat kaikki kaikessa. Lasten näkökulma ei tule niin paljon esiin, mutta lukija voi selvästi ymmärtää, että he kärsivät.

Ulkopuoliselle herää helposti yksi kysymys: miksi äiti ei pysty pitämään itseään kuivilla, vaikka huumeettomia jaksoja on useita? Syiksi kirja esittää itsepetoksen ja riippuvuuden, mikä kuulostaakin uskottavalta. Mäkelän ratkeamiset näyttävät tapahtuvan siten, että hän saa itsensä uskomaan, että voisi vielä vetää yhdet, vain ne yhdet. Eikä vain yhden annoksen vetäminen ole mahdollista.

Lasten huostaanottoon liittyen Mäkelä tuo esiin tilanteita, joissa hän katsoo viranomaisten toimineen väärin. Kieltämättä on helppo uskoa, että monesti vain työnsä puolesta asioita hoitavat tekevät jotain vain tehdäkseen jotain, eikä kukaan ehdi perehtyä asiaan riittävästi ja seistä apua tarvitsevan vierellä tosissaan. Sinänsä Mäkelä ei kritisoi sitä, että hänen ei ole annettu asua lastensa kanssa vaan ennemminkin sitä, että viranomaiset eivät ole aina tehneet järkeviä päätöksiä, että häntä äitinä ei ole kuunneltu tarpeeksi tai että hänen lapsiensa eteen ei ole tehty tarpeeksi.

Kirjan loppuosa keskittyy kuvaamaan Mäkelän huolta Juhosta, joka on sairastunut vakavasti masennukseen. Poika on itsetuhoinen ja siinä mielessä itsemurha ei ole yllätys. On surullista, että noin nuori tekee itsemurhan eikä sekään varmasti Mäkelää lohduta, että on vaikea uskoa pojan sairastumisen johtuvan pelkästään äidin huumeidenkäytöstä, vaikkei sitäkään voi kieltää, että tuskin huostaanotetulla on keskimäärin kaikkein tasapainoisin lapsuus ja että äidin – sekä isän – huumeinen elämä vaikuttaa lapsiin, vaikka nämä asuisivatkin toisaalla.

Mäkelä kumoaa kirjallaan käsityksen siitä, että huumeet oikeasti olisivat vieneet häntä niin, että hän todella olisi lakannut kokonaan välittämästä mistään muusta. Hän ei varmasti halua, että häntä surkuteltaisiin, mutta jotkut nettikommentit ovat olleet aika kovia. Eikö kuitenkin ole hyvä, että joku on kirjoittanut aiheesta? Ehkä kirja auttaa jotakuta näkemään päihderiippuvaisetkin ihmisinä ja ehkä se on toisille myös varoitus siitä, millä tavalla voi järjestää itselleen vähemmän onnellisen elämän.

Helsingin Sanomien nettisivuilta löytyy Karin Mäkelän haastattelu.

Kuinka vaikea voi äidin ja tyttären suhde olla?

2011-05-23T14:34:00.000-07:00

Kun Canal+ tuli hankittua Game of Thronesin takia, sain kaupan päälle loistavan viisiosaisen minisarjan Mildred Pierce. Onneksi pääosassa on suuri suosikkini Kate Winslet, sillä muutoin sarja olisi saattanut mennä noin vain ohitse.

Mildred Pierce (Kate Winslet) on perheenäiti, joka eroaa tarinan aluksi. Eletään 1930-lukua. Tuore yksinhuoltaja ei ole paljon muuta tottunut tekemään, kuin leipomaan kakkuja. Aluksi työn syrjästä kiinni saaminen ottaakin koville, mutta Mildred on sinnikkyyden perikuva ja keksii pian, että hän todellakin voisi elää kakuilla ja ruuanlaitolla. Niinpä naisesta tulee yrittäjä.

Ennen tätä kuvioihin ilmestyy kuitenkin uusi mies, Monty (Guy Pearce), joka on menestyvä poolonpelaaja ja Mildredistä ilmeisesti fyysisesti vastustamaton. Asiat näyttävät välillä menevän loistavasti, sillä menestyvä yritystoiminta ja uusi rakkaus saavat Mildredin tuntemaan itsensä onnelliseksi. Lapset – kaksi tytärtä – vain sattuvat aiheuttamaan hänelle paljon surua. Nuorempi tytär Ray (Quinn McColgan)on suloinen, mutta hänen kohtalonsa on surullistakin surullisempi. Vanhempi tytär Veda (nuorempana Morgan Turner, vanhempana Evan Rachel Wood) puolestaan on niin hankala kuin tytär äidilleen ikinä voi olla.

Ihmissuhteet ovat Mildred Piercen keskiössä. On ahdistavaa katsoa, miten Veda kohtelee äitiään. Hänen käytöksensä johtaa lopulta siihen, että Mildred lausuu sanat, joita kukaan äiti ei taatusti toivo sanovansa lapsestaan: "The hell with her." Oman lapsenkaan kieroilusta ja petollisuudesta ei voi päästä eroon kuin yhdellä tavalla – katkaisemalla välit kokonaan. Sitä ennen on kuitenkin soudettu ja huovattu ja Mildred on antanut äidinrakkautta, jota tyttären ei tässä tapauksessa voi sanoa ansainneen. Myöskään Mildredin rakkauselämä ei ole kovin onnellista ja ongelmatonta, ja onkin mielenkiintoista, miten tarina sen osalta päättyy: tuki Mildredille tulee kaikissa tilanteissa tietyssä mielessä odottamattomalta suunnalta.

Kate Winsletin ja hänen tytärtään näyttelevän Evan Rachel Woodin ikäero on vain 13 vuotta. Evan Rachel Wood tulee Vedan rooliin tämän ollessa siinä 17-vuotias. Toisaalta tarinan aikana parikymppiseksi varttuvan Vedan rooliin olisi lopulta ollut vaikea laittaa oikeasti teini-ikäistä näyttelijää – ellei sitten näyttelijää olisi vaihdettu vielä kertaalleen, mitä ei voi pitää järkevänä ratkaisuna. Veda on nimittäin niin pirullinen, diivamainen ja kiero, että ensiksikään kenenkään teinin ei voisi olettaa kykenevän eläytymään niin vinoutuneeseen ajatusmaailmaan - ainakaan toivottavasti - ja toiseksi Veda esiintyy viimeisessä jaksossa ilman rihman kiertämää, joten senkään vuoksi rooliin ei ole voinut palkata alaikäistä näyttelijää.

Aluksi Evan Rachel Woodia ei ole tunnistaa samaksi näyttelijäksi, joka esittää vampyyrikuningatarta True Bloodissa, mutta ei hätää – kun Veda alkaa muuttua entistä karmeammaksi, näyttelijästäkin alkaa löytyä tuttuja piirteitä, sillä erolla tosin, että Louisianan vampyyrikuningatar on myös humoristinen hahmo, Veda todellakaan ei.

Kate Winsletin roolisuoritus on sydäntäsärkevä. Jollain lailla tarinan loppu on kuitenkin lohdullinen. Ehkä Mildred lopulta saa elää seesteisempää elämää ja olla onnellinen. Kovia ratkaisuja tuon onnen saavuttaminen tosin vaatii. Mildred Piercen tarinaa voi pitää kuitenkin myös selviytymistarinana, eikä sellaisilla koskaan voi olla aivan täysin onneton loppu.

Mildren Piercen jaksot alkavat Canal+:lla alusta kesäkuun 4. päivä. Ja joskushan sarja tulee varmasti myös ilmaiseksi näkyville kanaville. Viimeistään silloin kannattaa pitää huolta, ettei se mene ohitse.

Read the Book, See the Movie: Veronika päättää kuolla

2011-05-19T04:55:00.000-07:00

Paolo Coelho taitaa olla kirjailija, jota toiset pitävät turhanpäiväisenä lässyttäjänä ja jota toiset jumaloivat. Itselläni on muutama Coelho hyllyssä, mutten ollut lukenut yhtään ennen kuin päätin ottaa asiakseni tutustua teokseen Veronika päättää kuolla. Dvd löytyi nimittäin sattumalta kirjastosta, joten pääsin lisäämään taas yhden kohdan Read the Book, See the Movie -haasteeseen.

Veronika päättää kuolla kirjana

Veronika päättää kuolla ei ole pitkä teos, mutta ikäväkseni on todettava, että tuotti hieman vaikeuksia saada luettua se loppuun. Perusasetelma kirjassa on kiinnostava: Veronika-niminen nainen yrittää itsemurhaa ja joutuu mielisairaalaan, jossa todetaan, että vaikkei itsemurha päättänytkään hänen elämäänsä, se tulee päättymään hyvin pian, koska Veronikan ottamat lääkkeet ovat vaurioittaneet hänen sydäntään.

Mielisairaalassa Veronika tutustuu muutamiin ihmisiin, joista merkittävin on skitsofreenikko Edvard, joka rakastaa kuunnella Veronikan pianonsoittoa. Lopulta on itse asiassa hieman vaikea sanoa, onko Veronika täysillä edes kirjan päähenkilö, koska näkökulma vaihtuu tarinassa salakavalasti ja ajoittain esitellään pitkästikin aivan jonkun muun kuin Veronikan pohdintoja elämästä.

Kirja pohdiskeleekin niin paljon, että välillä tuntuu kuin lukisi jotain hömpöttävää elämäntaito-opasta, joka latelee itsestäänselvyyksiä. Ihmisen pitää löytää se, mikä on hänelle tärkeää. Meille on laadittu valtava määrä sääntöjä, jotka kahlitsevat meitä ja joista irti päästessämme voisimme olla vapaita. Vain hullu voi olla vapaa. Hohhoijaa. Ei ole ihme, että Veronikakin keksii, että elämä voisi ollakin mukava juttu, sillä ei hänellä ole mitään ongelmatilannetta itsemurhaa yrittäessään. Hän on elänyt tavallisesti, ehkä ajatellut liian vähän itseään, mutta kyllästynyt ennen kaikkea. Veronika ei kuitenkaan vaikuta varsinaisesti masentuneelta – niin, tai mitä pitäisi sanoa ihmisestä, joka ottaa yhdeksi itsemurhan syyksi sen, että joku jossain ei tiedä, missä Slovenia on – joten hänen ajatuksensa elämän lopettamisesta tuntuu tavallistakin järkyttävämmältä ja epäuskottavammalta.

Veronika päättää kuolla henkii henkisyyttä. Siksikin se ehkä kuulostaa joltain jumaluudesta puhuvalta elämäntaito-oppaalta, vaikkei yhtä jumalaa suoraan tyrkytäkään. Tämän rinnalla se esittää, että masturbaatio on tie vapautumiseen. No, sekin ajatus tuntuu naiivilta. Kaikissa eniten ärsyttää ehkä kuitenkin se, että Coelho on tunkenut itsensä mukaan kirjaan siten, ettei sillä ole tarinan kannalta mitään merkitystä. Hän vilahtaa kirjassa ja häviää, ilmeisesti jonkinlaisena viittauksena siihen, miksi on kirjan kirjoittanut, mutta kaikkinensa tuo vilahdus on aivan turha. Kirjan lopussa on tämän kaiken lisäksi ns. yllätys, joka ei yllätä.

Täytyy sanoa, että Coelho ei siis kolahtanut, enkä erityisemmin odota kirjasta tehdyn elokuvan näkemistä. Aion kuitenkin katsoa sen, vaikka pelkäänkin, että se siirtää tarinan pois Sloveniasta ja on pitkäveteinen. Jospa elokuvantekijät olisivat kuitenkin kehitelleet jotain tapahtumista tarinaan dramatisointivaiheessa – mutta eivät nyt välttämättä sitä masturbaatiota ainakaan enempää kuin kirjassa oli.

Veronika päättää kuolla elokuvana

Ikävä kyllä Veronikasta ei ollut saatu tehtyä myöskään kovin vetävää elokuvaa. Sarah Michelle Gellar ottaa Veronikan roolin tosissaan ja esittää häntä herkkäeleisesti pienin vivahtein, mutta itse elokuva on muutoin pitkäveteisen junnaava. Lopussa Veronikan ja Edvardin karattua mielisairaalasta katsoja voi kokea jonkinlaista liikutusta, kun nämä nuoret ihmiset löytävät rakkauden ja elämänilon, mutta muuten kaikki on melkoisen latteaa.

Elokuvassa tarina on siirretty Yhdysvaltoihin – no yllätys – mutta side Sloveniaan on onneksi säilytetty siten, että Veronikan suvun juuret ovat siellä. Tosin Veronika itse toteaa taustastaan kysyttäessä melko lailla nyrpeästi, että hänen vanhempansa ovat muuttaneet USA:han jo ennen hänen syntymäänsä. Häntä ei siis Slovenia tunnu kovin kiinnostavan.

Pisteitä elokuvalle voi antaa siitä, että se yrittää tuoda kirjan sanomaa esiin mahdollisimman vähän henkisyydestä puhuen. Elokuvaa katsellessa ei synny siis vaikutelmaa uskonnollisesta aivopesuyrityksestä. Kaikkinensa on kuitenkin ikävä todeta, että elokuva ei pitänyt otteessaan. Huomasin vähän väliä ajattelevani muuta, ja kelailinkin useaa kohtaa takaisinpäin, eivätkä ne silti oikein saaneet minua keskittymään.

No, kokonaisuutena tästä kirjanluku-elokuvakokemuksesta jäi ainakin se hyöty, että nyt voin vapaasti esittää jonkinlaisen mielipiteeni Paolo Coelhon tuotannosta, koska olen lukenut yhden hänen kirjoittamansa teoksen. Liityn siis niiden joukkoon, jotka pitävät miestä itsestäänselvyyksien ja muun tarpeettoman lässyttäjänä.

The Winter Is Coming

2011-05-04T13:05:00.001-07:00

Nyt Game of Thrones on viimein täällä! Sen takia talouteemme tilattiin Canal+:kin ja sitten tuota sarjaa on vain odotettu. Mies on katsomassa Rushia, mutta minä sain istua sohvalla syömässä jäätelöä ja katsastamassa, kuinka tämä George R.R. Martinin fantasiakirjasarjaan perustuva HBO:n televisiosarja alkaa.

Ensimmäinen jakso esitteli henkilöt: Lordi Eddard Starkin (Sean Bean) perheineen, vallassa olevan kuningas Robertin (Mark Addy), maanpaossa olevan kuningas Viserysin (Harry Lloyd) ja siskonsa Daenarysin (Emilia Clarke), joka naitetaan dothrakikansan mahtimiehen Khal Drogon (Jason Momoa) kanssa, sekä Lannisterin suvun kaksossisarukset Jaimen (Nikolaj Coster-Waldau) ja Cersein (Lena Headey), joka sattuu olemaan kuningatar. Kuningas pyytää Eddard Starkia lähimmäksi miehekseen, ja mies suostuu, koska hänen vaimonsa saa kirjeen, jossa vihjataan siihen, että Lannisterit ovat edellisen kuninkaan oikean käden kuoleman takana.

Taidan olla sen verran fiiliksissä ja hämmentynyt, etten osaa tehdä mitään syväanalyysia nyt, kunhan intoilen vain. Game of Thrones on komeaa katseltavaa, ja kuten muutkin HBO:n sarjat, se pitäisi tietenkin katsoa pitkänä maratonina vähintään yksi tuotantokausi kerrallaan. Toisaalta olen parhaillaan lukemassa Valtaistuinpeli-kirjaa, joka on Martinin kirjasarjan ensimmäinen osa. Yritän pysyä hieman televisiosarjaa edellä, joskin vertaaminen kirjaan saattaa häiritä hieman katsomiskokemusta. Mutta hätä ei ole kovin suuri – sekä kirja että televisiosarja vaikuttavat varsin koukuttavilta kokemuksilta. Hurjalta tuntuu vain se, että Internet Movie Data Basen mukaan monikaan sarjan henkilöistä, jotka alun perusteella näyttävät keskeisiltä hahmoilta, ei esiinny ainakaan ensimmäisellä tuotantokaudella kuin muutamassa jaksossa. Keistä tulee ruumiita? Kuka kuolee verisesti? Tämä ei ole aito kysymys – spoilauksia ei siis kaivata. ;)

Read the Book, See the Movie: Himoshoppaajan salaiset unelmat

2011-04-29T23:24:00.000-07:00

Tämä Read the Book, See the Movie -haaste alkaa aika kevyesti. Ensin oli käsittelyssä Houkutus ja nyt otin käsittelyyn Sophie Kinsellan kirja Himoshoppaajan salaiset unelmat ja sen pohjalta tehdyn elokuvan.

Himoshoppaajan salaiset unelmat kirjana

Jostain syystä himoshoppaaja Rebecca Bloomwood sai minut viihtymään ihan täysillä siitä huolimatta, että hänellä on ongelmatilanne, jossa ei oikeassa elämässä ole mitään nauramista. Rebeccalla on Visa-lasku, jonka maksamiseen hänellä ei yksinkertaisesti ole varaa, mutta shoppaamista tämä nuori nainen ei siitä huolimatta pysty lopettamaan. Hän löytää jatkuvasti tarjouksia, joita ei voi ohittaa, tai muuta pakollista ostettavaa. Hän ostaa jopa puuesineen, joka on hänestä kamala mutta joka pitää saada, koska siitä on ollut kuva arvostetussa sisustuslehdessä.

Rebecca yrittää ensin lopettaa/vähentää shoppailua, mutta koska idea on tuhoontuomittu, hän päätyy etsimään parempia tuloja. Niitäkään ei oikein tahdo löytyä, sillä esim. vaateliikkeessä työskennellessään Rebecca iskee silmänsä samoihin seeprakuvioisiin farkkuihin kuin eräs asiakas ja toimii sitten sen verran tehokkaasti saadakseen farkut itselleen, että saa saman tien potkut. Rebecca on siis niitä häseltäjiä, jotka saattaisivat olla tosielämässä raivostuttavia mutta joista voidaan kirjoittaa hyvin rullaavaa viihdettä. On selvää, että hän joutuu koko ajan entistä hullumpiin tilanteisiin.

Rahahuolien lisäksi Rebeccalla on mieshuolia. Hän välillä vihaa ja välillä rakastaa Luke Brandon -nimistä miestä, vaikkei hänellä edes ole seurustelusuhdetta tähän, ja juuri tämän asetelman vuoksi on helppo arvata, että juuri Lukesta tulee mies Rebeccan rinnalle ennen kuin tarina päättyy. Luke on rikas ja keskimäärin menestyvä mies ja arvaahan sen, että Rebeccan tilanne muutoinkin järjestyy, koska harvemmin chic lit -kirjat kovin onnettomasti päättyvät.

Kinsella kirjoittaa keveästi ja mukaansatempaavasti, eikä siis ole ihme, että hänen viihderomaaninsa ovat suosittuja. Voisin kuvitella lukevani koko Himoshoppaaja-sarjan – ja se on paljon se, sillä itse en ole ollenkaan sellainen vaateshoppaaja kuin kirjan Rebecca, vaikka shoppailuinnon tunteena tunnistankin.

Himoshoppaajan salaiset unelmat -elokuvan katsomista jännitän hieman, sillä devarin takakannen perusteella leffa perustuu useampaan kuin yhteen kirjaan. Olisi hauskempi verrata kirjaa ja elokuvaa, jos leffa olisi selkeästi tulkinta vain tämän kirjan tarinasta. Kirjan miljöönä on Lontoo, joten toivotaan, että se näkyy elokuvassakin eikä tarinaa ole siirretty jonnekin Atlantin toiselle puolen. Ja toivotaan, että elokuva saa minut nauramaan – sen verran hyväntuulinen kirja oli – ja elokuville on jotenkin helpompi nauraa kuin kirjoille, vaikka ne olisivat hauskojakin.

Himoshoppaajan salaiset unelmat elokuvana

Himoshoppaajan salaiset unelmat -elokuvan katsominen ei lähtenyt kovin jouhevasti käyntiin. Ensiksikin Hollywoodissa katsotaan nähtävästi, ettei Lontoo ole tarpeeksi mielenkiintoinen kaupunki, joten tarina oli siirretty New Yorkiin. Lisäksi Rebecca työskentelee kyllä lehdessä mutta siitä ei ole puhettakaan, että hän työskentelisi talousneuvoja kirjoittavana toimittajana (tämä vika korjaantuu kyllä pian). Rebeccan kämppis on menossa naimisiin Tarquin-nimisen miehen kanssa, joka kirjassa oli kämppiksen serkku, joka vei Rebeccan treffeille ja sattui olemaan miljönääri. Luke Brandon on Rebeccan pomo, ja alusta asti nämä kaksi pitävät toisistaan, millä ratkaisulla syrjään jää paljon ”olet niin raivostuttava mutta kohta rakastun sinuun” -jännitettä, joka sattuu olemaan romanttisten komedioiden sydän.

Tästä vuodatuksesta varmasti selvisi, etten oikein ollut kirjan dramatisointiratkaisuista samaa mieltä kuin elokuvan tekijät.

Jo DVD:n takakansi vihjasi, että elokuva perustuisi useampaan kuin yhteen Himoshoppaaja-kirjaan, joten on vaikea sanoa, onko jotkut minulle täysin vieraat henkilöt ja asiat tuotu elokuvaan muista sarjan kirjoista. Joka tapauksessa Kristin Scott Thomas tekee esittämästään muotilehtidiiva Alette Naylorista todella herkullisen hahmon. Pitänee lukea sarjaa senkin takia pidemmälle, että selviää, onko kirjoissakin tämä Alette-hahmo. Jos on, nainen on varmasti ihastuttavan ärsyttävä hahmo myös Kinsellan kielellä luomana.

Isla Fisher on oiva Rebecca Bloomwood, ja elokuva on hyvää viihdettä, kunhan unohtaa sen vertaamisen kirjasarjan ensimmäiseen teokseen. Elokuvan lopetus on opettavaisempi kuin kirjan, mikä ei ole mikään ihme: Disneyn tekemässä elokuvassa voisi tuskin olla loppua, jossa shoppailu senkun jatkuu (vaikka sinänsä Disney-yhtiöillä tuskin on kovinkaan paljon shoppailua vastaan).

On hauskaa, että elokuvaankin on otettu mukaan suomen kieli. Kirjassahan Rebecca kirjoittaa valheellisesti cv:hensä, että osaa sujuvasti suomea. Sitten hän tietenkin joutuu puhumaan tätä kieltä ja joutuu kiusalliseen tilanteeseen. Leffassa kohtausta on hieman muutettu, mutta mitäpä siitä – niinhän elokuvissa aina tehdään. Lopussa Rebecca sitten oppii suomea oikeasti ja sanoo sopivan törkeyden sopivassa tilanteessa suomeksi. Mutta Isla Fisher olisi varmaan tarvinnut hieman enemmän suomen kielen ääntämisharjoitusta. Natiivipuhuja kun ei tahdo saada hänen suomestaan selvää.

Kirjan hauska seeprafarkkukohtaus on jätetty pois. Onneksi se on kuitenkin kuvattu ja löytyy dvd-levyn poistetuista kohtauksista. Kannattaa siis muistaa vilkaista nekin, jos katsotte elokuvan devarilta.

Hääfiilistelyä

2011-04-29T07:04:00.000-07:00

Tämä päivä on ollut omiaan kuninkaallisista kiinnostuneille ja romantiikannälkäisille. Omakin päivä meni mukavasti sohvalla virkaten ja Williamin ja Katen häitä katsellen. On sen sijaan hieman hupaisaa ja kurjaa huomata, kuinka nopeasti netissä lähtee tämä arvostelurumba käyntiin. Iltalehden hoviasiantuntijana esiintyvä Tuula Nieminen on ehtinyt jo nyt kun hääparin suudelmasta on kulunut puolisentoista tuntia, kirjoittaa ties kuinka monta tekstiä, joissa hän kertoo mm., ettei Katesta löytynyt säteilyä ja että Katen hiusten olisi pitänyt olla nutturalla. Myöskin tuoreen avioparin suudelma oli Niemisen mielestä tunteeton.

Väärin! Kuninkaallisissa häissä pitää fiilistellä. Britit ovat ehkä vakavampia ja heidän kuninkaallinen instituutionsa on jäykempi kuin vaikkapa ruotsalaisten. William ja Kate saattoivat oikeasti jännittää vihkimistä ja olla siksi vakavia. He saattavat oikeasti olla myös ujoja. Hääpäivänä pitää olla hääparin puolella. Sitä paitsi he suutelivat kaksi kertaa. Yhdestäkin kansa olisi ollut aivan innoissaan, joten jos se pussaaminen oli nyt niin ikävää, ei toista kertaa olisi tarvittu.

Katen pukuun tuli jotain ihanaa vanhanaikaisuutta yläosan pitsin muodossa. Laahus asettui takaa todella kauniiseen muotoon, eikä se ollut liian pitkä.

Pikku morsiusneidot olivat todella suloisia. Heidän pukunsa oli todella kauniisti laskostettu.

Ja kyllä pääpari säteilikin. Katsokaa nyt vaikka tätä:

Onneksi olkoon uudelle avioparille! Katea on jaksettu vertailla yhteen jos toiseen, mutta enpä ala siihenkään nyt hääpäivänä. Ja antaa Katen olla oma itsensä jatkossakin.

Edit 30.4.2011: Yksi häiden hauskoista hetkistä jäi pois, koska se ei vielä ollut tapahtunut postatessani alkuperäistä postausta. William ajoi tuoreen vaimonsa itse isänsä asunnolle autolla. Rekisterikilpi auton takana kertoi JU5T WED.

Liian paljon onnea

2011-04-28T06:51:00.000-07:00

Alice Munro lienee tunnetuimpia novelliin erikoistuneita nykykirjailijoita. Hänen uusin suomennoksensa Liian paljon onnea iskeytyi silmiini kirjaston viikkolainoissa, ja niinpä tutustuin viimein tähän kanadalaiskirjailijaan. Osan seuraavasta joku saattaa kokea spoilaukseksi – varoitan vain, vaikka lukukokemus on varmasti nautinnollinen, vaikka novelleista vähän enemmän etukäteen tietäisikin.

Alice Munro luo mieltä kiehtovia henkilöhahmoja, joista useita menneisyys vaivaa jollain tavalla. Esimerkiksi novelli Lasten leikkiä kertoo Marlenesta, joka on kouluaikanaan kiusannut apukoulussa ollutta Verna-tyttöä. Kesäleirillä Marlene tutustuu Charlene-nimiseen tyttöön, ja kun Vernakin lopulta saapuu leirille, suurissa aalloissa uivien tyttöjen outo päähänpisto koituu tämän kohtaloksi - eikä kukaan aikuinen saa tietää. Marlenen ja Charlenen tapa suhtautua asiaan on erilainen, vaikkakin tämä paljastuu vasta, kun Charlene on kuolemassa ja haluaisi anteeksiantoa. Marlene ajattelee vain:

Voisi luulla että olisin murtunut, että olisi ollut viisasta avautua, kun näin vilaukselta tuon valtaisan jos kohta kiperän anteeksiannon. Mutta ei. Ei se ollut minua varten. Tehty mikä tehty. Enkeliparvista ja verikyynelistä huolimatta.

Avausnovellin Ulottuvuuksia Doreeta menneisyys vaivaa toisin. Doreen mies Lloyd on tuosta noin tappanut parin lapset, kun Doree on paennut riitaa naapuriin. Lloyd väittää, että Doree on jättänyt lapsensa ja isä on pelastanut heidät siltä häpeältä. Surullista on, että juuri näin käy, kun Doree ensi kertaa pyrkii panemaan miehensä älyttömyyksille vastaan. Vähemmästäkin syntyy syyllisyys. Ainakin Doreen kaltaiselle ihmiselle, joka ei ehkä täysin edes kykene näkemään, mikä paska-/sekopää hänen miehensä on. Lloyd mm. laittaa naapuri Maggien lasten allergiat Maggien syyksi, aivan kuin tämä erityisestä voisi vaikuttaa siihen, ovatko hänen lapsensa allergisia vai eivät. Myös kohtalokkaaksi osoittautunut riita saa alkunsa täysin mitättömästä asiasta: siitä, että Doreen ostamassa säilykespagettipurkissa on lommo - Lloydin mielestä se on merkki siitä, että Doree yrittää myrkyttää Lloydin ja lapset.

Munro osaa hämmentää. Novellissa Wenlock Edge kertoja joutuu kämppiksensä Ninan sijasta illastamaan herra Purvis-nimisen miehen kanssa. Miehen luona hän joutuu riisuutumaan ja illastamaan ja lukemaan vanhalle miehelle alastomana. Koskaan ei selviä, mistä tässä on kyse. Tilanne on mieltä vaivaava.

Eräs mielenkiintoisimpia kirjan novelleista on Vapaat radikaalit. Siinä Nita-niminen vanha nainen, yksin asuva leski, saa vieraakseen miehen, joka on pakenemassa viranomaisia tehtyään kolmoismurhan. Nitan ja miehen välille kehkeytyy mielenkiintoinen keskustelu, jossa Nita pelastaa valheella henkensä osoitettuaan miehelle, että tällä ja hänellä on jotain yhteistä.

Kokoelman niminovelli, joka päättää teoksen, on siitä erilainen tapaus, että sen kertomus perustuu todellisen henkilön elämään. Novelli kertoo Sofja Kovalevskajasta, joka oli varsin epäsovinnaisesti naismatemaatikko 1800-luvulla. Loppusanoissaan Alice Munro kertoo törmänneensä Kovalevskajan tarinaan vahingossa, mutta ei ole ihme, että tuo nainen on alkanut kiehtoa kirjailijaa. Novelli näyttää hyvin, kuinka poikkeuksellinen nainen Kovalevskaja oli. Harmi vain, että oma keskittymiskykyni ei ollut aivan parhaimmillaan enää tätä kirjan viimeistä novellia lukiessani. Täytynee lukea se uudelleen joskus toisen kerran.

Sofja Kovalevskaja

Munron novelleilla on jollakin enemmän, jollakin vähemmän avoin loppu. Joka tapauksessa Munro näyttää sellaisia ihmiskohtaloita, että niistä ei voi olla kiinnostumatta. Onneksi hyllyssä odottelee pari Munron pokkaria. Ei tarvitse juosta kirjastoon, kun seuraavan kerran tekee mieli lukea hänen tekstiään.

Itsekurista ja sen puutteesta

2011-04-27T10:39:00.000-07:00

Gustav Hägglund on saanut aikaan melkoisen myrskyn kommentoituaan Annassa (16-17/2011), ettei hyväksy lihavuutta naisessa. Hänen mielestään ”lihavuus ilman pätevää syytä kielii itsekurin puutteesta”. Iltalehdessä Hägglund korostaa, että kyseessä on vain hänen mielipiteensä. Miten tähän nyt pitäisi suhtautua? Olen sitä mieltä – tai ainakin yritän olla sitä mieltä -, että kaikkien mielipiteet ovat arvokkaita, mutta kuitenkin ajattelen, etten ihan kaikenlaisia mielipiteitä haluaisi maailmalle kailotettavan.

Oli miten oli, Hägglund ei ole kyllä ensimmäinen, joka yhdistää lihavuuden ja itsekurin puutteen. Nimenomaan lihavia ihmisiä syyllistetään siitä, etteivät he pysty pitämään itseään kurissa – ehkä siksi, että lihavuus näkyy. Itsekurin puutetta voi kyllä olla langanlaihallakin, joka ei pysty esim. olemaan ostamatta uusia kenkiä, vaikka entisiäkin olisi sata paria. Kenkäkaapin sisältö ei vain näy kaikille samalla tavalla kuin läskit.

Myönnetään, että tämä läskikeskustelu hyppää aina silmille, koska minusta tuntuu, että monet siinä esitetyt kommentit halventavat suoraan minua ja muita ylipainoisia. Ei minua haittaisi olla laihempi, ja voin senkin myöntää, että tarvitaan paljon itsekuria, jotta voi tiputtaa painoaan ja varsinkin estää itseään lihomasta uudelleen. Minulta siis selvästikin puuttuu itsekuria. Mutta miksi minusta tuntuu, että juuri lihavuudesta on tehty se suuri synti? Lihavuus tekee ihmisestä luotaantyöntävän, ei esimerkiksi tupakointi, jonka voisi ihan yhtä hyvin tulkita itsekurin puutteesta johtuvaksi huonoksi tavaksi, joka pilaa terveyden.

Luotaantyöntävää voi olla myös liiallinen itsekuri – itselläni kyllä lässähtää tunnelma, kun seuraa vierestä, kuinka joku ei voi syödä mitään, koska kaikessa on aina liikaa rasvaa. Ruokanautintoihin heittäytymiseen pitäisi tietysti löytää tasapaino, kumpikaan ääripää – ainainen heittäytyminen tai ainainen heittäytymättömyys – ei ole oikein hyvä ratkaisu.

Niin, mutta mitä tästä tämänkertaisesta läskikohusta nyt sitten pitäisi ajatella? Hägglund on kertonut oman mielipiteensä, ja on ihan totta, ettei siitä tarvitse välittää. Sekään ei varmaan ole tuulesta temmattu ajatus, että löytyy pilvin pimein miehiä, jotka ovat Hägglundin kanssa samaa mieltä. Tämäkin näkökulma on ollut nettikeskustelussa esillä. Jotenkin tuntuu kuitenkin naurettavalta, että ihmisten ulkoisesta olemuksesta tarvitsee heittää yök-kommentteja.

Hägglund mainitsee Annan haastattelussa kysyttäessä piirteitä, joita ei siedä naisessa, kaksi asiaa: jatkuva myöhästely ja läski. Minusta on surullista, että jokin ulkonäön piirre pääsee noin korkealle hyväksymättömien asioiden listalla, että jollekulle voi tulla ensiksi mieleen jotain ulkonäköön liittyvää. Luulisi, että kuka tahansa teini-iän ohittanut mies nostaisi ulkonäköasioiden ohitse montakin naisten epämiellyttävää luonteenpiirrettä. Jatkuvan nalkuttamisen, esimerkiksi. Jos joku kysyisi minulta, mitä piirrettä en siedä miehissä, tuntuisi aivan absurdilta vastata, että liian suuria lihaksia – vaikka ne todellakin ovat minusta luotaantyöntävä piirre.

Punahilkka vs. ihmissusi

2011-04-26T13:04:00.000-07:00

Red Riding Hood oli eniten odottamiani elokuvia tänä keväänä. Yllättäen ensimmäinen arvio, jonka siitä näin, oli kaikkea muuta kuin positiivinen. Päätin kuitenkin antaa oman kiinnostukseni ajaa yksittäisen kriitikon näkemyksen ohi ja lähdin katsomaan elokuvan teatteriin - vailla sen kummempia odotuksia tosin.

Valerie (Amanda Seyfried) asuu kylässä, jota vainoaa ihmissusi. Susi pidetään rauhallisena tarjoamalla sille jokaisen täysikuun aikaan suloinen possu ruuaksi. Mutta sitten susi tappaa Valerien siskon ja helvetti on irti: kylän miehet päättävät tappaa suden, mutta pian paljastuu, että heidän kylään tuomansa sudenpää kuuluu kyllä ihan tavalliselle sudelle.

Kylän susijahtia johtaa isä Solomon (Gary Oldman), joka tulee kylään yhteisön ulkopuolelta ja on kiertänyt sen verran maailmaa, että hänen mukanaan tulevat miehet tuntuvat olevan kotoisin kaikista maailman kolkista. Solomonin mukana tulee myös rautainen elefantti, joka osoittautuu kidutuslaitteeksi. Solomon on ärsyttävän itseriittoinen. Hän luulee tietävänsä kaiken ihmissusista mutta myöntää kylää riivaavan suden olevan poikkeuksellinen peto.

Punaisessa viitassaan kulkevalla Valeriella on tietenkin hieman syrjemmässä metsän keskellä asuva isoäiti (Julie Christie). Lisäksi hänellä on paremmin tuntemastamme Punahilkasta poiketen miesongelmia. Hän on ollut jo lapsesta asti rakastunut Peter-nimiseen puunhakkaajaan (Shiloh Fernandez), mutta hänet on päätetty naittaa seppä Henrylle (Max Irons).

Red Riding Hood oli minusta aivan kelpo elokuva. Pidin sen värimaailmasta, siitä, että kalsean tyylikkään yleisvärin sekaan on laitettu punaisen viitan lisäksi muita voimakkaita värejä, kuten isä Solomonin asun violetti ja erään naisen asussa oleva sinapinkeltainen. Elokuvan kuvat ovat kauniita ja jännitystäkin ainakin minulle riitti loppuratkaisuun asti. Pohdin pitkään kahden vaihtoehdon välillä, kuka ihmissusi on, mutta tietenkään kumpikaan arvuuttelemistani kyläläisistä ei ollut susi.

Tarina ei – kuten jo edeltä on voinut päätellä – noudata kovinkaan tiukasti Grimmin veljeksiltä tuttua Punahilkka-satua, mutta sen verran kunnon Punahilkka-aineksia siinä on, että nimi on perusteltu. Katsojan on myös hauska bongailla tutun sadun aineksia elokuvasta: mm. Punahilkan ihmettelyt isoäidin suurista silmistä, korvista ja suusta on sijoitettu Punahilkan näkemään uneen. Isoäiti onkin paitsi lämmin myös hieman pelottava hahmo – hän on sen verran salaperäinen, ettei tiedä, onko hänessä pelättävää vai ei.

Valerien sulhaskuvio on piristävä, sillä siinä ei ole perinteistä ”nyt sinut naitetaan tuolle pahalle miehelle, vaikka rakastat tuota toista” -asetelmaa. Vaikka Peter on Valerien suuri rakkaus, ei Henrykään kelvoton saati paha mies ole. Kilpailu naisesta ratkeaa lopulta niin kauniisti kuin vain voi. Elokuvan loppu on puolestaan hauskan ilkikurinen, mieleen jäävä kuva ainakin minulle.

Hieman ihmetyttää, miksi Red Riding Hood lytättiin siinä näkemässäni arvostelussa. Minusta se kertoo jännittävän mutta kauniin tarinan, ja on hauska idea, että Punahilkan sudesta on tehty ihmissusi. Ehkä minussa asuu vielä se teinityttö, joka haluaa huokailla rakkauden tähden. Jos sinussakin asuu, käypä katsomassa tämä Punahilkka.

Roger Ackroyd on kuollut

2011-04-25T12:32:00.000-07:00

Vaikka Agatha Christie kirjoitti varsin oivallisen dekkarinsa Roger Ackroydin murhan jo uransa alkuvaiheessa vuonna 1926, Hercule Poirot on kirjassa eläkeläinen. Belgialaisherrasmies on siirtynyt englantilaiskylään kasvattamaan kurpitsoita ja on tyytyväinen siihen, että saa elellä rauhassa lähes kenenkään tietämättä hänen maineestaan rikosten ratkaisijana. Mutta kun kylässä tapahtuu murha, riittää, että yksikin kyläläinen tietää, kuka Poirot on – eikä miestä ole vaikea houkutella murhaajaa selvittelemään. Eläkkeelläkin Poirot nauttii entiseen malliin siitä, että on päättelyissään toisia edellä.

Roger Ackroyd löytyy murhattuna suljetusta huoneesta, johon tosin olisi voinut päästä ikkunan kautta. Pääepäillyksi nousee Ralph Paton, johon päätelmäketjut johtavat ja joka on lähtenyt kaiken lisäksi lipettiin. Kapteeni Hastingsia Poirotilla ei tällä kertaa apunaan ole, mutta hänet korvaa jollain tavoin lääkäri Sheppard, joka kulkee Poirotin seurassa haistelemassa johtolankoja. Tämä lääkärismies toimii myös tarinan kertojana.

Hercule Poirot on Roger Ackroydin murhassa parhaimmillaan. Hänessä on ehkä vielä enemmän näsäviisautta ja ylimielisyyttä kuin normaalisti, johtuisiko tuosta iän tuomasta lisäitsevarmuudesta. Poirot viisastelee tohtori Sheppardille, että tämäkin voisi ratkaista rikoksen, koska johtolangat ovat yhtä lailla molempien tiedossa.

Poirot paljastaa kaikkien kylän asukkaiden salaisuudet ja lopulta tietysti murhaajankin, joka on todennäköisesti yksi Christien teosten suurimmista yllätyksistä. Itse tosin tällä kertaa arvasin hänet, koska minulla oli taustatieto, joka ei oikeastaan voinut johtaa mihinkään muuhun lopputulokseen. Joka tapauksessa kirjassa on kaikki pikkukylädekkarin parhaat ainekset: salaiset sukulaiset ja salaiset rakkaudet. Jos pidät Christiestä, muttet ole vielä lukenut tätä, suosittelen lämpimästi.

P.S. Wikipedia kertoo kirjasta erään mielenkiintoisen yksityiskohdan: tohtori Sheppardin sisaren Carolinen - joka tietää kaikkien kyläläisten kaikki asiat - hahmo edelsi varsin kuuluisaa harrastelijasalapoliisia, nimittäin neiti Marplea.

Sytyttäkää roviot – ihmiset on saatava pelkäämään

2011-04-20T09:59:00.000-07:00

Realistinen nykyajan kuvaus ei taida olla alaani, sillä vampyyritarinan rinnalla luin 1600-luvulle sijoittuvan romaanin Espanjan noitavainoista. Nerea Riescon kirjoittama Ars Magica oli virkistävä lukukokemus, sillä alkukieleltään espanjankielistä kirjallisuutta tulee luettua aika vähän eikä Espanjaan sijoittuvia tarinoitakaan ihan joka päivä käsissään pitele.

Ars Magican tarina seuraa eniten kahta henkilöä: Salazar-nimistä inkvisiittoria, joka kiertää Espanjaa vapauttamassa syyllisyydestä ja siunaamassa noitia, jotka haluavat tunnustaa noituutensa. Häntä seuraa Mayo-niminen nuori tyttö, jonka isän uskotaan olevan paholainen ja joka yrittää löytää kadonneen äitihahmonsa Ederran – biologiseen äitiinsä tytöllä ei ole suhdetta, sillä äiti käski tappaa paholaisen jälkeläisen tämän synnyttyä ja vain Ederran vuoksi Mayo on hengissä.

Tarina keskittyy pitkälti siihen, miten eräs vanha nainen, noitia ilmiantanut Juana de Sauri on kuollut. Hänet on nimittäin löydetty joesta, jonne hän näyttää itse hypänneen. Naisen jälkien perästä löytyy kuitenkin mm. pukinjälkiä, joten on syytä epäillä noitien jotenkin sotkeutuneen kuolemantapaukseen. Inkvisiittori Salazar ei tietenkään suoralta kädeltä usko maassa olevien jälkien kertovan itse saatanan olleen läsnä. Joka tapauksessa Juanan ilmiannon seurauksena aika moni on saanut surmansa Logroñossa pidetyssä autodafeessa tai ollessaan vankilassa odottamassa roviolle joutumista.

Francisco de Goyan näkemys noitasapatista (noin 1798)

Salazar ei ole kaikkinensakaan aivan tyypillisin inkvisiittori – tai itse asiassa en kyllä tiedä, millaisia ajatusmaailmoita inkvisiittoreilla keskimäärin oikeasti oli. Joka tapauksessa Salazar kyseenalaistaa Jumalankin olemassaolon. Hän etsii itse asiassa paholaista, koska uskoo, että pahan löytäessään pystyy löytämään Jumalankin. Mutta skeptikko mikä skeptikko – ei Salazar nyt erityisesti usko löytävänsä paholaista. Hänen asenteistaan seuraa harmeja, sillä kukapa kaipaa inkvisiittoria, joka haluaa mm. vapauttaa noitia.

Mayon kasvattaja Ederra on ollut parantaja. Mayo yrittää löytää hänen taitonsa ja teos sisältääkin paljon erilaisia taikoja tai vähemmän nykylääketieteellisiä parannusmenetelmiä. Esimerkiksi syyliä Mayo parantaa siten, että hieroo niitä omenalla ja käy sen jälkeen piilottamassa omenat. Sitten vain odotellaan omenien mätänemistä, sillä se saa aikaan syylien katoamisen. Mielenkiintoista on, että kirjan jälkisanoissa kerrotaan teoksessa esiteltyjen taikojen todella olleen aikoinaan käytössä. Taiat ovat tavallaan sivuosassa, mutta ne on nostettu jokaisen luvun ”ingressiin” tyyliin ”Kuinka noitia voi lepyttää lasten maitohampailla” tai ”Kuinka kaiken huoneessa voi muuttaa mustaksi ja kuinka huone saadaan näyttämään siltä, että se on täynnä käärmeitä”.

Jälkisanojen mukaan kirjan tarinalla on muutoinkin paljon yhteyksiä todelliseen historiaan. Logroñossa on todella pidetty merkittävä espanjalaisen inkvisition järjestämä noitaoikeudenkäynti 1600-luvulla. Nerea Riesco on selvästikin perehtynyt siihen hyvin ja saa aikaan sen, että Ars Magican lukenut alkaa haluta pieniin espanjalaisiin kyliin, kuten Zugarramurdiin, vaeltelemaan. Ja mikäs siinä, kirjan teemaan voisi siellä tutustua, sillä kylästä löytyy 1600-luvun noitia käsittelevä museo.

Teoksessa on historiallisten tosiasioiden lisäksi pieni annos taikuutta. Mayon mukana kulkee nimittäin aasi, jonka uskotaan olevan noiduttu mies. Mayo tietää, että oikeanlaisessa vedessä tuosta Beltrán-nimisestä eläimestä tulisi jälleen ihminen. Tämä magiaelementti on tavallaan turha. Koskaan ei selviä, onko aasin ihmisyys vain tarina vai onko aasi todella mies, joka on taian seurauksena saanut eläimen muodon. Tarina jää jotenkin irralliseksi, sillä Mayo ei tarvitsisi aasia välttämättä edes paikasta toiseen kulkemiseen – tai kai siihen kelpaisi vähemmänkin loihdittu aasi.

Sitä ei kuitenkaan käy kieltäminen, että 1600-luku näyttäytyy aika maagisena nykylukijalle joka tapauksessa. Mayon tekemät taiat sopisivat suoraan fantasiakirjaan. Uskomukset ovat ihmisissä tiukassa. Mutta mutta… Ars Magica on siitä viehättävä kirja, että uskonnon hallitsemassa maailmassa on Salazarin kaltaisia ihmisiä, jotka ovat skeptisiä ja jalat maassa. Ja miksi noitia loppujen lopuksi jahdataan? Ehkä ei lainkaan sen vuoksi, että uskottaisiin paholaisen todella olevan ihmisten keskuudessa. Kyllä 1600-luvullakin osattiin – ainakin tämän kirjan maailmassa – olla jumalattoman maallistuneita ja juonittelevia. No hitto, ei tämä taida niin kaukana meidän maailmastamme ja hulluuksistamme ollakaan.

Vampyyriksi merkitty

2011-04-13T11:51:00.000-07:00

Houkutuksen jälkeen luin toisenkin nuorille suunnatun vampyyrikirjasarjan aloitusosan, P.C. ja Kristin Castin kirjoittaman Merkityn, joka aloittaa Yön talo -sarjan. Sen maailma on hyvin erilainen kuin Twilight-maailma, mutta tarina lähtee kyllä rullaamaan alusta asti aivan eri tavalla. Teoksessa on paljon hyvää ja myös jonkin verran ärsyttäviä piirteitä.

Merkityn päähenkilö on Zoey, joka tarinan alettua merkitään saman tien vampyyrien kuunsirppitatuoinnilla. Toisin sanoen vampyyrien etsijä jättää häneen tuon kuvion sen merkiksi, että hänen kohtalonsa on tulla vampyyriksi. Kohtaloaan voi uhmata, mutta se ei ole oikein toimiva ratkaisu, sillä ellei merkitty muuta ohjeiden mukaan Yön taloon, joka on vampyyrien sisäoppilaitos, hän kuolee. Yhtä lailla hän voi kuolla Yön talossakin, mutta jos kaikki menee suunnitellusti, hänestä tulee vampyyri vuosien koulutuksen aikana.

Yön talossa Zoey saa kämppiksekseen Stevie Ray -nimisen tytön ja ystävystyy myös parin muun oppilaitoksen opiskelijan kanssa. Periaatteessa Joyella on siis ihan mukavaa uudessa koulussaan, ja vielä mukavampaa on, että siellä on ihana poika nimeltä Erik. Kuvioissa keikkuu kuitenkin Joyen tahdon vastaisesti (?) mukana vielä Joyen entinen, nyt kovasti alkoholisoitumassa oleva ei-vampyyripoikaystävä Heath. Toinen ikävä yksityiskohta on, että koulussa on tyttöjoukko nimeltä Pimeyden tyttäret. Heitä johtaa Afrodite-niminen tuleva vampyyri, joka kuvittelee olevansa parempi kuin muut.

Merkitty on selkeästi teinikirjallisuutta, mutta kyllä se teini-iän ohittaneenkin lukijan mielenkiinnon yllä pitää. Hieman kyllä hämmästelin, kun melkein ensimmäisellä sivulla oltiin ottamassa suihin – onko se nykynuortenkirjoissa kovinkin yleinen aihe? Kirja ei kuitenkaan ole muutoin ylitsepursuavan seksintäyteinen.

Tarina tosiaan käynnistyy vauhdikkaasti, ja kirjan alkuasetelma miellytti minua kovasti. Joyen äiti on nimittäin nainut uuden miehen, joka on erittäin uskonnollinen ja haluaa, että Joey jätetään kotiin kuolemaan vampyyrimerkki otsassaan ja häpeällisen tilanteen edessä vain rukoillaan. Joey karkaa isoäitinsä luo – tässä kun sattuu olemaan cherokeeverta, joka tuo mukanaan aivan erilaisen elämänasenteen. Tämä maailmankatsomusten ristiriita on minusta kiinnostava ja onkin harmillista, että siihen ei kovin paljoa kirjan edetessä palata. Tarina nimittäin keskittyy Joyen koulunkäyntiin, eikä tyttö kummemmin ole enää yhteydessä perheeseensä tai isoäitiinsä tai nämä häneen.

Ärsyttävää kirjassa on se, että kaikki, jotka jollain lailla pärjäävät, ovat hoikkia ja kauniita. Tämä ei ehkä osuisi niin räikeästi silmään, ellei kirjassa korostettaisi, että poika, josta kukaan ei pidä, on lihava. Epäsuosio, lihavuus ja typeryys niputetaan yhteen. Lisäksi tämä poika kuolee, eikä kukaan edes sen jälkeen tosissaan havahdu huomaamaan, ettei hän niin kamalan kamala ihminen/vampyyri ollutkaan.

Joka tapauksessa Merkitty on ihan hauskaa sellaista vampyyrikirjallisuutta, jossa kaikki maailman ihmiset tietävät, että vampyyreja on olemassa. Vaikka kirja tunkeekin silmille ehkä liikaa nykyjulkkiksia, on oikeastaan aika hauska ajatus, että sen maailmassa mm. William Shakespeare ja Nicole Kidman, luovat, taiteelliset ihmiset, ovat vampyyreja. Verenhimostakin tehdään aidomman ahdistava asia kuin Houkutuksessa. Se ei ole vaivaannuttavaa, vaan pelottavaa.

Tietysti kaiken päälle Joey on valittu, The Chosen One. Mutta eipä siinä mitään. Tarinassa on vielä kaksi suomennettua osaa: Petetty ja Valittu. Englanninkielinen Wikipedia paljastaa, että osia on olemassa alkukielellä vaikka kuinka monta lisää. Suomennoksiakin on tulossa lisää, ainakin yksi, jos kirjakauppojen sivuja on uskominen. Ja uskonpa, ettei tämä ole viimeinen Yön talo -kirja, jonka luen.

Älä matkusta tai muuta Ranskaan burkassa äläkä niqabissa

2011-04-12T11:39:00.000-07:00

Jos olet muslimi ja haluat käyttää burkaa tai niqabia, älä yritä asettua asumaan Ranskaan. Tästä päivästä lähtien niihin vaatetettuna saa Ranskan lain mukaan nimittäin tepsutella ainoastaan kotioloissa. Pari naista on jo palkittu sakkolapulla niqabin käyttämisestä, vaikkei laki ole ollut voimassa vuorokauttakaan. Asiasta kirjoittaa mm. Helsingin Sanomat.

Ei ole varmaankaan helppo laskea tarkalleen, kuinka paljon burkan ja niqabin käyttäjiä Ranskassa on, mutta määrän on arvioitu olevan parisentuhatta. Aika pieneltä tuo määrä kuulostaa, jos sitä verrataan esimerkiksi pelkän Pariisin asukaslukuun. Kannattaa todellakin käyttää energiaa siihen, että jahdataan tuota pientä ihmisryhmää ja kirjoitellaan burkan käyttäjille sakkoja, voi hyvänen aika.

Hesarin mukaan naistaan burkan käyttöön pakottava mies voi joutua maksamaan sakkoja niinkin paljon kuin 30 000 euroa. Hänelle voidaan määrätä myös vankeusrangaistus. Mutta eipä paljon lohduta, että burkaan pakottamisesta voidaan tuomita kovempaan rangaistukseen kuin sen käytöstä: kukaan ei saa ketään tuosta pakottamisesta kiinni, sillä kukapa pakotettu nainen nousisi aviopuolisoaan tai sukulaismiehiään vastaan – ja vielä vähemmän kukaan ilmiantaa itseään.

On tavallaan helppo ymmärtää, että ihmisten ei haluta kulkevan kaduilla ns. naamioituneina. Jos joku tekee jotain rikollista, naamioituminen estää rikollisen tunnistamista. Jos joku kävelee kadulla kommandopipo päässä, on ihan kiva, että poliisi menee kyselemään, miksi ihminen, joka nähtävästi ei käytä aina ulos astuessaan kommandopipoa, on tällä kertaa valinnut sellaisen asusteekseen.

On kuitenkin aika äärimmäistä, että kaikissa olosuhteissa voidaan kieltää pukeutuminen, joka on osa naisen arkipäivää, ainoa tapa, millä hän julkisilla paikoilla on koskaan pukeutunut – omasta tahdosta tai sitten ei. On aika selvää, että nämä naiset eivät kieltolain voimassa ollessa enää mene kotinsa ulkopuolelle, jos eivät voi mennä sinne burkassaan tai niqabissaan. Jos minulta kiellettäisiin esim. kaikenlaisten yläosien käyttö, tuskinpa lähtisin rinnat paljaina kävelemään kadulle. Koska olemme tottuneet piilottamaan tietyt ruumiinosat, emme mene ulos peittämättä niitä. Uskoisin saman koskevan burkan ja niqabin käyttäjiä. Vaikka minun onkin vaikea ymmärtää, miksi edes hiukset pitäisi peittää, puhumattakaan koko vartalosta, voin ymmärtää sen, että joku voi vaikkapa ilman huiviaan tuntea olonsa samanlaiseksi kuin minä tuntisin oloni julkisella paikalla ilman paitaa.

Pienet ovat ranskalaisten ongelmat, kun joutavat tällaisia lakeja siellä säätelemään.

Suorat ja epäsuorat sanat abortista

2011-04-01T02:03:00.000-07:00

Timo Soinia on viime päivinä hiillostettu aborttikannasta – lähinnä siitä, pitäisikö abortti sallia, jos raskaus on alkanut raiskauksesta -, ja niin hiillostettiin vielä kekseliäästi eilisessä Ylen vaalitentissä. Yleisökysymyksen esittäjä kertoi johdannoksi, että Soini on halunnut muidenkin joutuvan vastaamaan aborttikysymykseen. Sitten kysyjä kysyi aborttikantaa kaikilta neljältä (Kiviniemi, Urpilainen, Katainen ja Soini) vaalitentissä olleelta. Loistava oivallus!

Ikävä kyllä muut tentittävät antoivat selkeämmän vastauksen kuin Soini. Hän vastasi lyhyesti: ”Pidän ihmiselämää pyhänä.” Soinia yritettiin hiostaa sanomaan jotain suorempaan, mutta hän vain toisti tämän saman lyhyen kannanoton. Ehkä on liian vaikeaa sanoa suoraan, että kyllä raiskatun pitää synnyttää raiskaajalleen lapsi, jos kerran on sattunut raskaaksi tulemaan. Ihmiselämän pitäminen pyhänä johtaa mitä ilmeisimmin tähän päätelmään – vai johtaako?

Abortti ei ole mikään helppo aihe. Tuntuu kohtuuttomalta, että raiskatun pitäisi edes kantaa yhdeksän kuukautta raiskaajansa jälkeläistä, saati kasvattaa tämä aikuiseksi asti. Toisaalta eihän tuo ihmisenalku itse ole mitään pahaa tehnyt. Minusta ei ole tuomitsemaan abortin tehnyttä, joskin olen sitä mieltä, että ei aborttia ehkäisykeinona pitäisi käyttää. Se on jotenkin outoa, jos peruste aborttiin on vain se, että ehkäisyä ei käytetty ja nyt ei vaan huvita synnyttää lasta.

Soini olisi joka tapauksessa voinut sanoa mielipiteensä ihan suoraan. Toisinaan käy kuitenkin niin, että saa kuulla liiankin suoria mielipiteitä silloin, kun ei ole niiden paikka. Muistan loppuelämäni ysiluokalla tekemäni etiikankokeen. Siinä kysyttiin, mitä sanoisin tytölle, joka on tehnyt abortin. Vastasin, että pahinta, mitä voisin sanoa, oli, että hän teki väärin. Ajattelin lämminhenkisesti, ettei sellainen lausahdus voisi lohduttaa tyttöä yhtään. Miesopettajamme oli kirjoittanut vastaukseni viereen: ”Ehkä totuus olisi kuitenkin hyvä tietää.” Sillä perusteella varmaan sitten napsahtivat pisteetkin, tiedä häntä. Olin pohdiskellut asiaa eettisesti väärin.

Niin, eriävien mielipiteiden käsittely on vaikeaa. Joskus ne suoraan esitettyinä ärsyttävät, joskus ärsyttää se, ettei niitä ilmaista suoraan.

Miten voi olla varma, että on kuollut?

2011-03-30T01:47:00.000-07:00

Videovuokraamon uutuushyllystä löytyi yllättäen aiheeltaan kiinnostavan kuuloinen elokuva After.Life, josta en ollut koskaan kuullutkaan. Näyttelijöinä näyttivät olevan Christina Ricci ja Liam Neeson, joten ajattelin antaa leffalle mahdollisuuden, ja varsin mielenkiintoinen elokuva olikin.

Anna (Ricci) on alakoulun opettaja, joka seurustelee Paulin (Justin Long) kanssa. Pari tappelee koko ajan, eikä Anna vaikuta muutenkaan kovin onnelliselta. Hän näyttää mm. olevan riippuvainen pillereistä, joiden laatua ei tarkemmin paljasteta. Sitten Annan elämä muuttuu: hän kuolee auto-onnettomuudessa – vai kuoleeko? Joka tapauksessa hän joutuu hautaustoimistoon Eliot-nimisen miehen (Neeson) hoiviin. Anna avaa silmänsä, mutta Eliot esittää hänelle kuolintodistuksen, jonka mukaan hän on kuollut.

Eliotin mukaan Anna on välitilassa, valmistautumassa hautaan menoon. Anna alkaa taistella tätä vastaan: omasta mielestään hän ei voi olla kuollut. Epäilyksiä herää muillakin, sillä Annan oppilas Jack (Chandler Canterbury) näkee Annan Eliotin talon ikkunassa.

Mieheni käytti elokuvan tunnelmasta adjektiivia häiriintynyt. Se kuvaa mielestäni varsin osuvasti sitä, millaisen olon filmi katsojalle luo. Pystyykö Eliot todella keskustelemaan kuolleitten kanssa ja juttelee siksi Annalle, vai onko hautausurakoitsija sekopää, joka on lukinnut elossa olevan Annan neljän seinän sisään ja aikoo pistää tämän elävänä hautaan?

Elokuva käyttää hauskasti - joskaan ei erityisen mullistavasti - värejä. Punainen väri, joka edustaa verta, on vahvasti esillä muutoin kalseassa värimaailmassa. Anna värjäyttää hiuksensa elokuvan alussa punaisiksi, jolloin korostetaan hiuksista pestäessä irtoavaa väriä, kuin se olisi verta. Myöhemmin Anna makaa hautaustoimistolla punaisessa mekossa.

After.Lifessa on myös hauskoja kauhuefektejä. Kuollut nainen säikäyttää Annan tullessaan sanomaan tälle, ettei tämä ole vielä valmis kuolemaan/hautaan. Toisaalta Paul näkee Annasta unen, jossa tämä pitelee kädessään sykkivää sydäntään. Yliluonnolliset elementit onkin kätevästi sijoitettu uniin, mutta siitä huolimatta katsojalle jää epäily siitä, onko niissä jotain perää ja totuudellisuutta. Erityisesti minua jäi vaivaamaan Jack-pojan kotona koko ajan television ääressä istuva nainen, joka näytti täysin kuolleelta mutta liikautti päätään yhden kerran. Hän ei ollut unihahmo. Kykenikö myös Jack puhumaan kuolleiden kanssa, kuten Eliot hänelle väitti?

Vaikka elokuva päätyy periaatteessa selkeään loppuratkaisuun, se jää silti vaivaamaan minua. Viime yönäkin elokuva aiheutti jonkinasteista pyörimistä sängyssä. Oikeastaan se on hyvä merkki. Ne leffat, joissa kaikki on selvää, unohtuvatkin usein kovin nopeasti.

Eläköön ne, jotka rakastavat ruttuisia!

2011-03-29T10:48:00.000-07:00

Iltalehti tempaisee jälleen älykkäällä nettigallupilla. Kysymys kuuluu seuraavasti: Saako kumppani rupsahtaa ja lihoa? Tätä kirjoittaessani vastanneita on yli 8000, ja heistä 25 % on sitä mieltä, ettei saa. Kysymyksen aiheen on innoittanut tänään alkanut Kauneusklinikka Tiina Jylhä -tosi-tv-ohjelma, jossa Jylhän aviomies kuvaa Iltalehden mukaan vaimonsa mahdollista lihomista naimisiinmenopainostaan tai rupsahtamista petokseksi.

No, tähän ei tietenkään pitäisi kommentoida mitään. Maailmassa on niin paljon ihmisiä, joilla ei oikein leikkaa, että mitäpä heitä jokaista kommentoimaan. Mutta koska yksi elämäni riemuista on sanoa mielipiteeni ja päivitellä, pakkohan sitä on jotain kirjoittaa.

Kuinka nyt ensiksikin joku luulee, että ihminen voi säilyä rupsahtamatta? Jos avioliiton aikana ei saa rupsahtaa, lienee parasta harrastaa vain pika-avioliittoja kaksikymppisten kanssa. Kymmenien vuosien liitot saa ainakin unohtaa.

Pitkien liittojen lisäksi saa unohtaa raskaudet. Niiden aikana luonnostaan ymmärtääkseni lihoo – se kai tarkoittaa samaa kuin painonnousu. Tiina Jylhän miehen mielestä yli viiden kilon lihominen on törkeä petos. Ne miehet, jotka omaksuvat tämän kannan, saavat sitten luopua jälkikasvuajatuksesta.

Muissakaan olosuhteissa en pitäisi viiden kilon lihomista vielä mitenkään hälyttävänä. Ja jos kilojen tullessa rakkaus lähtee kävelemään, herää väistämättä tunne, että rakkauden on alun perinkin sytyttänyt lähinnä ulkomuoto. Kuinka ihmisen, johon on oikeasti kokonaisena rakastunut, voisi heivata tämän lihoessa viisi kiloa tai vähän enemmänkin?

Onnea vain teille, jotka ette anna puolisojenne rupsahtaa. Ero on edessä. Niin, ja te puolisot. Jos ette tule järkiinne tai saa armastanne järkiinne, ainoa pelastuksenne taitaa olla Tiina Jylhä – rakkaus ei nimittäin ainakaan.

Read the Book, See the Movie: Houkutus/Twilight

2011-03-27T05:47:00.000-07:00

Ennakkoluuloisesta asenteestani huolimatta lähdin perehtymään Stephenie Meyerin Houkutus-sarjan (vai onko se Suomessakin niin vääntynyt Twilightiksi, ettei kukaan enää muista tuota Houkutusta?) ensimmäiseen osaan Houkutus. Minusta se, että kirjasta on tullut ilmiö, on aivan riittävä syy lukea teos, sillä sittenpähän voi muodostaa siitä ihan oikeasti perustellun mielipiteensä. Samalla napsautan ensimmäisen osuman tuohon Read the Book, See the Movie -haasteeseen. Sen osalta aion menetellä jatkossakin niin, että luen kirjan ensin ja kirjoitan ajatukseni kirjasta ennen kuin katson elokuvan. Elokuvan katsottuani kirjoitan siitä ja lopuksi julkaisen molemmat tekstit samassa postauksessa.

Houkutus kirjana

Houkutus alkaa siitä, kun Bella, lukioikäinen tyttö muuttaa isänsä luo Forks-nimiseen pikkukaupunkiin. Pian hänen elämänsä täyttää vampyyri Edward, josta hän ei saa silmiään irti. Lopulta rakkaus ajaa Bellan hengenvaaraan, mutta Edvard tietenkin pelastaa hänet. Teoksessa on 500 sivua, mutta sen juoni on oikeastaan selostettu näillä muutamalla virkkeellä.

Jos olisin yläkouluikäinen tyttö, kuola voisi valua suustani lukiessani Houkutusta. Kirjassa mainitaan lukemattomia kertoja, kuinka ihqu (ei ole varmaan kaukana, että suomennoksessa todella käytettäisiin tuota sanaa) vampyyri Edward on, kuinka kaunis ja täydellinen hän on (vaikka ainakin minusta hänessä on itse asiassa ärsyttäviä piirteitä, joten miten hän siis voisi olla täydellinen kenenkään muun kuin täydellisesti lätkässä olevan Bellan mielestä). Aikuinen lukija lukee kirjaa helposti ahmien kuin teini-ikäinen, mutta ainakin minulle tuli välillä vaivaannuttava olo, enkä nyt tarkoita sellaista huippuunsa hiotusta eroottisesta jännityksestä johtuvaa kivaa vaivaantumista kuin vaikkapa True Bloodin kanssa. Oman vaivaantumisasteenne voitte testata seuraavasta sitaatista:

Samassa Edward kääntyi kopea hymy huulillaan, ja minä olin henkäistä ääneen. Hänen hihaton valkoinen paitansa oli rinnasta auki, niin että sileä valkoinen iho näkyi paljaana kaulasta aina marmorinvalkeaan rintakehään, jonka täydelliset lihakset eivät jääneet enää arvailujen varaan.

Melkoista Harlequin-romantiikkaa… Hyvä kun pystyin naputtelemaan tuon…

Houkutus on melkoisen sisäsiisti vampyyritarinaksi, jopa niin sisäsiisti, ettei siinä kertaakaan mainita torahammas-sanaa. En tosin tiedä, onko tämä suomentajan valinta vai onko todella niin, ettei Meyerkään käytä sanaa fang. Kirjailija yrittää kovasti luoda uhkaavaa tunnetta, mutta en oikein tiedä, onnistuuko hän. Edward ei muka pysty pitämään hampaitaan erossa Bellasta, ja on koko ajan olemassa vaara, että tämä ihana poikaystävä tappaa Bellan – tai muuttaa tämän vampyyriksi. Tosiasiassa on vain kyse siitä, että nuoret tytöt voivat samastua Bellaan ja kuvitella itsensä ikuisiksi ajoiksi ah-niin-komean poikaystävän käsivarsille. Mutta minusta tuntuu kuitenkin ennemminkin nolostuttavalta, että Edward vakuuttaa joutuvansa metsästämään oikein kunnolla (eläimiä, ei tietenkään ihmisiä, koska Edward on niiii-in kiltti vampyyri, että ruokailee eläimenverellä) ennen kahdenkeskisiä treffejään Bellan kanssa – muutoinhan voisi käydä köpelösti. Ikävä kyllä Edwardin toimista tulee auttamatta mieleen nuoren miehen masturbointi ennen treffejä – ettei vain alkaisi ikävästi seisoa väärässä kohtaa. Että se siitä romantiikasta.

Ainakaan pariin sataan sivuun kirjassa ei tapahdu mitään. Sitä vain lukee ja lukee, mutta sen ainoa sisältö on, että Edward on ihqu ja että Bella itse kuvittelee vain olevansa liian mitätön. Lisäksi koko ajan korostetaan sitä, kuinka kömpelö Bella on. Niin, tyttö on kömpelö ja avuton, mutta ainakin yritetään antaa sellainen kuva, että hän on taitava ruuanlaittaja. Tosin en ymmärtänyt sitä, kuinka se voi olla mahdollista, sillä valmistaessaan ruokaa vieläkin uusavuttomammalle isälleen Bella kypsensi ensin perunat kokonaan ja laittoi vasta sen jälkeen paistin uuniin. Mahtoivat olla perunat kylmiä, kun paisti oli viimein valmis. On jännittävä nähdä, miten elokuvassa tehdään Kristen Stewartista mitättömän oloinen kömpelys. Niin, vai tehdäänkö ollenkaan. Jo valmiiksi järkyttyneenä odotan puolestani sitä, miltä vampyyrien ihon loistaminen päivänvalossa tulee elokuvassa näyttämään. Jo lukiessa tuntuu suorastaan naurettavalta, että auringonvalo muuttaa vampyyri-ihon timantinkaltaiseksi.

Kirjan toisella puoliskolla alkaa tapahtua enemmän, ja teos muuttuukin mielenkiintoisemmaksi. Mutta ei tällainen neljääkymppiä lähestyvä varhaiskeski-ikäinen nainen osaa oikein ihquuntua mistään samalla tavalla kuin teini – paitsi ehkä Eric Northmanista…

Houkutus elokuvana

Tuosta kirjaa koskevasta vuodatuksesta voi olla hieman vaikea päätellä, että odotin Twilight-elokuvan katsomista kuitenkin aika innoissani. Leffa olikin minusta varsin onnistunut tulkinta kirjasta, joskin on myönnettävä, että sitä vaivasivat hieman samat ongelmat kuin alkuteostakin.

Sinänsä Houkutus-kirjasta on ollut varmasti helppo tehdä elokuvakäsikirjoitus, sillä siinä on niin paljon ihkuilutoistoa, että kaikki olennaiset tapahtumat saadaan helposti mukaan ilman että elokuva venyy kestämättömän pitkäksi. Kristen Stewart tekee Bellan, joka ainakin minun mielikuvaani sopii aivan mainiosti. Bella on kömpelö ja hänellä on huono itsetunto aivan turhaan. Eri asia on, ovatko vampyyrit sitten kaikkien mielestä maagisen kauniita. No, ehkä teini-ikäisten tyttöjen mielestä. Edwardin (Robert Pattinson) ihon timanttihehkuminen auringossa ei ollut niin järkyttävän näköistä kuin kuvittelin – meidän televisiossamme se oli lähinnä latteaa, mutta ehkäpä 37 tuumaakin on liian vähän, tiedä häntä.

Kirjan dramatisointi on mielestäni onnistunut oivallisesti, ja pidän hyvänä ideana sitä, että tarinassa mukana oleva toinen vampyyrilauma, jota johtaa James-niminen vampyyri, tulee tarinaan mukaan jo aiemmin kuin kirjassa. Jamesin vampyyrilauma tappaa elokuvassa pari forksilaista ennen kuin törmää Culleneihin ja Bellaan baseball-”kentällä”. Tämä tiivistää uhkaa, mitä kirjassa ei tapahdu, kun James vain yhtäkkiä pöllähtää baseballin pelaamisen keskelle joukkoineen. Näin elokuvan alkuosa ei ole aivan yhtä tapahtumaton kuin kirjan.

Häiritsevä yksityiskohta on puolestaan se, että niitä kirjassa kaihdettuja torahampaita ei näy elokuvassakaan. Tokihan vampyyrimyyttiä saa muokkailla ja uudistaa, mutta onhan se vähän liian siloiteltua, jos vampyyrin ilmeisintä tuntomerkkiä ei uskalleta näyttää.

Teiniromantiikkaa on sitten luvassa elokuvassakin oikein olan takaa, vaikkei Bellan ja Edwardin rakastumista oikeastaan motivoidakaan kovin perusteellisesti. Mutta hei! Tarvitseeko rakkaus jotain mielettömiä motiiveja? Elokuva tarjoilee ihania metsä- ynnä muita maisemia, joita voi ihastella, kun esim. seuraa tarinan rakastavaisten kiipeilyä puissa.

Elokuva ei luultavasti tehnyt lähtemätöntä vaikutusta, mutta sen verran se ilmeisesti hiljaisen naureskelun lomassa liikuttaa, että lopun tanssikohtaus vaikuttaa näin aikuisestakin söötin romanttiselta. Tiedä sitten, jos jatko-osat olisivat parempia, kun tuo rakastumisen toisteinen alkuhuuma on nyt sitten käsitelty. Vaikka voihan sitä tehdä toisteista tekstiä ja elokuvaa monesta muustakin asiasta…

Ymmärrykseni historiasta sekosi nyt kerta kaikkiaan

2011-03-24T13:00:00.000-07:00

En ole varsinaisesti mikään satiirin ystävä, koska koen – ehkä turhaankin – etten ymmärrä ainakaan yhteiskunnallisesta satiirista mitään. No, Veikko Huovisen satiirinen näkemys Hitlerin elämästä kiinnosti kuitenkin, ja niinpä luin teoksen Veitikka – A. Hitlerin elämä ja toiminta vuodelta 1971.

En tiedä, miksi, mutta minusta tuo kirjan nimen alaotsikko on jotenkin hupaisa. ”Elämä ja toiminta”. Eikös toiminta kuulu elämään? Teosta itseäänkään ei ole tarkoitus ottaa kovin vakavasti. Se on eräänlainen hupailu historiankirjoituksista. Hitlerin elämä kerrotaan syntymästä – no ei kuolemaan, koska tämän historiankirjoituksen mukaan Hitler ei kuollut bunkkerissaan vaan lavasti sekä itsensä että Göbbelsin kuoleman ja karkasi bunkkerista kauniimpiin maisemiin.

Yhtenä Huovisen pääajatuksena on, että Saksa sai tasan, mitä tilasi. Hitler kirjoitti Mein Kampfin jo nuorena, ja sieltä olisi löytynyt, mitä hän ajoi takaa, mutta kukaan ei viitsinyt lukea. Toinen pääajatus on, että Hitler oli veitikka, joka itse asiassa vain huijasi kaikkia. Ei hän ollut sairas toisen maailmansodan lähetessä loppuaan, vaan hän voi hyvin ja oli jopa urheilullisesti todella hyväkuntoinen. Niinpä hän vain pilke silmäkulmassa suunnitteli perusteellisen huijauksen.

Veitikka on hämmentävää luettavaa, sillä Huovinen kirjoittaa osin ihan oikeaa historiaa, osin aivan omiaan. Joudun taatusti vielä tilanteeseen, jossa selostan innokkaasti – ja varsinkin tosissani – lukeneeni Hitleristä jotain, ja sitten yhtäkkiä tajuan, että lukemani tieto on peräisin Veitikasta eikä sillä ole mitään todellisuuspohjaa. Osa asioista on tietenkin helppo tulkita epätosiksi, mutta aika lailla hyvä olisi tuntea Hitlerin todellinen elämä, että pysyisi paremmin kärryillä tässä satiirissa – tai ainakin siitä irtoaisi varmasti sillä tavoin enemmän.

Huovisen teksti ei naurattanut minua ääneen, mutta kiinnostavaa luettavaa se on. Sen sijaan tekstin yhteyteen liitetyt kuvat ovat mustan huumorin karmivimpia näytteitä. Suurin osa niistä on jollain lailla manipuloitu – ainakin minusta näyttää, että Hitlerin pää on liitetty aivan muihin kuin hänestä otettuihin kuviin. Kuvatekstit ovat osittain teoksen hupaisinta antia. Mutta ainakin yksi kuva on mitä ilmeisimmin aito. Siinä Hitler pitää kädestä lapsia. Kuvateksti sanoo: ”Kysymys: Tämä mieskö antoi juutalaislasten kuolla kaasukammioihin? Oikea vastaus: Tämä mies, Adolf Hitler.” Kuvan ja tekstin yhdistelmä saa selkäpiin karmimaan.

Toisensa tasapainottavat elokuvat

2011-03-19T13:11:00.000-07:00

Koska tiesin, että vietän ison osan syntymäpäivästäni (piti tässä taas vanhentua, eikä kukaan kysynyt minulta mitään) omissa oloissani, päätin juhlistaa tilannetta vuokraamalla pari elokuvaa. Minua kiinnostavat elokuvat laidasta laitaan, joten päätin ottaa kaksi toisistaan jossain määrin poikkeavaa elokuvaa katsottavakseni: The Manson Familyn, joka kertoo Charles Mansonin tapauksesta, ja Rakkauskirjeitä Julialle, joka kertoo kauan sitten hylätyn rakastetun etsinnästä. Keskimäärin katsomani elokuvat siis eivät varmaankaan olleet yltiöväkivaltaisia eivätkä yltiöromanttisia...

The Manson Family on näkemys 1960-1970-lukujen taitteessa voimiensa tunnossa olleesta perheeksi kutsutusta yhteisöstä, jota johti Charles Manson. Elokuvassa on muka-dokumentaarinen ote, vaikka se draama onkin. Tapahtumissa mukana olleet antavat ikään kuin haastatteluja suuren osan elokuvan käyttämästä ajasta. Haastattelut valottavat tietenkin henkilöiden ajatuksia - tai elokuvan tekijöiden näkemyksiä niistä - mutta jotenkin tapahtumien karmivuuden olisi varmasti saanut esiin pelkästään tavallisen draamaelokuvankin keinoin: silloin selitykset olisivat puuttuneet, mutta katsojalle olisi jäänyt enemmän omaa tulkinnanvaraa. Elokuvassa on lisäksi tarpeeton kehyskertomus, jossa eletään 1990-lukua ja valmistellaan dokumenttia Mansonin tapauksesta. Ideana on lopulta näyttää, että Charles Mansonia ihailevia ihmisiä on olemassa, vaikka Manson olisi istunut vankilassa jo iät ja ajat.

Charles Manson oli erikoistunut vankiloissa istumiseen jo ennen ns. perheensä perustamista. Perheensä johdosta hänestä sitten varsinaisesti tuli kuuluisa. Hän syötti seuraajilleen sekopäistä oppia ja johdatti nämä lopulta tekemään yltiöverisiä murhia.

The Manson Family tavoittaa mielestäni hyvin 1960-1970-lukujen vaihteen ajankuvan. Käsittämättömiin mittasuhteisiin mennyt hippeily huumeineen ja vapaine seksisuhteineen on tosin korostunut – tuskin kaikki todellakaan elivät kuten Manson perheineen tuolloinkaan. Verisyytensä, alastomuutensa ja täysin kieroutuneen ajatusmaailmansa takia elokuvalla on ihan aiheesta ikäraja K18. Elokuva on kuitenkin mielenkiintoinen kuva uskonnolliset mittasuhteet saaneesta kieroutuneisuudesta.

Rakkauskirjeitä Julialle on puolestaan Italiaan sijoittuva hieman romanttisempi elokuva. Sophie (Amanda Seyfried) pääsee matkaamaan ihanaan Veronaan, mutta vaikka kyseessä on jonkinlainen etukäteishäämatka, tuleva aviomies ajelee ympäri saapasmaata tryffeleiden ja viinien perässä, koska on perustamassa New Yorkiin italialaista ravintolaa. Uskomaton mies! Italialainen ruoka on jumalaista, mutta vielä jumalaisempaa on viettää aikaa yhdessä rakkaansa kanssa Veronassa, uskokaa minua!

Sophie päätyy nähtävyyksille yksin, ja kuuluisalle Julian talolle saapuessaan hän näkee naisten kirjoittavan Julialle (niin, sille Romeon Julialle) kyynelet silmissään kirjeitä. Sophie päättää seurata naista, joka lopulta tulee noukkimaan seinään kiinnitetyt kirjeet mukaansa. Hänelle selviää, että Julialta voi todella saada vastauksen kirjeeseensä. Koska Sophiella ei ole muuta tekemistä ja hänellä on romanttinen mieli, hän päätyy itsekin kirjoittamaan kirjeitä Julian nimissä, kun löytää yllättäen Julialle 50 vuotta aiemmin jätetyn kirjeen, jossa Claire-niminen englantilaisnainen (Vanessa Redgrave) kertoo siitä, kuinka ei uskaltanut heittäytyä rakkauteen italialaisen Lorenzon kanssa.

Kirje todella päätyy Clairelle, ja niinpä Sophie pääsee matkaamaan Toscanaan ja ympäri sitä löytääkseen Lorenzon. Mukana on Clairen lapsenlapsi Charlie (Christopher Egan), joka on ensin sitä mieltä, että isoäidin entisen heilan etsiminen on ihan hullua. No, mielen muuttuminenhan on ihan peruskauraa romanttisissa elokuvissa, joten ei hätää.

Rakkauskirjeitä Julialle on juuri sopiva elokuva Italiaa rakastavalle romantikolle. Italialaisia katuja ja viinitarhoja katsellessa voi taas alkaa himoita pääsyä Veronaan tai Sienaan ja romantiikkaa piisaa. Hieman ennen loppuratkaisua tirautin kyynelenkin. Onneksi leffa ei jäänyt vuokraamon hyllyyn. Luulin sitä nimittäin ensin ihan turhaksi hömpäksi, mutta sitten selvisi, että siinä ollaankin Italiassa…

Peippo vei, peippo toi

2011-03-19T09:42:00.000-07:00

Luen todella vähän runoja. Aina silloin tällöin jokin runo tekee vaikutuksen. Kestosuosikkini ovat suomalaisen runouden tunnetuimmasta päästä: Kaarlo Sarkian Älä elämää pelkää ja Eino Leinon Elegia. Heli Laaksonen on runoilijaksi harvinaisen suosittu. Hänen uusin runokirjansa Peippo vei on niin herkun näköinen, että se oli pakko lukea, varsinkin kun sekin sattui tulemaan kirjaston viikkolainoissa vastaan. Tosin kirjan voisi ostaa omaksikin jo tuon ulkoasun perusteella: kannen aukosta kurkistava karhu on suloinen ja vihreä väri on maailmojasyleilevän luonnonläheinen (oho, tulikohan tuosta paradoksi?).

Heli Laaksosen runot käsittelevät melkein koko elämänkirjoa. Teoksen nimen mukaisesti myös luonto on vahvasti esillä. Teos vilisee lintuja, ja Laaksonen yhdistelee hupaisasti luontoelementtejä johonkin niin vähän luontoon liittyvään kuin mahdollista: esimerkiksi vasta vihitty sulhanen soutelee luonnon keskellä häälahjaksi saadun leivänpaahtimen kanssa etsimässä morsiantaan.

Eläimet kertovat toki ihmisistä. Itseäni liikutti kovin ”Kakssuuntanen kummisetä” -runo. Se alkaa:

Tunnen vaa yhren karhu
ja seeki o maanisdepressiivine.

Karhu on talvella levoton, vaikka pitäisi nukkua talviunta. Keväällä se puolestaan saa rauhan mieleensä, vaikka pitäisi herätä talviunilta. Mutta niinhän se on: milloin sitä olisi oikeassa mielentilassa ihminenkään, oikealla mielellä tekemään sitä, mitä juuri sillä hetkellä pitäisi tehdä.

Runot kertovat myös kasvamisesta, kasvamattomuudesta ja keskeneräisyydestä. Elämän vaatimukset iskevät joskus kovaa ja niihin hermostuu, mutta tuskinpa niitä pystyy kaikesta uhosta huolimatta toteuttamaan:

Tänä! Mää! Kehityn! Kerral!
Ruppen viraliseks ko mappi
asiallisemmaks ko aamukahreksan
tilan lehren misä o välikaustakkivertailu.

Runojen minä suhtautuu välillä pelokkaasti sekä menneisyyteen että tulevaisuuteen. Menneisyydestä on myös vaikea päästää irti, jopa niin vaikea, että kaikki toisen tekemä halutaan pitää ennallaan:

En haje pyykei sisäl.
Nee on sun ripustami
etkä ole enä ripustamas.
Keväse ilma jolkuttava ylitte.
Syyssumu laaha jalkojas.
Pakkasil lakana kilkutta toist vaste.

Runokokoelma on täynnään kaikenlaisia tunteita. Parisuhdetta käsitellään rakastumisesta eroon mutta myös muut tunteet, kuten kateus ovat esillä. Siitä kertoo ehkä hupaisin runon nimi, mikä teoksesta löytyy (vaikka näistä tunteista onkin hupaisuus kaukana): ”En ol kattene mut en sois kellä mittä oleva”.

Kaikenlaisten vaikeittenkin tunteitten käsittelystä löytyy usein huumoria, ja pilkahtaapa melkoinen optimistisuuskin runossa ”Isäl o asia”:

Ko päättä et kaik saa men niinko mene
kaik mene juur niinko o ajatellukki.

Sopi hyvi!

Black Swan järisytti minua

2011-03-16T13:31:00.000-07:00

Balettitanssija Ninasta (Natalie Portman) kertova elokuva Black Swan oli minulle voimakkain elokuvakokemus pitkään aikaan. Se oli ahdistava ja vaikuttava elokuva, jonka voima ja viehätys on siinä, ettei asioita selitetä. Minuun sellainen vetoaa.

Äitinsä luona asuva Nina haaveilee isommasta balettiroolista. Hän on teknisesti täydellinen tanssija, mutta luonteeltaan viaton ja arka, eikä uskalla heittäytyä tanssiinsa. Ikävä kyllä baletti ottaa ohjelmistoonsa juuri Joutsenlammen, jossa pääroolin tanssijan pitäisi kyetä näyttämään myös pimeä puolensa mustan joutsenen tullessa estradille. Ninasta ei selvästikään ole rooliin, mutta hän saa sen silti, koska onnistuu näyttämään ohjaaja ja roolittaja Thomasille (Vincent Cassel), että hänessä on edes hieman särmää.

Thomas alkaa yrittää vapauttaa Ninaa ainakin ulkopuolisen silmin kyseenalaisilla metodeilla. Hän mm. kehottaa Ninaa menemään kotiin masturboimaan. Thomas nähtävästi tahtoisi Ninan pöksyihin, sillä hän on mitä ilmeisimmin ollut myös edellisen, nyt liiaksi vanhentuneen prima ballerina Bethin (Winona Ryder) pöksyissä.

Nina saa tuekseen ja kilpailijakseen Lilyn (Mila Kunis), jonka asenne elämään on paljon vähemmän kontrolloitu kuin Ninan. Lily on ehkä jopa Ninaakin kiinnostavampi hahmo, koska hänestä ei ota selvää. Hänen elämäntapansa ei ole ihailtava, sillä hän mm. tarjoaa huumeita Ninalle, mutta siitä huolimatta hän on aivan eri tavoin jalat maassa kuin Nina. Tästä huolimatta tai ehkä juuri tämän vuoksi hän heittäytyy ihailtavasti myös tanssiin. Kun liian ison ja vääränlaisen roolin tavoittelu ja harjoittelu alkaa murtaa Ninaa, hän kokee Lilyn vainoavan häntä. Toisaalta hän kuvittelee myös harrastavansa seksiä Lilyn kanssa ja todellakin raivaavansa tämän tieltään – eikä katsoja voi tietää varmaksi, pyrkiikö Lily todella kaikin keinoin syrjäyttämään Ninan Odetten osasta vai tahtooko tämä vilpittömästi tukea Ninaa.

Toki Ninakin on kiehtova henkilöhahmo, jonka herkkyyden ja pelon Natalie Portman tuo uskottavasti esiin. Nina elää vaaleanpunaisessa lapsenomaisessa huoneessa pehmolelujen keskellä, vaikkei ole enää pikkutyttö. Hänen äidillään ei näytä olevan muuta elämää kuin Ninan balettiuran seuraaminen, sillä äitikin on entinen ballerina, sellainen, joka ei koskaan päässyt päärooleihin. Odotettavissa on pahaa jälkeä, kun Nina viimeinkin alkaa murtautua aikuisuuteen – tai ainakin jonnekin pois äidin helmoista.

Ninalle alkaa ilmestyä fyysisiä oireita, joita ei selitetä. Hänen selkäänsä tulee ihottumaa, ja äiti väittääkin Ninan raapivan itseään. Verta vuotavaa kynsinauhaa repiessään Nina repii irti pitkän pätkän sormen ihoa, mutta hetken kuluttua sormi onkin aivan ok. Black Swan kuvaa tällaisen inhat yksityiskohdat todella selkäpiitä karmivasti. Lisäksi elokuvassa on jokunen tehokas säikäytys, eikä katsoja tiedäkään, kuinka syvälle kauhuelokuvamaiseen ilmaisuun sukelletaan, mikä saattaa tehdä katsomiskokemuksesta myös pelottavan.

Minua Black Swan värisytti tosissaan. Se saa taas ajattelemaan sitä ristiriitaa, joka on kunnianhimon ja järkevän käyttäytymisen välillä. Nina ei näe omia rajojaan vaan lähtee kohtalokkaasti rikkomaan niitä (vaikkakin äidistä olisi jo hyväkin itsenäistyä). Miksi pitää haluta jotain niin, että se saa menettämään järjen? Entä jos ei halua menestystä niin paljon? Voiko sitä järkevästi käyttäytymällä edes saavuttaa? Nina ei edes vaikuta kovin kunnianhimoiselta, paremminkin pakkomielteiseltä. Mutta liika kunnianhimo ja liika pakkomielteisyys johtavat ilmeisesti pahimmassa tapauksessa yhtä lailla tuhoon.

Voisin mennä katsomaan Black Swanin uudelleen vaikkapa elokuvateatteriinkin. Ainakin jonkinlaisena tallenteena se on hankittava, kunhan se kauppoihin ilmestyy. Onneksi mies osti jouluksi isomman televisionkin.

Vapiseva nainen: hermojeni tarina

2011-03-14T09:48:00.000-07:00

Romaaneistaan paremmin tunnetun Siri Hustvedtin uusin suomennos, jonkinlainen tietokirja Vapiseva nainen löytyi kirjaston viikkolainoista, ja nappasin sen luettavakseni, koska erilaiset psyykkiset oirehdinnat kiinnostavat. Hustvedtin kirja lähtee liikkeelle hänen omasta elämästään ja käsittelee ihmisen mieltä ja siinä sivussa tai rinnalla fyysistä ruumistakin.

Hustvedt lähtee liikkeelle vapinakohtauksestaan, jonka hän sai pitäessään puhetta kuolleesta isästään. Holtiton yllättävä vapina sai hänet miettimään, mistä on kyse, mistä vapina johtuu. Tavallaan tämän pohtimista koko Vapiseva nainen on. Ikävä kyllä minä en ainakaan ymmärtänyt, että Hustvedt olisi päässyt johonkin lopputulokseen: hänelle ei selviä, aiheuttaako hän psyykensä vapinan vai ovatko sen takana hermot.

Vapiseva nainen oli minulle kahtiajakava lukukokemus. Välillä Hustvedtin kertomat tapauskuvaukset olivat todella kiinnostavia, välillä en ymmärtänyt neurologiahöpötyksestä yhtään mitään. Melkein koko ajan minulta oli myös hukassa se, miten asiat liittyivät Hustvedtin vapisemiseen.

Joka tapauksessa moni asia kirjassa oli kiinnostavakin. Hustvedt ottaa esille monia tapauksia, joissa ihmisen psyyke (tai sitten ne hermot) toimivat poikkeuksellisesti. Hän kertoo esimerkiksi ihmisestä, joka pystyi kirjoittamaan asiat muististaan paperille muttei pystynyt muistamaan niitä muulla tavoin, ja ihmisestä, joka hahmotti jokaisen hetken niin omakseen, että samakin asia, esimerkiksi koira, oli jo hetken päästä jotain uutta, uusi koira, koska se oli uudessa hetkessä.

Hustvedt pohtii, kuinka paljon hänen isänsä muisto on syynä hänen vapinaansa. Hän kertoo käynneistään lääkärillä ja tutkimuksista ja jopa taistelusta sairausvakuutuksen antaneen vakuutusyhtiön kanssa. On myös kiintoisaa lukea, mitä hän kertoo omasta herkästä luonteestaan ja kirjailijantyöstään. Hän on esimerkiksi sitä mieltä, että automaattikirjoitus on turhaan mystifioitu tai käsitetty joksikin yliluonnolliseksi tai pelottavaksi, sillä kirjailijat kyllä tietävät, että teksti voi virrata ihmisestä kuin itsestään.

Kokonaisuutena en kuitenkaan saanut Vapisevasta naisesta kiinni. En tosiaan saanut yhdistettyä asioita aina kirjan punaiseen lankaan. Vaikka teos oli ainakin tarkoitettu yleistajuiseksi, sen syvällinen ymmärtäminen olisi vaatinut minulta todellista keskittymistä, ja niinpä muistiini jäivät vain ne asiat, jotka oli helppo ymmärtää normaalikeskittymisellä. Teoksesta olisivat tehneet helpompilukuisen myös selkeämpi jaksotus (kirjassa ei ole yhtään alalukua, vaan koko teos on yhtä pötköä) ja lyhyemmät kappaleet.

On sinänsä jännä juttu, että oikeastaan kokemukseni ainoasta lukemastani Hustvedtin romaanista Kaikki mitä rakastin oli jollain lailla samanlainen: en jaksanut kiinnostua kaikesta, vaikka tavallaan teoksessa oli ansionsa. Lumous ja Amerikkalainen elegia odottavat hyllyssä. Saas nähdä, millaiselta lukukokemukselta ne aikanaan tuntuvat.

Enpä jää mistään paitsi vaikken ole Facebookissa

2011-03-08T05:09:00.000-08:00

Helsingin Sanomat julkaisi tänään ison jutun siitä, mitä eri tutkimukset ovat saaneet irti Facebookista. Kuten itse edellisen postauksen tunnustuksissa kerroin, en ole itse Facebookissa, ja nuo tutkimustulokset luettuani huomasin, ettei hinkua päästä sinne ilmestynyt vieläkään.

Eräs tutkimus sanoo, että kun käytämme Facebookia, kuvittelemme muilla olevan hauskempi elämä. Siksi tulemme tuntemaan olomme ”yksinäisemmiksi ja onnettomammiksi kuin todella olemme”. Toisen tutkimuksen mukaan Facebookista ei löydä kavereita, jos niitä ei kykene muutoinkaan löytämään.

Entäpä miten Facebookissa olevien kuvien katselu vaikuttaa meihin? Kuulemma niin, että itsetunto nousee, kun katselee omia kuviaan, niitä valikoituja, joissa näyttää edustavalta. Sitten kun katselee toisten käyttäjien kuvia, unohtuukin tuo valikointiperiaate, ja alkaa morkkis, kun toiset näyttävät muka paremmilta, kuin miltä itse näyttää.

Sellaistakin tutkimuksissa on saatu selville, että Facebook lisää ahdistusta, koska ihmisille tulee paineita statusten päivittämisestä ja ”Facebook pitää [- -] käyttäjänsä neuroottisessa epävarmuuden tilassa samalla tavalla kuin uhkapelit.”

Kuulostaa siltä, ettei Facebookissa ole mitään hyvää. No, jos onnistuu pitämään sen luoman addiktion joissakin rajoissa eikä kerro itsestään liikaa tai käyttäydy sopimattomasti, kai se on kohtuullisen harmiton systeemi. Toisaalta on vaikea ymmärtää esimerkiksi ystäväkeräilyä. Miksi edes Facebookissa pitäisi kutsua ystävikseen sellaisia ihmisiä, joita ei muutoin kutsuisi ystävikseen? Ehkä olen vain huono ihminen, mutta itse asiassa minua ei kiinnosta pätkääkään, miten joku entinen koulukaveri jossain voi. Siispä en innostu edes Facebookin avusta vanhojen tuttujen löytämisessä.

Tämä bloginikaan ei perustu erityisemmin siihen, mitä minulle on tapahtunut, vaan siihen, mitä ajattelen. Tämä siksi, ettei minusta ole oikein tarpeellista raportoida aivan arkisia asioita koko kansalle. Käsi pystyyn, ketä kiinnostaa, että luin tänäänkin vessanpytyllä ja söin lounaaksi makaronilaatikkoa! Sitten kun jotain tapahtuu, kerron asioista mielelläni – suullisestikin. Tai miten sen ottaa – en taida tätä nykyä olla kovin innokas puhumaan omista asioistani, noin keskimäärin. Tuntuisi myös oudolta kytätä netistä koko ajan, kuka muu on syönyt makaronilaatikkoa tai tehnyt jotain muuta yhtä merkittävää. Mielelläni kuuntelen ystävieni kuulumisia mutta jokainen heidän tekonsa ei minusta ole kovin kiinnostava, niin ystäviäni kuin nämä ihmiset ovatkin.

Jotenkin tuntuu, että maailmassa on todella paljon järjellistä tekemistä – paljon enemmän kuin koskaan ehtisi tehdä. Miksi siis ihmiset käyttävät aikaansa sellaiseen, mikä ei tunnu järjelliseltä? Facebookissa roikkumista parempia rentoutumismuotojakin varmasti löytyy ja ystävät ilahtuvat varmasti enemmän vaikkapa teehetkestä tai puhelinsoitosta kuin jatkuvista tyhjänpäiväisistä päivityksistä.

No, ehkä olen vain onnellinen, etten ole hurahtanut Facebookiin, koska se veisi varmasti paljon minunkin aikaani. Mutta jotain mieleenpainuvaakin Hesarin artikkelista vielä löytyy. Internet-tutkija Sherry Turkle toteaa, että ”ihminen on tuomittu yksinäisyyteen, ellei hän opi olemaan oikeasti yksin. Yksinäisyys on epäonnistunutta yksinoloa.” Melko hyvä mietelause.

Sain tunnustusta!

2011-03-08T03:50:00.000-08:00

Sain Teresitalta tunnustuksen (jo muinaisessa menneisyydessä)! Kiitoksia kovin paljon! Tästä hyvästä saatte sitten tietää minusta seitsemän lisäasiaa:

1) En osaa sitten yhtään hoitaa kasveja. Jos en kastele niitä, ne voivat huonosti. Jos kastelen niitä, ne voivat ihan yhtä huonosti.
2) Olen vieraillut kolmella eri keskitysleirillä: Sachenhausenin, Dachaun ja Auschwitz-Birkenaun keskitysleireillä. Nämä paikat eivät ole saaneet minua varsinaisesti ymmärtämään kansallissosialismia, mutten kyllä sitä odottanutkaan.
3) En ole lukenut Sinuhe egyptiläistä enkä Täällä Pohjantähden alla -teosta kokonaan, vaikka olen valmis kehumaan niitä ja vaikka molemmat ovat tehneet minuun vaikutuksen niiltä osin, miltä osin olen niihin tutustunut. Ja vaikka minun kai pitäisi olla jonkinasteisesti kirjallisuuteen perehtynyt.
4) En ole Facebookissa, enkä usko sinne menevänikään.
5) Minulle tulee tilattuna mm. seuraavat lehdet: Cross Stitch Collection, Image, Tieteen Kuvalehti Historia ja Helsingin Sanomat.
6) Olen lukenut koulussa ns. pitkänä kielenä ruotsin.
7) En kuvaisi itseäni varsinaisesti epäsosiaaliseksi, mutten erityisesti pidä esim. juhlista, joissa on paljon minulle vieraita ihmisiä, sillä en ole mitenkään erityisemmin innokas tutustumaan uusiin ihmisiin. Toisaalta en pistä kyllä yhtään pahitteeksi, jos elämä tutustuttaa ihmisiin, joiden koen ajattelevan asioista samansuuntaisesti kuin minä ja joiden kanssa on mukava viettää vapaa-aikaa.

Olipas vaikeaa keksiä! Teen saman tempun kuin aiemminkin: sinä, joka löydät blogisi sivupalkistani tai joka olet lukijani blogissani tai kommentoinut jotain blogipostaustani – ota tunnustus!

Yritin järkyttyä misseistä – ja läskiksi meni

2011-03-07T02:13:00.000-08:00

Katsoin viikonloppuna piruuttani missikisoja. Lapsuudessa kisat olivat tärkeä instituutio, ja oma suosikki piti tietenkin valita. Missipaperinuket, jotka leikattiin Apu-lehdestä, olivat tärkeitä ja ystävän kanssa leikimme leikkiä, jossa sai voittaa kaikki maailman missikilpailut.

No, omat arvot ovat muuttuneet, ja aika hassultahan se tuntuisikin, jos voisin nyt jotenkin pitää esikuvanani missiä, joka on melkein puolet nuorempi kuin minä ja jossa lähinnä näkee nuoren naisen, joka yrittää vastata fiksumpia kuin mitä oikeastaan vielä ajattelee ja joka siksi sanoo enimmäkseen jotain ympäripyöreää, koska miettii tuskissaan, miten antaisi itsestään mahdollisimman hyvän vaikutelman.

Onhan se ihan hullua, että nuoret naiset keikistelevät kameran ja tuomariston edessä ja heitä arvioidaan ulkoisesti hyvinkin yksityiskohtaisesti. Eihän siinä mitään järkeä ole. Mutta luinpa Helsingin Sanomista, etteivät feministitkään enää jaksa vauhkota siitä, miten kauhea asia missikisat ovat. Itse olin kuitenkin valmistautunut lähinnä kammoksumaan järkyttävää ohjelmaa. Mutta mikä Miss Suomi -finaalissa sitten loppujen lopuksi oli järkyttävää?

Olin kovin yllättynyt siitä, etten oikeastaan jaksanut kummemmin herättää itsessäni minkäänlaisia tuntemuksia ohjelman aikana. Missien keikistelyn aikana soitettu musiikki oli tosin pahimmanlaatuista kuraa ja oli vaikea saada ketään missiehdokkaista jäämään mieleensä. Ehkä suurin yllätys olikin, kun Pia Pakarisen tultua valituksi uudeksi Miss Suomeksi huomasin, että olen valintaan tyytyväinen. Löytyihän sieltä massan joukosta kuitenkin sellainen luonnollisen näköinen suomalainen nuori nainen, jonka kelpaa missiksi valita – sen enempää spekuloimatta, mikä missi edes oikeastaan on. Joten oikein paljon onnea vain uudelle Miss Suomelle!

Lopuksi pitää tehdä vielä yksi huomio missien asustuksesta. Tuo Pialla oleva ristikoru on aika makea!

10 klassikkoa: Suuri illusioni

2011-02-28T12:45:00.000-08:00

Uhosin lukevani tänä vuonna 10 klassikkokirjaa, ja nyt ensimmäinen kirja on luettu. Kunnian sai Mika Waltarin Suuri illusioni (1928), johon en erityisemmin ainakaan aiemmin uskonut hurahtavani, mutta toisinpa kävi. Kirja oli aina huvittavuuteen asti täynnä tunteen paloa ja kaupunkien bensiininkatkun sekä valomainosten ihannointia, mutta jotenkin se on niin aito kuva omasta ajastaan, nuoruudesta ja sen hulluudesta, ettei siihen voi kuin ihastua.

Toimittaja Hart ihastuu Helsingissä Caritas-nimiseen naiseen, mutta pian nainen häipyy muualle Eurooppaan. Naisen perään huokailee Hartin lisäksi kirjailija Hellas, ja jopa miesten Caritakselta saamien postikorttien tekstien vertaaminen saa Hartin mustasukkaiseksi. Lopulta Hart ja Hellas kuitenkin ystävystyvät, ja sehän se vasta paha juttu onkin. Hart valvoo yön sairaan Hellaan vierellä, mutta Caritaksen voi saada vain toinen.

Hart lähtee keväällä Pariisin naisen perään. Ulkopuolinen ymmärtää, ettei hänellä voi olla mitään syvempää sidettä Caritakseen, sillä heidän ystävyytensä on ollut varsin lyhyt, mutta nuori mies itse on huumassaan vankina. Ja sitten käykin ilmi, että Caritaksen elämän mies on Hellas. Tämä sairastaa kuitenkin syfilistä ja juuri kun olisi saamassa Caritaksen itselleen, tekee itsemurhan, koska ei tautinsa vuoksi voisi elää oikeaa avioliittoa.

Lukemani painos sisältää Mika Waltarin kirjoittaman esipuheen, joka on alun perin julkaistu 5. painoksen yhteydessä. Waltari lyttää teoksensa oikein kunnolla: ”Kirjana se on lapsekas, kehittymätön, sentimentaalinen. Juonesta voi tuskin puhua. Loppuratkaisu on epätodellinen - -.” Heti perään Waltari kuitenkin toteaa, että kirjassa on arvonsa eikä nuoruuttaan pidä häpeillä.

Juuri nuoruuden Suuri illusioni mielestäni näkeekin melkoisen kirkkaasti, varsinkin kun ottaa huomioon, että Waltari oli hädin tuskin 20-vuotias teoksen ilmestyessä.

”Nuoruus ei ole kyllin varma itsestään. – Sillä on, tai on ollut oma syntinsä, eikä se tunne kylliksi elämää, vaan pitää kaikkia muita itseään parempina. Se kääntyy armoa rukoillen ja nöyränä kenen puoleen tahansa. Se on kuin koira, joka tahtoisi hyväilyä. – Ja kuitenkin me kaikki kaipaamme omaa nuoruuttamme. Sen penikkamaisuutta, sentimentaalisuutta, elämän kipeyttä ja katkeruutta. Sen uhmaa, joka kuohuu erittelemättömänä ja sekavana, joka on valmis pikkuseikan puolesta uhraamaan ihmiselämän. Nuoruus on aina tyhmä, - se ei tunne, mitä elämä on. Nuoruus on kokonaisuudessaan illusioni. – Sentähden se on niin perin suloinen.” (s. 106)

Suuren illusionin nuoret ihannoivat kaupunkilaisuutta, ja kieltämättä romaanin lukeminen pistikin miettimään, kuinka uusia ihmeitä autot, mainosvalot ja elokuvateatterit olivat tuolloin 1920-luvulla, kun romaani kirjoitettiin (ja samaa aikaahan se kuvaakin). Waltari itse piti impressionistista tyyliä yhtenä teoksensa arvokkaimmista puolista, ja kyllä hän saakin kuvattua nimenomaan impressioita bensiinintuoksuisesta kaupungista. Siispä, jos haluatte tyyliesimerkin siitä, mitä tarkoittivat Tulenkantajien ideologia kaupunkilaisuuden ihannoinnista sekä iskulause ”Ikkunat auki Eurooppaan!”, tämän kirjan lukeminen ei liene huono vaihtoehto.

Kylli-täti on ihana

2011-02-23T12:31:00.001-08:00

Väsyttää ja vielä pitäisi venyä tänään skarppiuteen. Viime yönä tuli nukuttua kolme-neljä tuntia. Syy on Kylli-tädin. En asu Helsingissä, mutta eilen oli lähdettävä katsomaan Kylie Minoguen keikkaa Hartwall Areenalle, vaikka se tiesi sitä, että mies ajoi silmät ristissä yötä myöten kotiin. Mutta tiesin, että Kylli-täti on ihana, koska niin hän oli edelliselläkin kerralla Suomessa käydessään.

Kuuntelen aika vähän tanssipoppimusiikkia, mutta Kylli-täti on symppis ja hänellä on kokemukseni mukaan (no juu, tämä oli toinen keikka, jolla näin hänet) hyvä show.

Eilisen keikan huippukohtia olivat biisit Slow, All the Lovers ja Must Be Talking to an Angel, joka – todellakin – oli Eurythmicsia. Show oli täynnä ilma-akrobatiaa, kreikkalaisuutta, myyttejä (Pegasoskin sai Kylli-tädin selkäänsä) ja vaikka mitä. Tällaisen spektaakkelin katsominen on juuri sopivaa todellisuuspakoa silloin tällöin. Tunnelmat eivät nyt olleet niin vaihtelevat kuin KylieX2008-kiertueella, josta erityisesti jäi mieleeni valtava pääkallo, jonka päällä Kylie istui laulamassa koppalakki päässään. Mutta kyllä näitä tämänkin kiertueen tunnelmia olisi voinut katsella kauemminkin kuin ne pari tuntia, mitkä show kesti.

Paksuna-leffa auttaa myötähäpeän tarpeeseen

2011-02-15T12:00:00.000-08:00

Joskus vuosia sitten kävin katsomassa Paksuna-elokuvan leffateatterissa. Nyt se valikoitui pitkällisen pohdinnan jälkeen ystävänpäiväelokuvaksi, ja hyvin se toisen katsomisen kestikin, varsinkin kun yksityiskohdat olivat käytännössä kokonaan päässeet minulta unohtumaan.

Alison (Katherine Heigl) humpsahtaa kännipäissään sänkyyn tyhjäntoimittaja Benin (Seth Rogen) kanssa. Väärinymmärryksen (?) vuoksi kondomi heitetään mäkeen, ja Alison tulee raskaaksi. Sitten vain piilottelemaan asiaa työnantajalta, joka haluaa laiheliini-Alisonin laihtuvan 9 kiloa, ei lihovan saman verran tai enemmän. Ja sitäkin pitää miettiä, onko Benistä johonkin, vaikka hän polttaa ruohoa ja luulee elättävänsä itsensä ja kaverinsa nettisivulla, jossa kerrotaan, missä elokuvassa ja millä kohtaa kukakin filmitähti vilauttaa tissejään tai tussuaan.

Ben on korostetun juntti mutta hyväsydäminen. Hänelle ja Alisonille kehkeytyy on-off-suhde. Välillä ostetaan hempeillen vauvakirjoja, välillä Alison vihaa Beniä niin, ettei mitään rajaa. Kaiken ohessa seurataan Alisonin siskon Debbien (Leslie Mann) ja hänen puolisonsa Peten (Paul Rudd) suhdetta, jossa ei ole paljoa onnellisesta yhteiselosta jäljellä. Niin, ja ihmetelläänhän sitä Benin kaveriporukkaakin, jossa mm. lyödään vetoa siitä, onko mahdollista olla vuosi ajamatta partaa: yksi kasvattaa partaa ja toiset vittuilevat hänelle parrasta.

Paksuna on hulvaton. Sen parissa voi nauraa tai sitten voi piiloutua jonnekin tuntemaan myötähäpeää. Se on romanttinen komedia, joka on melkein koko ajan niin kaukana romantiikasta kuin mitä vain on mahdollista. Se vaatii pieruhuumorin sietämistä, mutta yhtä kaikki sillä on suloinen loppu. Siksipä voisi sanoa, että tässä saattaa kerrankin olla ihmissuhdekomedia, joka ihan oikeasti sopii yhtä lailla miehille että naisille – myös siltä osin, että Benin junttius ja huonot tavat saavat varmasti naiset yökkäilemään, mutta toisaalta hormonihöyryissä olevan Alisonin riehumiset ja sisko Debbien käytös saavat miehet kiroamaan naisten olemassaoloa.

Naura siis sydämesi kyllyydestä, mutta älä kokeile mitään osia tästä kotioloissa.

Nenäpäivä

2011-02-14T13:31:00.000-08:00

Myönnettäköön, että kun minulle joskus ehdotettiin luettavaksi Mikko Rimmisen Pussikaljaromaania, en innostunut asiasta yhtään. Pussikaljan juominen ei nyt vain mielestäni ole kiinnostava aihe, kirjoitettiin siitä miten hienosti tahansa. Onneksi Rimminen kirjoitti sittemmin Nenäpäivän, joka tarinaltaan kiinnosti minua paljon enemmän ja jonka luettuani saatan joskus antaa jopa Pussikaljaromaanillekin mahdollisuuden – sen oletettavasti hienon kielen vuoksi.

Nenäpäivä kertoo yksinäisyydestä ja ihmisseuran kaipuusta. Sen päähenkilö Irma on keski-ikäinen nainen, joka ajautuu surullisesti tilanteesta toiseen. Irma asuu Hakaniemessä ja huomaa kauppahallin seinällä ilmoituksen, jonka mukaan Keravalta voisi hakea jonkun muuttaessa ilmaisen peikonlehden kotiaan koristamaan. Keravalla Irma osuu kuitenkin väärään asuntoon ja keksii peitetarinan, että on tekemässä taloustutkimusta. Miksi ihmeessä hän ei vain kerro totuutta? Koska…

Pakkohan sitä on joku tekosyy sellaiselle tuppautumiselle keksiä, virheitä on niin hankala myöntää.

Jollain lailla Irma huomaa pitävänsä kyselytutkimusten teosta ja erityisesti hän kiintyy Irjaan, jonka ovelle alun perin tuli peikonlehteä etsimään. Irma alkaa suunnitella kysymyksiä tutkimuksiaan varten ja ravata Keravalla yhtenään. Mutta hänen luonteenlaadullaan varustettu ihminen ei pysty toteuttamaan mitään järjestelmällisesti vaan joutuu aina vain hullumpiin ja hullumpiin tilanteisiin. Lopulta hän saa ensin poliisit peräänsä kuvaannollisesti, sitten kirjaimellisesti.

Irma on yhtä aikaa surumielinen ja koominen hahmo. Oikeita ihmissuhteita hänellä ei oikeastaan ole kuin poikaansa, ja poikakin on salaperäinen eikä kerro elämästään äidilleen. Tuntuu surulliselta seurata, kuinka äiti haparoi suhteessa ainoaan läheiseensä. Nenäpäivä ei selitä, miten Irjan välit poikaansa ovat hapertuneet, ja tuo ihmissuhde mietityttääkin lukijaa koko teoksen lukemisen ajan.

Rimmisen luoma tarina on mielenkiintoinen, mutta vielä hienompaa on teoksen kieli. Se on erilaista ja kekseliästä muttei kuitenkaan anna vaikutelmaa turhasta kikkailevuudesta, mille annan suuren arvon. Esimerkiksi huonounisuutta Rimminen kuvaa seuraavasti: ”Uni tuli joskus aamuyöllä ja oli niin koinsyömää, että repeili itsekseen muutaman minuutin välein.” Vielä hienompaa kieltä ovat jollain tavoin vinksahtaneet sanat, joiden täsmällistä merkitystä tuskin on olemassakaan tai jotka on luotu joistain olemassa olevista sanoista, joiden perusteella ne voi tunnistaa. Tällaisia ovat mm. seuraavat:

ampuuntua – Niin suusta sitten äkisti ampuuntui koko rypäs kysymyksiä - -
mynkiä – Puiden välissä mynki jotenkin vähän vaivalloisen näköisesti joukko pieniä lapsia - -
kaakertaa – Rupesin kaakertamaan sille että ei mitään hätää - -
hajahtaa - - - vaikka hajahtikin edellisillalle.

Nenäpäivä on mielenkiintoinen lukukokemus. Se ei varsinaisesti ole erikoisesta kielestään huolimatta vaikeaa luettavaa, mutta sen jälkeen kaipaa helposti jotain toisella tavalla soljuvaa kirjallisuutta. Pussikaljaromaaniin voi sitten tutustua joskus myöhemmin, kunhan on saanut ensin ahmia jotain aivan erilaista.

True Blood – 3. tuotantokausi

2011-02-13T09:24:00.000-08:00

Maanantaina alkaa viimeinkin ihan Ylen kanavilla True Bloodin kolmas tuotantokausi. Itse en malttanut odottaa tätä hetkeä, vaan tallennutin jaksot vanhemmillani, joilla näkyy Canal+, kanava, joka tietysti näytti tämänkin tuotantokauden jo aiemmin. Sen verran kuitenkin maltoin odottaa, että sarja oli edennyt lopuilleen ja pystyin katsomaan sen mahdollisimman tiiviillä aikataululla. Näin hyvät jatkuvajuoniset sarjat kärsivät, jos niitä katsoo vain yhden jakson viikossa. Lisäksi True Bloodin yhden tuotantokauden tapahtumat sijoittuvat hyvin rajatulle ajanjaksolle eivätkä kestä kovin kauaa sarjan maailmassa, joten tuntuisi tosi omituiselta tuijotella niitä kuukausitolkulla televisiosta.

Seuraava hehkutus sisältää asioita, jotka saattavat häiritä katsojaa, joka ei ole vielä nähnyt sarjan tätä kautta.

True Bloodin kolmas tuotantokausi lähtee ehkä hieman nihkeästi liikkeelle, koska kakkoskauden lopun kamalaakin kamalampi cliffhanger (Sookieta kosinut Bill katoaa juuri ennen kuin ehtii saada kuulla, että Sookie vastaa kosintaan myöntävästi) on niin tehokas, että sen jälkeinen mitä ilmeisin tunnelman laskeminen osuu juuri kolmoskauden ensimmäiseen jaksoon. Onneksi tätä nihkeyttä ei kuitenkaan kestä kauaa.

Kaikille tapahtuu pian jotain, mitä takuulla jaksaa seurata. Sookie haluaa saada Billin takaisin. Bill majailee vampyyrikuningas Russell Edgingtonin luona ja alkaa yhtäkkiä muistuttaa muita vampyyreita – niitä kylmiä ja tunteettomia – paljon enemmän kuin ennen. Sam etsii perheensä, mutta onko ihan oikeasti hauskaa, jos on isä ja äiti ja veli, jotka ovat lähinnä sekopäitä? Jessica opettelee vampyyrina olemista ja ihmissuhteita. Jason haluaa poliisiksi, vaikka voisi olla eduksi, jos hänellä välillä leikkaisi hieman nopeammin. Lisäksi Jason tutustuu tyttöön, jossa on selvästi jotain outoa. Ja mikä parasta – no, Eric Northmanin jälkeen – mukaan tulee ihmissusia, jotka eivät ole mitään karvaisia ihmissekasikiöitä vaan ihmisiä, jotka oikeasti muuttuvat susiksi, ja Sookie saa erään heistä – sellaisen komean nimeltä Alcide – henkivartijakseen.

Russell Edgington on sellainen sekopää, ettei paremmasta väliä. Hänellä on rakastaja, jota ei varsinaisesti voi sanoa tasa-arvoiseksi hänen kanssaan, mutta ainakin siinä määrin tärkeä tuo rakastaja kuningas Edgingtonille on, että kun hän kuolee, kuningas sekoaa ja kulkee rakastajansa jäännösten kanssa ympäri Amerikkaa. Russell Edgington on vastenmielisyydessään hyvin luotu hahmo.

Yksi omista suosikeistani on edelleen Jessica. Hänen ja Hoytin suhteessa on ylä- ja alamäkensä, mutta heidän rakkautensa on kaunista. Sitä paitsi Jessican epävarmuuteen pystyy samastumaan, vaikkei lähes vastasyntynyt vampyyri olisikaan.

Mutta kertokaapa, miksi minun aina tekee mieli alkaa puhua ruotsia, kun katson True Bloodia. Niin, en ikinä ikinä ikinä olisi uskonut, että elämäni suurin seksisymboli olisi joskus ruotsalainen blondi, mutta minkäs teet.

Kaikille Ericin faneille kolmoskauden katsominen tuottanee tuskia. Itse olin hetken aikaa aivan maani myynyt, koska juonikuviot kääntyivät niin päin, että Ericistä näytti auttamatta tulevan vainaa (siis ei enää elävä kuollut vaan kuollut kuollut). Luojalle kiitos, ettei siinä sitten kuitenkaan käynyt niin.

Siispä...

Masennus – realistinen mielentila?

2011-02-03T13:06:00.000-08:00

Aiheestakin kysytään, pitääkö jokaikiseen pahanolon hetkeen antaa helpotukseksi mielialalääkkeitä. Ja aiheesta mietitään sitäkin, mitä mielialalääkkeet ihmiselle tekevät. Ne kun saattavat esimerkiksi viedä kyvyn itkeä, vaikka itkuhan se vasta pahaan oloon auttaisikin, ainakin sopivassa määrin annosteltuna. Niin, ihan aiheesta masennusta pohditaan ja tutkitaan, mutta enpä koskaan olisi uskonut törmääväni sellaisiin näkemyksiin kuin uusinta HyväTerveys-lehteä (2/2011) lukiessani.

Jani Kaaron kirjoittaman artikkelin mukaan masennuksesta on elämän suurissa kriisitilanteissa – esim. puolison jättäessä – se etu, että se saa ihmisen jämähtämään paikalleen. Paikalleen puolestaan kannattaa jämähtää, ettei vain tee ”innostuksissaan” mitään ei-niin-nerokkaita ratkaisuja. On parempi ”murehtia ja märehtiä”. No, tässä nyt vielä on jotain järkeä, sillä isoa ratkaisuja ei kannata tehdä hätiköiden ja elämän suurista pettymyksistä pitää toipua rauhassa.

Mutta sitten… Artikkeli väittää, että normaalitilassaan ihminen kuvittelee itsestään aivan liikoja. Se varmasti pitääkin paikkansa monien kohdalla, mutta tämän ajatuksen ja masennuksen yhdistämisen tulos hämmentää. Tekstin mukaan ”tutkimukset masentuneilla ovat osoittaneet, että he ovat suorastaan inhorealistisia arvioidessaan itseään ja elämäntilannettaan. Ei pessimistisiä, vaan realistisia.”

Huhhuh. Ensiksikin voisi muistaa, että inhorealismi on aika eri juttu kuin realismi. Toisaalta on erittäin vaikea uskoa, että masentunut todellakin näkisi itsensä oikeassa valossa – siis jollain lailla realistisesti. Minun ymmärtääkseni kyse on juuri päinvastaisesta. Masentunut tuntee olevansa huono, masentunut saattaa kokea, ettei hänestä ole mihinkään, että hän on tarpeeton, että hänen olisi parempi kuolla. Tällainen kuvako meillä pitäisi olla itsestämme, jotta osaisimme tehdä elämässämme oikeat ratkaisut?

Masennus mukamas suojaa meitä rikkomasta itseämme elämässä. Entäpä se, kuinka paljon masennus – ihan oikea masennus – rikkoo ihmistä? Eikö olisi parempi olla hieman iloisempi ja uskoa tulevaisuuteen, sillä oikeastikin voi tapahtua hyviä asioita?

Artikkeli myöntää lopulta, että masennus voi muuttua ”luonnollisesta sairaalloiseksi”. Silloin voidaan antaa jo lääkkeitäkin – tosin juoksemalla paranee tekstin mukaan nopeammin. Sitten pitäisi vain tietää, kuinka se hullun masentunut ihminen kiskoo itsensä parantamaan itseään lenkkipolulle. Yöpaidan vaihtaminen päivävaatteisiin kun saattaa sekin olla ylivoimaista. Nämä masennustutkimustulokset saavatkin kysymään, millaisia masentuneita tässä oikein on tutkittu. Ei ainakaan sellaisia, joita itse tunnen.

Hui hulluutta – hurahdin haasteisiin

2011-01-31T13:45:00.000-08:00

Nytpä löysin Kuuttaren lukupäiväkirjasta ihastuttavan haasteen, johon tungen itseni mukaan heti. Ideana on lukea ennen kuin vuosi taasen vaihtuu 10 klassikkokirjaa.

Kirjat löytyivätkin mukavasti…

Mary Shelley: Frankenstein
Emily Brontë: Humiseva harju
Albert Camus: Sivullinen
Richard Adams: Ruohometsän kansa
Umberto Eco: Ruusun nimi
George Orwell: 1984
Mika Waltari: Suuri illusioni
Sylvia Plath: Lasikellon alla
Aino Kallas: Sudenmorsian
Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu

Yllätys yllätys: Kuuttaren lukupäiväkirjasta löytyi myös toinen kiintoisa haaste, jonka alkuperä on täällä. Ideana tässä haasteessa on lukea kirja ja töllöttää sitten kirjasta tehty elokuva. Sitten vain innokkaasti kirjoitetaan kokemuksesta.

Haasteeseen on mahdollisuus osallistua erilaisilla kirja-/elokuvamäärillä. Minä pöhköpää otin mukaan kahdeksan kirjaa, vaikka tiedän, että tuon edellisen haasteen ja tämän kanssa on yhteensä aika paljon tekemistä. Otin mukaan tarkoituksella pari höpsötyskirjaa – kun en esim. ole noita Twilighteja ollenkaan lukenut enkä elokuvanakaan nähnyt.

Listani on tässä:

Ian McEwan: Sovitus
Sophie Kinsella: Himoshoppaajan salaiset unelmat
Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla
Stephanie Meyer: Houkutus
Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo
Paolo Coelho: Veronika päättää kuolla
Agatha Christie: Kuolema Niilillä
Roald Dahl: Jali ja suklaatehdas

Elokuvia synkistelyhetkiin

2011-01-31T09:58:00.000-08:00

Kävimme miehen kanssa viikonloppuna pitkästä aikaa videovuokraamossa. Vierailu oli lyhyt kahdesta syystä: ensiksikin olimme jo päättäneet, mitä vuokraamme, ja toiseksi autolle ei ollut tarjolla laillista pysäköintipaikkaa, joten emme senkään vuoksi viitsineet jäädä vuokraamoon kökkimään kovin pitkäksi aikaa. Mies valitsi elokuvan nimeltä Black Death, minä puolestani Splicen. Synkkien ajatusten parissa kului sitten tämä viikonloppu. (No, olemme joskus pystyneet parempaankin – kerran vuokrasimme nimittäin samaksi viikonlopuksi Pahan maan ja Perhosvaikutuksen…)

Black Death

Black Deathissa on mahdollisuus nähdä aikanaan Keski-Maan Boromiria esittänyt Sean Bean jälleen heiluttamassa miekkaa. Elokuvaa mitä ilmeisimmin onkin markkinoitu nimenomaan Beanin nimellä, vaikka tarina ei olekaan hänen näyttelemänsä Ulricin tarina. Black Deathin päähenkilö on nimittäin nuori luostarin noviisi Osmund (Eddie Remayne), joka on rakastunut laittomasti Averill-nimiseen nuoreen naiseen (Kimberley Nixon).

Black Death sijoittuu 1300-luvulle nimensä mukaisesti mustan surman aikaan. Rutto tappaa ihmisiä niin tehokkaasti, että arkkipiispakin herää, kun alkaa kuulla huhuja, että jossain Englannin syrjäseudulla on kylä, jossa kukaan ei kuolekaan ja jossa kuulemma herätetään kuolleita eloon. Ulric lähetetään selvittämään tuota paholaisen riivausta, ja hakiessaan luostarista opasta hän saa joukkoihinsa myös Osmundin, joka janoaa päästä ruttoa paenneen Avrillin perään.

Ulricin joukko otetaan ainakin ulkoisesti vieraanvaraisesti vastaan, kun se saapuu oudoksuntaa herättävään kylään. Vähitellen kylästä paljastuu kuitenkin epämiellyttäviä puolia. Kylää näyttää johtavan vaalea nainen nimeltä Langiva (Carice van Houten), joka näyttää sitä enemmän noidalta, mitä pidemmälle tarina etenee.

Black Death -elokuvaa katsoessa ei välttämättä kannata panostaa laajamittaiseen napostelutarjontaan, sillä sen verran äklöttävää väkivaltaa ja ruttopaiseita se sisältää, että ruokahalu menee. Tarina on kiehtova, mutta sen loppu on niin lohduton, että on pakko ajatella, että Osmundin olisi ollut parasta vain keskittyä munkin uraan. Ulricin olisi myös ollut parasta pysyä poissa epäilyttävästä kylästä, vaikka siellä kuinka toimittiinkin epäeettisesti. Kovin oli kristitty keskiaika, ja ehkä juuri siksi elokuvan lopputulema on vielä lohduttomampi: ihmistä ei suojele Jumala, eikä sen paremmin ihminen itse. Black Death on kuitenkin kiintoisa katselukokemus historiallisista elokuvista pitävälle.

Splice

Splice kertoo tiedemiespariskunnasta, Clivesta (Adrien Brody) ja Elsasta (Sarah Polley). Pariskunta on juuri onnistunut luomaan aivan uuden elämänmuodon, ja mielessä pyörii ihmisen dna:n risteyttäminen tämän uuden eliön perimän kanssa. Tutkimuslaitos, jossa Clive ja Elsa työskentelevät, haluaa kuitenkin työntekijöidensä keskittyvän muuhun. Niinpä pariskunta toteuttaa hurjan tieteellisen kokeensa salaa.

Kokeen tuloksena syntyy olio, joka kasvaessaan alkaa enemmän ja enemmän muistuttaa ihmistä. Ja kasvuvauhti on nopea – ”lapsi” on hetkessä täysikasvuinen ja täysi-ikäinen. Otus saa nimen Dren (Delphine Chanéac).

Clive on suhteessa jossain määrin altavastaaja. Onneksi hänestä kuitenkin löytyy myös omaa tahtoa, sillä tarinan edetessä Elsa alkaa muuttua vähitellen yhä sekopäisemmäksi. Koko koe tulee alun perinkin tehdyksi Elsan äidiksitulemishalun ja tieteellisten intohimojen sulautuessa yhteen. Kun käy ilmi, että Drenistä saattaa tulla ongelmia – itse asiassa samantien, kun olento on syntynyt – Clive haluaa toimia nopeasti ja päästä ongelmasta eroon brutaaleimmalla mahdollisella tavalla: tappamalla ongelman aiheuttajan. Mutta kun Clivekin alkaa kiintyä Dreniin, roolit vaihtuvat, ja loppujen lopuksi Elsa on vielä julmempi, kuin Clive olisi koskaan ollut.

Splice jättää positiivisessa mielessä epävarman olon: katsoja jää miettimään, miten elokuvan tapahtumiin pitäisi suhtautua. Dren on surumielinen tieteentekijöiden uhri, joka eristetään muusta maailmasta ja jota käy sääliksi. Toisaalta hän on myös julma peto, joka aiheuttaa kauhua. Myös Splicen tarina on siis jollain lailla lohduton – vaikkakin voi sanoa, että Elsa tosiaan saa, mitä tilaa. Vaikka tarinan sanoma – ihmisen ei kuulu leikkiä Jumalaa – on ennestään tuttu, Splice herättää tunteita ja saa ajatukset liikkumaan.

Kokemuksia Paul Austerin teoksista

2011-01-26T12:29:00.001-08:00

En ole ennen lukenut Paul Austerin teoksia ja jossain määrin ajattelin, että ne ovat minulle liian ”nyky”kirjallisuutta. Olosuhteet johtivat kuitenkin siihen, että tutustuin kahteen Austerin pienoisromaaniin, jotka ovat Suomessa ilmestyneet yksissä kansissa. Teokset ovat Mies pimeässä (2008) ja Matkoja kirjoittajankammiossa (2006). Yksiin kansiin nämä tuotokset sopivatkin, sillä niissä on paljon samaa. Toisaalta tuota samaa on niin paljon, että kahdessa tällaisessa tekstissä onkin yhdeksi lukuelämykseksi liikaa.

Mies pimeässä kertoo yhden miehen yhden unettoman yön ajatuksista. Mies asuu erostaan kärsivän tyttärensä luona. Samassa talossa asuu myös miehen tyttärentytär, joka yhtä lailla suree miehen menetystä: hänen poikaystävänsä on teloitettu raa’asti Irakissa. Katya, tuo tyttärentytär, on aiheestakin vakavasti masentunut.

Mies itse, August Brill, ei hänkään ole kovin hilpeä. Yön pimeydessä hän kehittelee päässään tarinaa, jossa Owen Brick -niminen mies on saanut Yhdysvaltain toista sisällissotaa käyvässä rinnakkaismaailmassa tehtäväkseen tappaa miehen nimeltä August Brill. Vähemmästäkin tulee lukijalle mieleen, että tuo yksinäinen uneton mies haluaa kuolla. No eipä halua. En tiedä, mitä hän haluaa, eikä hän itsekään varmaan tiedä.

Matkoja kirjoittajankammiossa kertoo toisesta suljetussa tilassa olevasta miehestä. Jos mahdollista, tarina on omalla tavallaan vieläkin absurdimpi. Herra Blank, vanhus, kirjailija, on suljettu huoneeseen, jossa häntä tarkkaillaan. Huoneessa käy ihmisiä, jotka kirjan kansiliepeen mukaan ”tarkkaavainen lukija saattaa muistaa Austerin aiemmista teoksista”.

On vaikea ymmärtää, miksi Auster on ujuttanut näihin lyhyehköihin tarinoihin (kahden tekstin yhteismitta on vajaat 350 sivua) ainekset ties kuinka moneen täysimittaiseen romaaniin. Joillakuilla nähtävästi on kovin paljon ideoita… Lisäksi Auster syyllistyy kikkailuun, jota jotkut ehkä pitävät korkeakulttuurin ja älykkyyden merkkinä mutta jota voi kutsua myös tekotaiteelliseksi paskaksi. Niin, ja kirjoittaminen kirjailijoista on jo vanha juttu. Miksi kirjailija olisi maailman kiinnostavin ammatti, josta kirjailijoiden pitää jatkuvasti kirjoittaa? No hyväksytään, August Brill on kriitikko, ei kirjailija, mutta yhtä kaikki molempien tarinoiden päähenkilö kirjoittaa tai on ainakin kirjoittanut elääkseen. Ei kirjoittaminen itsessään ole jumalallisuutta tai mitenkään sen maagisempaa kuin mikään muukaan työ.

Paul Auster ei siis saanut minua pauloihinsa ainakaan näiden tekstien perusteella. Toisaalta hänen teoksiaan julkaistaan aika innokkaasti Keltainen pokkari -sarjassa, ja kun olen taas joskus pokkariostoksilla, saatan kuitenkin antaa hänelle toisen mahdollisuuden. Katsotaan.

Itsehän valitset, elätkö oikein vai väärin

2011-01-23T12:02:00.000-08:00

Manipuloiko media meidät uskomaan, että olemme epäonnistuneita, ellemme pysty pitämään itseämme terveenä? Iltalehden nettisivut kertovat mielenkiintoisesta väitöstutkimuksesta, jossa pohditaan terveysjournalismia. Jutussa väittelijä Ulla ”Järvi on huolestunut ajattelutavasta, jossa ihmisen pitää olla terveyttään alati vaaliva kunnon kansalainen. Hän kysyy, onko ihmisarvon mittariksi tullut terveenä pysyminen.”

Tuntuu mukavalta, että joku on nostanut tämän asian esille. Itseäni on nimittäin viime aikoina mietityttänyt se, kuinka meille kaikille asetetaan ympäristöstä – ja median osuus tässä on pelottavan suuri – valtavia paineita. Terveet elämäntavat ovat tietenkin tärkeä asia, enkä halua kiistää sitä, etteikö ihminen voi vaikuttaa aika paljon moniin asioihin elämässään ja hyvinvoinnissaan. Mutta jos alkaa tosissaan lukea, mitä ns. hyvältä – hyväksyttävältä – elämältä vaaditaan, tulee lähinnä hulluksi.

Ihmiseltä vaaditaan valtavaa kontrollia. Syömistä pitää kontrolloida, sillä muuten on huono ihminen, jonka itsekuri ei toimi. Ihminen ei saa antautua ruokanautinnon valtaan kuin ainoastaan silloin kun jokainen kalori on laskettu ja annoksen on todettu olevan terveellisyyden ilmentymä. (Olen törmännyt ajatukseen, että lihava ihminen on epäilyttävä vain sen takia, että hänen lihavuutensa on merkki siitä, ettei hänellä ole itsekuria. Tämä tekee hänestä esimerkiksi kelvottoman työntekijän. Onko sellainen ihminen edes inhimillinen, jolla on täydellinen itsekuri? No, ehkä itsekuri saa lipsua, kunhan ei lipsu ruuan kohdalla.)

Liikunnan saannista pitää puolestaan huolehtia niin, että liikuntakertoja on viikossa riittävästi, että liikunta on sopivan rasittavaa ja että se rasittaa tasaisesti kaikkia lihasryhmiä. Henkisen tasapainon vuoksi pitää olla harrastuksia, jotka avaavat sielun ja lisäävät itsetuntemusta. Parisuhteelle ja lapsille pitää järjestää aikaa, jolloin tehdään jotain rakentavaa, jotain, mikä pitää nämä ihmissuhteet hyvinvoivina ja kasassa.

Poikkeus on seksi. Seksin valtaan pitää heittäytyä, koska hyvinvoivalla ihmisellä on tietenkin hyvinvoiva seksielämä. Itseään kaikin keinoin kontrolloivan ihmisen pitää makuuhuoneessa muuttua seksipedoksi, jolla ei ole estoja, joka toimii hetken mielijohteesta ja joka muistaa ajatella koko ajan sekä itseään että seksikumppaniaan, jotta molemmat saavat täydellisen tyydytyksen.

Jostain syystä pelkään, että se, joka yrittää täyttää kaikki nämä vaatimukset, murtuu ensimmäiseksi. Esimerkiksi oikeaa mielenrauhaa ja tasapainoa ei voi saavuttaa suorittamalla elämää. Vaikken ole niitä itsekään vielä löytänyt, olen tästä aivan varma.

On tärkeää tehdä elämässään hyviä valintoja, jotka auttavat pysymään terveenä. Minusta aika harvalla on kuitenkaan varaa osoitella sormella niitä, jotka eivät halua tuntea huonoa omaatuntoa joka asiasta, jonka tekevät terveyssuositusten vastaisesti. On myös pelottavaa, jos sairastuneita aletaan osoitella sormella ja yhä enemmän ja enemmän ääneenkin ajatella, että itsepähän ovat sairautensa hankkineet.

Voi hitto, en osaa pukeutua oikein

2011-01-10T12:05:00.000-08:00

Tietenkin se on niin, ettei ihminen saa pukeutua, miten lystää. Ainakin asia on niin pukeutumisneuvoja Tuija Kauppisen mielestä, joka kirjoittaa Hesarin yleisönosastossa (10.1.) otsikolla ”Hyvä pukeutuminen on osa hyvää käytöstä”. Kirjoitus on vastaus Ossi Salinin kirjoittamaan tekstiin, jossa nähtävästi todettiin, ”että ulkonäköpaineita töissä on suurenneltu.”

Kauppisella on – tietysti - oma lehmä ojassa, ja itse olen – tietysti - hieman liian skeptinen kaikkea tyyli- yms. neuvontaa kohtaan. Mutta kuitenkin… hieman taas nousi höyry korvista… Olen iän kaiken ollut onnellinen, että minun ei tarvitse pukeutua työhöni muutoin kuin oman ns. tyylini mukaan. En viihtyisi työssäni, jos minun pitäisi käyttää vaatteita, jotka eivät tunnu omilta (pois lukien ehkä niiden ammatinharjoittajien vaatteet, jotka perustuvat pelkkään käytännöllisyyteen, kuten arktisten naparetkeilijöiden lämpöön keskittyvät vaatteet, joissa todennäköisesti viihtyisin oikein hyvin, jos olisin arktisissa olosuhteissa).

Mikäli oikein ymmärrän, Kauppisen mukaan hyvän pukeutumisen osia ovat mm. tyylikkäät hiukset, sopivan alhainen paino, meikkaus ja oikeiden värien käyttäminen vaatteissa. Pitäisi varmaan sitten mennä värianalyysiin, opetella meikkaamaan, laihduttaa reilusti ja muistata föönata ja suihkutella hiukset suihkeilla aamuisin. Sitten olisin varmasti tyylikäs ja ”ilostuttaisin” kaikkia mukaan lukien itseäni, kuten Kauppinen uskoo hyvien pukeutujien tekevän. Tai sitten en ilahduttaisi itseäni ainakaan, sillä tuntisin oloni lähinnä omituiseksi. Tai ainakin olisin vihainen siitä, että sängystä on kömmittävä ylös paljon aiemmin, jotta ehdin tuunata itseni tyylikkääksi.

Ei kai voi minkään sille, että pukeutumisen perusteella ihmisestä tehdään kaikenlaisia johtopäätöksiä. Mutta onko todella niin, että esim. meikin käyttö voidaan laskea siistiin ulkoasuun? Että ihminen ei ota toisia huomioon, jollei meikkaa? Entäpä jos minä koen ihmisen, jonka ulkoasu on viimeisen päälle huoliteltu, ainakin ennen parempaa tutustumista helposti vaikeasti lähestyttäväksi? En tunne kuuluvani samaan porukkaan.

Pahoin pelkään myös, että huoliteltu pukeutuminen määritellään Kauppisen päässä liian kapeasti. Voiko vaikkapa hevari olla huolitellusti pukeutunut? Minusta voi, ja varsinkin hevari voi olla tyylikäs (haluan täsmentää, etten tässä ensisijaisesti viittaa kasarihevareihin).

Kauppisen mukaan ”Hyvä pukeutuminen ja huoliteltu yleisolemus ovat miltei yhtä tärkeitä kuin hyvä käytös.” Lisäksi ”Omalle vartalotyypille, iälle, asemalle ja persoonalle valitut vaatteet kertovat aistikkuudesta, tunneosaamisesta ja ymmärryksestä, jopa yleissivistyksestä.” Ai miten niin? Vaikka hyvällä ulkokuorella voi päästä varmasti ainakin helpommin pitkälle, ulkokuori ei koskaan kerro ihmisen yleissivistyksestä muuta kuin korkeintaan sen hippusen, että ihminen tietää, miten mihinkin tilanteeseen on pukeuduttava, eikä esimerkiksi mene iltapukujuhliin reikäisissä farkuissa. Itse asiassa uskon, että liiallinen huomion kiinnittäminen ulkonäköön voi olla paras tapa antaa se vaikutelma, ettei yleissivistystä ole – mutta tosiaan vain liiallinen.

Entäpä nuo aistikkuus ja tunneosaaminen? Ensiksikin, ei joka paikassa ole mitenkään tarpeellista näyttää aistikkaalta. Toiseksi, miten ihmeessä tunneosaaminen näkyisi pukeutumisesta? Ns. hyvä pukeutuminen (miten se sitten halutaan rajata?) kertoo vain siitä, että ihminen osaa pukeutua, ei se kerro mitään siitä, miten hän osaa tulla toisten ihmisten kanssa toimeen, miten hän osaa asettua toisten asemaan, miten hän osaa lukea ihmisten tunnetiloja.

Hyvät ihmiset, katsokaa nyt ihan oikeasti sinne ulkokuoren alle! Eihän tästä muutoin mitään tule!

”Oman taivaan tänne loin…”

2011-01-08T09:23:00.000-08:00

Luinpa sitten Alexandra Salmelan kohutun teoksen, joka nimessään yhdistää maagisen luvun 27 ja Nightwishin Kuolema tekee taiteilijan -biisin nimen. Tämä Tuomas Holopaisen sanoitus ei ole minulle koskaan täysin avautunut, mutta eipä Salmelakaan taida lainata siitä muuta kuin nuo kolme sanaa - ellei sitten melkein koko ideaa romaaniinsa…

27 eli kuolema tekee taiteilijan kertoo Angiesta, jonka oikea nimi on Marta ja joka opiskelee Prahassa. Mutta sitten iskee ikäkriisi. 27 vuotta tulee täyteen, ja senikäisinähän kaikki suuret taiteilijat – kuten vaikkapa Kurt Cobain ja Jim Morrison – ovat Angien mielestä kuolleet. Niinpä Angie uskoo, että hänenkin on saavutettava jotain, tehtävä merkittävä taiteellinen teko ennen kuin täyttää 28 – niin, ja kuoltava sitten pois.

Luomistyö ei ota gradunteon ohessa lähteäkseen Prahassa, joten Angie käyttää tielleen tulleen tilaisuuden hyväkseen ja lähtee Suomeen, jossa hän majoittuu erään pikkukylän erään saunan yhteyteen. Varsinaisessa talossa asuu lapsiperhe, jonka äiti Piia on jonkinlainen tiukkishippi ja isä Marko hieman rennompi ja joka ajaa Opel Astralla.

Angie pyrkii kirjoittamaan hyvää mutta kirjoittaa kaikenlaista shittiä – niinhän kai usein käy, kun yrittää tehdä taidetta. Vähintään yhtä mielenkiintoista on se, mitä tapahtuu, kun Angie tutustuu varsinkin ”isäntäperheensä” äitiin Piiaan. Piia alkaa muuttua, sekoilla - vaikkei voi sanoa, että hän olisi siihenkään asti kovin täyspäinen ollut.

Teoksen tarina ei ole yhtä erikoinen kuin sen kertomatapa. Kertojana on ajoittain Angie, mutta yhtä lailla tarinaa näyttävät omista näkökulmistaan Kassandra-kissa, Herra Possu, joka on Piian ja Markon kuopuksen Pikku Papsun pehmolelu sekä Astra, joka todellakin on tuo edellä mainittu Opel Astra -henkilöauto. Tätä voisi kutsua kikkailuksi, mutta itse asiassa vain tuo Astra ärsytti minua ja sekin vain siitä syystä, että auton kertomat pätkät on kirjoitettu kuin näytelmäksi, jonka henkilöt on nimetty repliikkien edellä tyyliin ”HÄN, JOKA AJAA” ja ”HÄN, JOKA ISTUU PELKÄÄJÄN PAIKALLA”. Näiden litanioiden lukeminen otti kieltämättä ajoittain hermoon.

Sen sijaan Herra Possu on jollain lailla hellyttävä. Se kertoo tilanteista kuin lapsi, joka ei ymmärrä onneksi aivan kaikkea. Herra Possu myös kuvittelee olevansa mukana tapahtumissa kuin paraskin toimija.

Kassandra-kissa sen sijaan on kyynisyyden perikuva ja sellaisena kiehtova. Sen kertomat jaksot on kaikki otsikoitu joksikin harhaksi: mukana ovat mm. romanttisen rakkauden harha, tehokkuuden harha ja läheisyyden harha. Kissaa ei paljoakaan mainita muiden kertojien osuuksissa, joten se tarkkailee asioita sivusta huomaamattomasti ja on minulle kuin jonkinlainen totuuden ääni, joka musertaa idyllin, jota ainakin Piia on yrittänyt rakentaa. Nähdessään Piian harrastavan miehensä Markon kanssa seksiä Kassandra toteaa: ”Ne yhtyvät. Ne kutsuvat sitä rakastelemiseksi, mutta se on hatarampaa kuin harha, se on silkkaa valetta.” Niin kyyninen tuo kissa on, eikä välttämättä aiheetta.

Angie vaikuttaa jossain määrin sekavalta haahuilijalta, joka haaveilee mahdottomuuksista – tai no miten sen nyt ottaa – mutta ei ole valmis pitkäjänteiseen työhön. Hän kirjoittaa tekstin, hylkää sen paremman (?) idean tullessa ja aloittaa alusta. Opinnotkin ovat siinä sivussa jäämässä kesken. Kuuluisuus, läpimurto, pitäisi tehdä nopeasti ja väkisin. Oletettavasti kovin moni taiteilija ei ole päätynyt kuitenkaan taiteilijaksi päättämällä olla taiteilija ja päättämällä kärsiä.

27 eli kuolema tekee taiteilijan veti minut mukaansa. Uskon, että osasyynä olivat nuo kiintoisat kertojat, erilaiset näkökulmat. Yhdellä kertojalla kerrottuna tarina ei välttämättä olisi ollut yhtä kiinnostava. Tai sitten siitä pitäisi tehdä vakavampi ja kertojan pitäisi olla oikeasti itsetuhoinen – silloin tarina riipisi riittävästi. Nyt tarina sisältää paljon huumoria, eikä Angie oikeasti ole itsetuhoinen, vaikka mukamas kuvittelee, että olisi hienoa kuolla nuorena. Tuskin hänellä edes on kunnollista ikäkriisiä, sillä hän ei pohdi paljoakaan vanhenemiseen liittyviä asioita, ainoastaan tuota 27 ikävuotta, jonka hän luulee olevan maaginen. Ja hei! 27-vuotias on ihan oikeasti vielä todella nuori! Niin nuori näköjään, että kuvittelee itsemurhaa jotenkin hohdokkaaksi jutuksi.

Kieli on - varsinkin virheineen - hauska asia

2011-01-04T01:27:00.000-08:00

Bongasin Iltalehdestä, että Jyväskylän yliopiston kielikeskuksessa on keräilty vuoden mittaan – aivan minun tietämättäni ilmeisesti jo neljänteen kertaan – lehtien kielikukkasia.

Kaikkien iloksi linkitän tuon kielikeskuksen listan tähän.

Kaspianin matka maailman ääriin

2010-12-29T12:43:00.000-08:00

Lapsuudessa Narniaan hurahtaneelle ensimmäinen teatterilevitykseen tullut Narnia-filmi Velho ja leijona toimi oikein mainiosti. Prinssi Kaspian oli hieman liian sotainen ja vakava, mutta joulupäivänä ensi-iltaan tullut Narnian tarinat: Kaspianin matka maailman ääriin toimii taas kuin junan vessa.

Lucy (Georgie Henley) ja Edmund (Skandar Keynes) ovat serkkunsa Eustacen (Will Poulter) luona, kun muu perhe on matkannut jännittävään Amerikkaan. Eustace on sisarusten mielestä raivostuttava, ja he ovat Eustacesta raivostuttavia. Mutta yhtä kaikki nämä kolme joutuvat yhteiseen seikkailuun, kun seinällä roikkuva maalaus vetäisee heidät Narniaan, keskelle valtamerta.

Lucylle ja Edmundille ennestään tuttu Kaspian (Ben Barnes), joka nyt on Narnian kuningas, nappaa lapset mukaan laivaansa Sarastukseen. Kaspian on etsimässä seitsemää kadonnutta lordia ja matkaamassa vaarallisille vesille. Eikä niinkään yllätyksellisesti koko Narnia on jälleen pelastettava – se tosin jää avoimeksi, kuka kutsui muinaisten aikojen kuningattaren Lucyn ja kuninkaan Edmundin Narniaan, mutta yhtä kaikki heitä tarvitaan kuningaskunnan pelastamiseksi.

Kaspianin matka maailman ääriin on puhdasverinen fantasiaseikkailu ja sellaisenaan viehättävä. Läpinäkyvät kristilliset viittaukset (esim. Aslanin sanat, että hänet tunnetaan meidän maailmassamme toisella nimellä) ovat hieman häiritseviä, mutta menkööt, sillä niinhän C.S. Lewisin alkuteoskin on pohjimmiltaan hyvin kristillinen. Ja kyllähän Aslan Jeesus-hahmoksi sopii, varsin vaikuttava leijona kun on.

Mielenkiintoisena sivujuonteena ja sinänsä ainakin nuorempien katsojien kannalta ihan pätevänä teemana elokuvassa on sisarkateus. Lucy haluaisi olla yhtä kaunis kuin sisarensa Susan mutta huomaa, ettei kadehtimisesta seuraa muuta kuin murhetta ja pahaa oloa. Edmund puolestaan kokee epäoikeudenmukaiseksi sen, että on joutunut olemaan kakkoskuningas sen vuoksi, että on veljeään nuorempi. Kateus saa Edmundinkin toimimaan melkein niin, että kaikki tuhoutuu.

Eustace ei ole ensin sopeutua Narnian olosuhteisiin. Itse asiassa hän ei ensin edes usko olevansa missään toisessa maailmassa. Hän kirjoittaa vähemmän mairittelevia kommentteja päiväkirjaansa. Mutta sitten – tietenkin – juuri kömpelöstä reppanasta tulee sankari, joskin osittain hieman yllättävässä muodossa. Mutta ei siitä sen enempää, sanotaan nyt vaikka vain niin, että jokainen kunnon fantasiaseikkailu tarvitsee lohikäärmeen...

Elokuva tavoittaa hyvin sadun taikavoiman, enkä voi kiistää, että on ihanaa, ettei lapsuudessa koettu lumo ole kadonnut. Narnia sopii kaikkinensa paremmin myös hieman pienemmille perheenjäsenille kuin vaikkapa Harry Potter -sarja, joka on synkistellyt jo pidempään ihan liian synkästi pienten lasten katsottavaksi. Vaikka täytyy kyllä myöntää, että lopun taistelu merikäärmeen kanssa tekee Kaspianin matka maailman ääriin -leffastakin vähän isompien lasten elokuvan. Silti en ehkä olisi laittanut sille ja uusimmalle Harry Potter -elokuvalle samaa ikärajaa – nyt molemmilla on Suomessa K11-luokitus.

Oma ehdoton suosikkini uusimmassa Narnia-filmatisoinnissa on joka tapauksessa hiiri. Riipitsiip on kaikkien rapiirisankareiden kuningas. Itse kyllä en lähtisi ottelemaan rapiirilla kovinkaan monenlaisia miekantapaisia aseita vastaan, mutta minä en olekaan Riipitsiip. En tiedä, onko tämä ensimmäinen kerta, mutta nyt ainakin itkin elokuvassa hiiren vuoksi. Leffan lopussa Riipitsiip siirtyy Aslanin maahan, ja se oli kyllä pitkään aikaan liikuttavin elokuvassa näkemäni kohtaus.

Niin, lopussa todellakin Lucy, Edmund, Eustace ja Kaspian saapuvat hiirisankarimme kanssa maailman viimeiselle laidalle, jossa he tapaavat Aslanin. Kaunis hiekkaranta, jonne soudetaan kukkameren läpi, on ihastuttava mutta surumielinen paikka, josta ei pääse eteenpäin, jos vielä tahtoo palata. Seikkailut Narniassa loppuvatkin tuolle rannalle paitsi Riipitsiipin myös Lucyn ja Edmundin osalta.

Onneksi elokuvan loppuun on ujutettu kaksikin vihjettä siitä, että elokuvasarja saattaa kuitenkin jatkua. Seuraava looginen askel olisi Hopeinen tuoli -teokseen perustuva elokuva. Toivottavasti ainakin se tehdään, koska sen tarina on jälleen kunnon fantasiaseikkailu, jossa hiukset saattavat välillä nousta sopivassa määrin pystyyn. Ja minulle ainakin tekee välillä hyvää palata lapsuuden satujen lumoavaan maailmaan.

Rare Exports

2010-12-20T03:59:00.000-08:00

Sen verran jouluihminen taidan olla, että jos elokuvateattereiden tarjonnasta vain löytyy sopiva jouluaiheinen elokuva, sellainen on kiva käydä joulun aikoihin katsomassa. Vakavasti otettavia jouluelokuviahan voidaan tehdä vain Joulupukin kotimaassa Suomessa, joten aika usein valinta on osunut kotimaiseen elokuvaan. Tänä vuonna oli aika selvä, että tuo elokuva olisi Rare Exports.

Pietari-poika (Onni Tommila) asuu aivan Korvatunturin lähellä. Yhdessä ystävänsä Juuson (Ilmari Järvenpää) kanssa hän saa selville, että Korvatunturilla puuhaillaan jotain omituista Joulupukkiin liittyvää. Paikalla on ollut miehiä kaivauksia tekemässä jo jonkin aikaa. Pietarin isä, teurastajana itsensä ja poikansa elättävä Rauno (Jorma Tommila) ei ota poikaansa oikein tosissaan, joten Pietarin on toimittava itse.

Vähitellen alkaa Raunolle ja muillekin paikkakunnan miehille Aimolle (Tommi Korpela) ja Piipariselle (Rauno Juvonen) selvitä, että on tosi kyseessä. Tapettuna löytyneitten porojen täytyy jotenkin liittyä siihen alastomaan äijään, joka löytyi Raunon pihapiiriinsä virittelemästä sudenkuopasta. Pietari valaisee vanhempia: kyseessä on Joulupukki, joka taatusti noudattaa perinteitä, niitä kilttiä lahjoja jakavaa pukkia vanhempia perinteitä nimittäin.

Korvatunturia on kaivettu taloudellisen voiton saamiseksi, ja niinpä päättävät Lapin miehet Rauno, Aimo ja Piiparinenkin ansaita pukilla rahaa. Mutta tarina saakin yllätyskäänteen, kun Joulupukki puetaan Piiparisen punaiseen pukinasuun ja häntä lähdetään kauppaamaan ulkomaalaiselle miehelle, joka Korvatunturillakin on räjäytyksiään tehnyt.

Pietari on tyypillinen elokuvan lapsisankari, joka kasvaa kaverinsa Juuson kiusaamasta arasta pojasta henkisesti niin isoksi, että pystyy toimimaan järkevämmin ja rauhallisemmin kuin aikuiset silloin, kun on kaikista tiukin paikka. Kovista esittävästä muka isosta Juusosta tulee stereotyyppisesti hyvinkin nopeasti pelkäävä pikkupoika, joka kykenee vain itkemään. Mutta eipä siinä mitään, katsoja pitää tietenkin enemmän Pietarista, jota Juuso on elokuvan alun sorsinut.

Hauskaa karuutta ja mustaa huumoria elokuvaan tulee siitä, että Pietarin isän työpaikka eli teurastamo on kodin pihapiirissä. Alastomasta pukistakin meinataan tehdä palasia teurastamon veitsellä. Sitten tehdään toinen ratkaisu, ja joulun hengen mukaisesti Piiparinen päättää syöttää pukille piparia. Sen jälkeen Piiparinen onkin korvaton.

Pietari toteaa elokuvassa, että Joulupukki ei ole ollenkaan sellainen Coca-Cola-hahmo. Ehkä juuri siksi Rare Exports kolahtaa. Se on aikuisempien ihmisten jouluelokuva, jossa mikään ei ole niin siloiteltua kuin jouluelokuvissa keskimäärin. Se pistää vielä vanhaa nuuttipukkiperinnettäkin paremmaksi. Alun jonkinasteisen kömpelyyden jälkeen elokuva on enimmäkseen täyttä asiaa.

Rare Exportsissa täysin stereotyyppisistä aineksista syntyy omaperäinen kokonaisuus, mikä on oikeastaan aika hauska paradoksi. Rare Exports on ihastuttavan posketon leffa, joka siitä huolimatta, että Joulupukki on itse piru, vie joulun tunnelmiin. Myös mainitsemani yllätyskäänne yllättää oikeasti – ja se taitaa olla nykyään jo aika harvinaista nannaa.

Onnellisuudesta

2010-12-13T12:00:00.000-08:00

Monet ihmiset haaveilevat lapsista ja monet tuskailevat jopa lapsettomuushoitojen kanssa vaikka vuosikausia, koska haluavat niin kovasti lapsen. Uskon, että monet näistä ihmisistä myös uskovat, että lapsi tuo onnen. Uusimman Eeva-lehden kannessa Linda Lampeniuskin julistaa tyttärestään: ”Olivia täydensi onneni.”

Uskon itsekin, että lapset tuovat omanlaistaan onnea, sellaista, joka ei muutoin synny. Siksi olen välillä surumielinen sen vuoksi, ettei minulla ole lapsia, vaikka en oikeastaan kaipaa elämänmuutosta, jossa pieni ihminen määrää elämän ihan uusille urille ikiajoiksi.

Ylioppilaslehti on nyt pamauttanut ilmoille jymyjutun: lapsen saatuaan ihminen muuttuu onnettomammaksi. Aiheesta tehtyjä tutkimuksia on vertailtu Yorkin yliopistossa ja vertailtaessa on löydetty vain yhtäläisyyksiä: onnellisuus vähenee, kun lapsi putkahtaa maailmaan.

Tämän pitäisi varmaan lohduttaa, mutta jotenkin en halua uskoa tähän tutkimustulokseen. Tai oikeastaan voihan siihen uskoa, kun muistaa, että useimmiten onnellisuus on ihan itsestä kiinni ja että sen voi pilata vaikkapa vääränlaisilla odotuksilla. Tuntuukin aika oudolta, että kun tutkittiin ihmisten mieluisimpia vapaa-ajanviettotapoja, ajan viettämistä lasten kanssa pidettiin ikävämpänä kuin kotitöitä, tv:n katselua tai shoppailua. 19 vapaa-ajanviettotavasta lasten kanssa oleminen pääsi sijalle 16. Voi vain kysyä, miksi ihmiset hankkivat lapsia, jos imuroiminen ja tiskaaminen on mukavampaa kuin lasten kanssa puuhastelu. Itse en ainakaan halua hankkia tieten tahtoen elämääni lisää asioita, jotka ovat yhtä miellyttäviä kuin nuo kotityöt.

Mutta niinhän myös tutkijapsykologi Nattavudh Powdthavee toteaa: käsitys siitä, että lapsen kanssa on onnellista elää, on vain itsepetosta. Parin muun psykologin mielestä lapsia hankkivat ihmiset haluaisivat vain jäädä vaiheeseen, jossa he elävät pelkästään itselleen ja jota he ovat saaneet elää rauhassa kolmekymppisiksi asti – päinvastoin kuin edellisen sukupolven naiset ja miehet, jotka eivät päässeet leveän elämän makuun ennen lasten hankintaa. Niin, siinä sitä sitten eletään lapsenhankintapaineiden keskellä ja hankitaan lapsi yhteiskunnan, biologisen kellon tai sukulaisten painostamana, vaikka haluttaisiin vain katsella televisiota ja shoppailla.

No, eri asia tietenkin on, kuinka vakavasti nämä tutkimukset pitäisi ottaa. Ylioppilaslehden artikkelissa mainitaan parisuhteesta mm. seuraavaa: ”50-vuotiaana parionni hiipuu, oli lapsia tai ei.” Olen vielä aika kaukana 50:n täyttämisestä, mutta tuskin maailma ihan noin yksioikoinen on. En ainakaan toivo sitä.

Joka tapauksessa on ihana nähdä artikkeli, joka ei toitota samaa maailmankuvaa kuin kaikki muut, vaan kyseenalaistaa asioita. Lapsiperheenkin arki on arkea. Onnellisuus ei synny jostain ulkoisesta, mitä saa, vaikka se olisikin niin iso ihme kuin uusi elämä. Ihminen voi olla onnellinen lapsen kanssa ja myös lapsettomana, ja ehkä onnellisuuden kannalta olennaisinta olisikin osata myös lapsiasian kohdalla tehdä sellainen valinta, joka itselle sopii parhaiten.

Niin, uskon myös, että onnellinen voi olla, vaikka haluaisikin lapsen ja jäisi ilman sitä. On aika kauheaa katseltavaa, kun onnellisuus lasketaan yhden kortin varaan, eikä elämässä nähdä mitään hyvää, jos lasta ei tule. Elämän pettymykset ovat surullisia, hyvinkin surullisia asioita, mutta silti: aika paljon voi omaan onnellisuuteensa vaikuttaa itse niistä suruista huolimatta.

Brunetti ratkaisee jälleen

2010-12-13T04:32:00.000-08:00

Uusin Guido Brunetti –dekkari Unelmien tyttö osui kirjastossa käteen ja pakkohan se oli sieltä ottaa, kun ei tiedä, milloin seuraavan kerran kirjaa näkisi. Venetsia on nimittäin ihana paikka ja Guido Brunetti on ihanan sympaattinen italialainen mies. Venetsia sen sijaan näyttäytyy näissä Donna Leonin kirjoissa paljon vähemmän sympaattisena kuin postikorteissa ja matkatoimistoiden mainoslehtisissä.

Kirjan takakansi ohjaa odottamaan kuolleen tytön löytymistä, mutta ensin Brunetti joutuu aivan toisenlaisen tilanteen eteen. Hänen äitinsä on kuollut ja hautajaisissa mukana ollut pappi padre Antonin haluaa Brunettin selvittävän erään Mutti-nimisen miehen tarkoitusperät. Tämä on nimittäin joko pappi tai huijari, ja eräs padre Antoninin tuttava aikoo myydä talonsa ja lahjoittaa rahat tuolle jonkinlaista uskonlahkoa johtavalle miehelle. Hullulta kuulostaa, ja vielä hullumpaa on, että tämä juonenkehittely unohtuu matkan varrella. Tällaista äärimmäisten uskonlahkojen hulluudesta kiinnostunutta ihmistä kuten minä tämän juonikuvion käänteet kiinnostivat nimittäin kovin paljon.

Niin, kai tuo uskonlahko unohtuu, koska sitten löytyy luvattu kuollut tyttö. Hän lilluu kanaalin vedessä, ja selviää, että hän on Ariana Rocich, 11-vuotias romanityttö, jonka päivät kuluvat murtautumalla taloihin ryöstelemään rikkaampien tavaroita. Tytön löytöpaikan lähellä asuukin Fornarin perhe, jonka luona on käynyt varkaita, joten enää on selvitettävä, mikä johti tytön kuolemaan. Miksi hän päätyi ruumiiksi Fornareiden luona käydessään tai käytyään?

Brunetti yrittää taas sompailla sopivasti työpaikkansa vähemmän miellyttävien esimiesten johdossa. Onneksi häntä auttaa jälleen kerran signorina Elettra, joka katsoo parhaaksi käyttää kaikessa hiljaisuudessa kaikkia käytettävissä olevia lähteitä. Tällä kertaa Brunetti yrittää myös sotkea jo melkein nuoriksi aikuisiksi varttuneet lapsensa Chiaran ja Raffin rikosjutun tutkintaan, mutta Paola-vaimo lähettää nämä ostamaan jäätelöä ja läksyttää miehensä saman tien: lasten annetaan olla rauhassa rikosjutuilta.

Brunetti on siitä erikoinen rikospoliisi, ettei hänen yksityiselämässään ole kummempia ongelmia. Rakastava vaimo kokkaa ihania italialaisruokia ja lastenkasvatuskin näyttää onnistuvan pariskunnalta. Onkin ihana lukea leppoisasta perhe-elämästä, perheestä, jossa ihmiset aidosti välittävät toisistaan. Eihän kaikilla dekkaripoliiseilla tarvitse olla alkoholiongelmaa, ihmissuhdeongelmia tai ongelmia työn ja perheen yhteensovittamisessa.

Mutta Venetsialla on ongelmia. Donna Leon tuo hyvin näkyviin italialaisen yhteiskunnan epäkohdat. Nytkin paljastuu, että suhteilla voi välttää tuomion vakavastakin rikoksesta.

Kirjan loppu jää avoimeksi. Kaikki ei selviä, mutta sitä kommentoi itse Brunetti sanoessaan vaimolleen, ettei elämä ole sellaista, että kaikella olisi aina selkeä loppuratkaisu. Siihen on kai lukijankin tyydyttävä, sillä muutenkin Brunetti-kirjat ovat harvinaisen elämänmakuisia.

Kosto: Rakkaustarina

2010-12-12T12:19:00.001-08:00

Joyce Carol Oatesin romaani Kosto: Rakkaustarina on ensimmäinen kirjailijalta lukemani kirja. Se ei ole pitkä, mutta tarina mahtuu juuri sopivasti noin 150 sivuun ja vakuuttaa. Kevyttä kesäistä (eikä niin talvistakaan) lukemista Kosto: Rakkaustarina ei lyhyydestään huolimatta ole, sillä tarina kertoo raiskauksesta ja siitä, kuinka ihmiset ajautuvat tekemään ratkaisuja silloin, kun oikeus ei näytä toteutuvan.

Teena Maguire joutuu joukkoraiskauksen uhriksi. Hänen 12-vuotias tyttärensä on venevajan nurkassa piilossa, kun äiti raiskataan venevajassa. Siinä sitten romahtaa kaikki, varsinkin, kun oikeusjärjestelmäkään ei löydä raiskaajista syytä. Koko länsimainen oikeudenkäynti kiteytyykin kirjassa seuraavaan ajatukseen:

”Niin mutta se pitää todistaa. Oikeudessa.
Ei riitä, että se tapahtui. Että Teena Maguire melkein kuoli. Se pitää myös todistaa.”

Teena Maguiren ja hänen tyttärensä lisäksi kirjassa on kolmas keskeinen henkilö, poliisi nimeltä John Dromoor. Tämä kuvataan teoksen alussa aseista liiankin kiinnostuneeksi mieheksi, joka on kerran tutustunut Teena Maguireen baarissa, vaikka miehellä onkin oma perheensä. Ja mikäs siinä, koska Teenan ja Johnin välille kasvaa jonkinlainen yhteys, joka ei kuitenkaan ole perinteinen rakkaustarina, joka johtaa samaan vuoteeseen, vaan ystävyys.

Ehkä juuri tuon yhteyden vuoksi ja siksi, että sattuu olemaan työvuorossa, kun Teena Maguiren raiskauspaikalle tarvitaan poliisia, John Dromoor kokee, että raiskaajien on saatava tuomionsa. Eikä Dromoorille tuota vaikeuksia keksiä, miten tuomio toteutetaan: ruumiita alkaa löytyä, mutta kukaan ei osaa kohdistaa epäilyksiä poliisimieheen.

Kosto: Rakkaustarina käyttää mielenkiintoista kerrontatekniikkaa. Suuri osa siitä on kirjoitettu sinä-muodossa, kuin joku puhuisi Teenan tyttärelle Bethelille. Niinpä kirjassa korostuu juuri tyttären näkökulma. Se on hyvä valinta, vaikken ehkä kaikkein eniten pidäkään tuosta sinä-kerronnasta.

Mutta kyllä muitakin näkökulmia näytetään. Näytetään, mitä tapahtui Teenan poikaystävälle Caseylle, miten lehdistö riepotteli Teenan elämää, miten raiskaajien äidit uskoivat poikiensa syyttömyyteen loppuun saakka.

Kosto: Rakkaustarina on rankka kertomus, jossa ei ole onnellista loppua. Mutta niinhän olen jostain lukenutkin: kun jokin raju tapahtuma muuttaa elämän, onnellista loppuelämää ei enää ainakaan samalla tavalla voi saada. Joyce Carol Oatesin teos ei jätä kylmäksi, joten tartun kyllä jatkossa hänen muihinkin kirjoihinsa.

Synnit kirjaan

2010-12-09T07:30:00.000-08:00

Katja Kallion Syntikirja on ensimmäinen kirjailijan teos, jonka olen lukenut. Odotin kevyttä lukemista ja otin kirjan bussissa luettavaksi työmatkalukemiseksi. Teos ei ehkä ollut aivan niin kevyt kuin odotukseni oli, joten hieman intensiivisempi keskittyminen olisi varmaankin auttanut saamaan romaanista enemmänkin irti.

Kirjan nimi tulee Sofia-nimisen naisen pitämästä kuvitteellisesta syntikirjasta: Sofia haluaa kirjata mieleensä kaikki tekemänsä virheet. Ajatus on mielenkiintoinen, sillä on oikeastikin olemassa itselleen niin julmia ihmisiä, että he kantavat syyllisyyttä jokaisesta pikkuvirheestäänkin. Outoa teoksessa on vain se, että vaikka se käsittelee ihmisten epätoivottavaa, syntistäkin elämää, tuo syntikirja tulee konkreettisesti esille todella harvoin. Noin hyvästä ideasta olisi voinut ottaa enemmänkin irti. Ajatelkaa nyt tyyliin: ”Rakas syntikirja, tänään olen tehnyt syntiä – heittänyt roskan maahan ja käyttänyt ikävää äänensävyä puhuessani työkaverilleni.” Lisäksi minusta Sofia keskittyy liian vähän virheisiinsä pitääkseen ihan oikeasti syntikirjaa.

Sofiaakin keskeisemmässä osassa Syntikirjassa on hänen äitinsä Tuulikki, joka on kirjan alussa juuri jätetty. Pitkäaikainen aviomies Henri on lähtenyt löydettyään nuoremman naisen nimeltä Denise. Tuulikilla on ollut nuorempana suhde Arno-nimiseen mieheen, joka on ohjannut hänen lopputyötään. Tiedä sitten, onko Henri kostamassa vai mitä, mutta joka tapauksessa on hänen vuoronsa rakastua luvattomasti.

Yksi keskeinen teema kirjassa ovat kielletyt suhteet. Sofia kulkee äitinsä ja isänsä jalanjälkiä ja aloittaa suhteen Temaksi kutsutun remonttimiehen kanssa. Sofia itse on eronnut, mutta Temalla on vaimo. Lopulta joku puuttuu tähän pettämisen kierteeseen ja se on Sofian 11-vuotias tytär Kerttu, joka sanoo äidilleen varsin suoraan oman mielipiteensä. Tarina tuo muutoinkin esille sen, ettei onnea löydä sillä tavoin, miten kirjan henkilöt sitä etsivät.

Mielenkiintoinen sivujuonne on Sofian ja Tuulikin suhde. Äidillä tyttärellä on niin kireää, että välillä asioita sanotaan hyvinkin loukkaavasti. Suhdetta symboloi nukkekoti, jonka Tuulikki hankki muka Sofialle tämän ollessa pieni. Äiti innostui kuitenkin nukkekodista niin paljon, etteivät tyttären tekeleet sinne edes kelvanneet. Joko tästä tai jostain muusta syystä Sofia inhoaa nukkekotia, ja vaikka Tuulikki haluaa lahjoittaa sen lapsenlapselleen Kertulle, se palautetaan hänelle.

Hupaisaa – vai miten se pitäisi ajatella – on, että ääni Tuulikin kellossa muuttuu, kun Sofia luulee sairastavansa syöpää. Äiti yrittää korjata välejä tyttäreensä. No, sitten Sofian kyhmy osoittautuukin joksikin aivan muuksi kuin syöväksi ja Tuulikki hermostuu tyttäreensä entistä enemmän aivan suotta.

Syntikirja oli ihan mielenkiintoinen lukukokemus. Voisin lukea muitakin Kallion teoksia – vaikka hieman paremminkin keskittyen.

2 x 100 kirjaa -haaste

2010-12-03T13:13:00.000-08:00

Laurenin pitämässä Lukuisa-blogissa oli mukava haaste, johon on pakko osallistua. Rakastan kirjalistoja ja tehtävänä oli merkitä kahteen sadan kirjan listaan lihavoiden ne kirjat, jotka on lukenut. Tässä minun tulokseni. Ensin BBC:n tekemä lista. Uskovat mokomat, että ihmiset eivät ole yleensä lukeneet kuin 6 listan kirjoista.

1. Pride and Prejudice – Jane Austen
2. The Lord of the Rings – JRR Tolkien
3. Jane Eyre – Charlotte Bronte
4. Harry Potter series – JK Rowling (osan olen lukenut suomeksi, osan englanniksi, jonkin kirjan molemmilla kielillä)
5. To Kill a Mockingbird – Harper Lee
6. The Bible
7. Wuthering Heights – Emily Bronte
8. Nineteen Eighty Four – George Orwell
9. His Dark Materials – Philip Pullman
10. Great Expectations – Charles Dickens
11. Little Women – Louisa May Alcott (olen mahdollisesti lukenut tämän nuorena, mutten ole varma)
12. Tess of the D'Urbervilles – Thomas Hardy
13. Catch 22 – Joseph Heller
14. Complete Works of Shakespeare
15. Rebecca – Daphne Du Maurier
16. The Hobbit – JRR Tolkien
17. Birdsong – Sebastian Faulks
18. Catcher in the Rye – JD Salinger
19. The Time Travellers Wife – Audrey Niffenegger
20. Middlemarch – George Eliot
21. Gone With The Wind – Margaret Mitchell
22. The Great Gatsby – F Scott Fitzgerald
23. Bleak House – Charles Dickens
24. War and Peace – Leo Tolstoy
25. The Hitch Hiker’s Guide to the Galaxy – Douglas Adams
26. Brideshead Revisited – Evelyn Waugh
27. Crime and Punishment – Fyodor Dostoyevsky
28. Grapes of Wrath – John Steinbeck
29. Alice in Wonderland – Lewis Carroll
30. The Wind in the Willows – Kenneth Grahame
31. Anna Karenina – Leo Tolstoy
32. David Copperfield – Charles Dickens
33. Chronicles of Narnia – CS Lewis
34. Emma – Jane Austen
35. Persuasion – Jane Austen
36. The Lion, The Witch and The Wardrobe – CS Lewis (tämä on hieman omituinen listaus, koska kirja sisältyy kohtaan 33, mutta saanpahan sitten yhden kirjan lisää…)
37. The Kite Runner – Khaled Hosseini
38. Captain Corelli’s Mandolin – Louis De Berniere
39. Memoirs of a Geisha – William Golden
40. Winnie the Pooh – AA Milne
41. Animal Farm – George Orwell
42. The Da Vinci Code – Dan Brown
43. One Hundred Years of Solitude – Gabriel Garcia Marquez
44. A Prayer for Owen Meaney – John Irving
45. The Woman in White – Wilkie Collins
46. Anne of Green Gables – LM Montgomery
47. Far from the Madding Crowd – Thomas Hardy
48. The Handmaids Tale – Margaret Atwood
49. Lord of the Flies – William Golding
50. Atonement – Ian McEwan
51. Life of Pi – Yann Martell
52. Dune – Frank Herbert
53. Cold Comfort Farm – Stella Gibbons
54. Sense and Sensibility – Jane Austen
55. A Suitable Boy – Vikram Seth
56. The Shadow of the Wind – Carlos Ruiz Zafon
57. A Tale Of Two Cities – Charles Dickens
58. Brave New World – Aldous Huxley
59. The Curious Incident of the Dog in the Night-time – Mark Haddon
60. Love in the time of Cholera – Gabriel Garcia Marquez
61. Of Mice and Men – John Steinbeck
62. Lolita – Vladimir Nabokov
63. The Secret History – Donna Tartt
64. The Lovely Bones – Alice Sebold
65. Count of Monte Cristo – Alexandre Dumas
66. On the Road – Jack Kerouac
67. Jude the Obscure – Thomas Hardy
68. Bridget Jones’s Diary – Helen Fielding
69. Midnight’s Children – Salman Rushdie
70. Moby Dick – Herman Melville
71. Oliver Twist – Charles Dickens
72. Dracula – Bram Stoker
73. The Secret Garden – Frances Hodgson Burnett (tämäkin on epävarma tapaus)
74. Notes from a Small Island – Bill Bryson
75. Ulysses – James Joyce
76. The Bell Jar – Sylvia Plath
77. Swallows and Amazons – Arthur Ransome
78. Germinal – Emile Zola
79. Vanity Fair – William Makepeace Thackeray
80. Possession – AS Byatt
81. A Christmas Carol – Charles Dickens
82. Cloud Atlas – David Mitchell
83. The Colour Purple – Alice Walker
84. The Remains of the Day – Kazuo Ishiguro
85. Madame Bovary – Gustave Flaubert
86. A Fine Balance – Rohinton Mistry
87. Charlotte's Web – EB White
88. The Five People You Meet In Heaven – Mitch Albom
89. Adventures of Sherlock Holmes – Sir Arthur Conan Doyle
90. The Faraway Tree collection – Enid Blyton
91. Heart of Darkness – Joseph Conrad
92. The Little Prince – Antoine de Saint Exupery (taas epävarma tapaus)
93. The Wasp Factory – Iain Banks
94. Watership Down – Richard Adams
95. A Confederacy of Dunces – John Kennedy Toole
96. A Town Like Alice – Nevil Shute
97. The Three Musketeers – Alexandre Dumas
98. Hamlet – William Shakespeare (olen lukenut ainakin jonkinlaisen hieman lyhennetyn version – toivottavasti en kovin paljon lyhennettyä, sillä en pidä kirjojen pilkkomisesta)
99. Charlie & the Chocolate Factory – Roald Dahl
100. Les Miserables – Victor Hugo

Laskujeni mukaan sain 20 varmaa osumaa, tosin tuo Narnia-sarjan kuuluisin kirja tulee listan virheen vuoksi laskettua kahteen kertaan.

Toinen lista on suomalaisempi ja sisältää ”Keskisuomalaisen 100 kirjaa, jotka tulee lukea ennen kuolemaa”:

1. Mika Waltari - Sinuhe Egyptiläinen
2. J.R.R. Tolkien - Taru sormusten herrasta
3. Väinö Linna - Tuntematon sotilas
4. Aleksis Kivi - Seitsemän veljestä
5. Väinö Linna - Täällä Pohjantähden alla 1-3
6. Agatha Christie - 10 pientä neekeripoikaa
7. Fjodor Dostojevski - Rikos ja rangaistus
8. Anne Frank - Nuoren tytön päiväkirja
9. Douglas Adams - Linnunradan käsikirja liftareille
10. Astrid Lindgren - Veljeni Leijonamieli
11. Antoine de Saint-Exupéry - Pikku Prinssi (no tämä oli sellainen epävarma tapaus jo edellisessä listassa)
12. J.K. Rowling - Harry Potter -sarja
13. Gabriel García Márquez - Sadan vuoden yksinäisyys
14. George Orwell - Vuonna 1984
15. Veikko Huovinen - Havukka-ahon ajattelija
16. Elias Lönnrot - Kalevala
17. Jane Austen - Ylpeys ja ennakkoluulo
18. Sofi Oksanen - Puhdistus
19. Astrid Lindgren - Peppi Pitkätossu
20. Mihail Bulgakov - Saatana saapuu Moskovaan
21. Richard Bach - Lokki Joonatan
22. Umberto Eco - Ruusun nimi
23. Tove Jansson - Muumipeikko ja pyrstötähti
24. J. & W. Grimm - Grimmin sadut I-III
25. Dan Brown - Da Vinci -koodi
26. Enid Blyton - Viisikko-sarja
27. Anna-Leena Härkönen - Häräntappoase
28. Ernest Hemingway - Vanhus ja meri
29. Goscinny - Uderzo - Asterix-sarja (näitä luettiin minulle pienenä niin paljon, että katson tuntevani tarpeeksi hyvin sarjan merkittävimmät teokset)
30. John Irving - Garpin maailma
31. Louisa May Alcott - Pikku naisia (pitää jälleen varustaa kysymysmerkillä)
32. Victor Hugo - Kurjat
33. C.S. Lewis - Narnian tarinat
34. A.A. Milne - Nalle Puh
35. Henri Charriete - Vanki nimeltä Papillon
36. Alexandre Dumas - Kolme muskettisoturia
37. Emily Bronte - Humiseva harju
38. William Golding - Kärpästen herra
39. Juhani Aho - Rautatie
40. Leo Tolstoi - Anna Karenina
41. Frank McCourt - Seitsemännen portaan enkeli
42. Arthur C. Clarke - Avaruusseikkailu 2001
43. J.D. Salinger - Sieppari ruispellossa
44. Charlotte Brontë - Kotiopettajattaren romaani
45. Kurt Vonnegut - Teurastamo 5
46. Isaac Asimov - Säätiö
47. Aapeli - Pikku Pietarin piha
48. Leo Tolstoi - Sota ja rauha
49. Mauri Kunnas - Koiramäen talossa
50. Margaret Mitchell - Tuulen viemää
51. Nikolai Gogol - Kuolleet sielut
52. Albert Camus - Sivullinen
53. Kirsi Kunnas - Tiitiäisen satupuu
54. Hergé - Tintti-sarja
55. Miquel Cervantes - Don Quijote
56. Eduard Uspenski - Fedja-setä, kissa ja koira (epävarma tapaus)
57. Mark Twain - Huckleberry Finnin seikkailut
58. Johanna Sinisalo - Ennen päivänlaskua ei voi
59. Herman Hesse - Lasihelmipeli
60. Günther Grass - Peltirumpu
61. Jostein Gaarder - Sofian maailma
62. Leon Uris - Exodus
63. Lucy M. Montgomery - Pieni runotyttö (tämänkin olen saattanut lukea lapsena)
64. Ilmari Kianto - Punainen viiva
65. Franz Kafka - Oikeusjuttu
66. Guareschi Giovanni - Isä Camillon kylä
67. Lewis Caroll - Liisan seikkailut ihmemaassa
68. John Steinbeck - Eedenistä itään
69. Kari Hotakainen - Juoksuhaudantie
70. Paulo Coelho - Istuin Piedrajoen rannalla ja itkin
71. Jules Verne - Maailman ympäri 80 päivässä
72. Risto Isomäki - Sarasvatin hiekkaa
73. Jaroslav Hasek - Kunnon sotamies Svejk maailmansodassa
74. Giovanni Boccaccio - Decamerone
75. Oscar Wilde - Dorian Grayn muotokuva
76. Milan Kundera - Olemisen sietämätön keveys
77. Homeros - Odysseia
78. Peter Hoeg - Lumen taju
79. Arthur Conan Doyle - Baskervillen koira
80. William Shakespeare - Hamlet
81. Eino Leino - Helkavirsiä-sarja
82. Stieg Larsson - Miehet, jotka vihaavat naisia
83. Yrjö Kokko - Pessi ja Illusia
84. Thomas Harris - Uhrilampaat
85. Raymond Chandler - Syvä uni
86. Jean M. Untinen-Auel - Luolakarhun klaani
87. Deborah Spungen - Nancy
88. Stephen King - Hohto
89. Laura Ingalls Wilder - Pieni talo preerialla
90. Laila Hietamies - Hylätyt talot, autiot pihat
91. Aino Suhola - Rakasta minut vahvaksi
92. Aleksandr Solzhenitsyn - Vankileirien saaristo
93. Mikael Niemi - Populäärimusiikkia Vittulajänkältä
94. Timo K. Mukka - Maa on syntinen laulu
95. Juha Vuorinen - Juoppohullun päiväkirja
96. Kjell Westö - Missä kuljimme kerran
97. Veijo Meri - Manillaköysi
98. Maria Jotuni - Huojuva talo
99. Juha Itkonen - Anna minun rakastaa enemmän
100. Jan Guillou - Pahuus

Toisesta listasta sain osumia 37. Harmillista on se, että lapsuuslukemisista on kadonnut sen verran muistia, ettei voi olla ihan varma, onko silloin todella lukenut jonkin kirjan vai onko vain hypistellyt sitä. Ja on lapsuuden jälkeiseltäkin ajalta kirjoja, joista ei ole varma, onko lukenut ne vain osittain vai loppuun asti.

Päätin laatia pienen lisähaasteen. Sen voi toteuttaa yhteensä molemmista listoista, pelkästään jommastakummasta tai miten vain haluaa. Itse teen sen jälkimmäisestä listasta, koska siinä on mukana suomalaistakin kirjallisuutta, joka saa ja jonka pitää mielestäni olla suomalaisille tärkeää.

Listaan siis seuraavat asiat:

3 listan kirjaa, jotka näistä ovat tehneet suurimman vaikutuksen:

Narnian tarinat – sitä ei voi sivuuttaa, koska elin pitkät ajat sen lumoissa lapsena
Kalevala – ehtymätön, hurja
Taru sormusten herrasta – on vaikea uskoa, että joku todella näkee sellaisen vaivan, mikä tämän teoksen ja muiden Keski-Maa-teosten syntyyn on tarvittu
(P.S. Sydämeni vuotaa verta, kun oli pakko jättää Saatana saapuu Moskovaan pois)

3 kirjaa, jotka lemppaisin listalta:

Juoppohullun päiväkirja – en ole lukenut, mutta jotenkin tuntuu oudolta, että se on samalla listalla Dostojevskin kanssa
Miehet jotka vihaavat naisia – itseeni Millennium-trilogia ei kolahtanut kovinkaan kovaa kirjoina (olen lukenut kaksi), ja uskon, että dekkarimaailmasta löytyy aikaa paremmin kestäviä teoksia, myös ruotsalaisia
Rakasta minut vahvaksi – olen taas ehkä ennakkoluuloinen, mutta jos listalla ei ole maailmankirjallisuudesta kuin pari runokirjaa, miksi juuri tämä on valittu, miksei vaikka Edith Södergrania?

3 kirjaa, joiden pitäisi olla listalla:

Romeo ja Julia – no kyllä maailman kuuluisimman rakkaustarinan pitää olla mukana
H.C. Andersenin sadut – kaikkien on tunnettava Pieni merenneito, Keisarin uudet vaatteet, Pieni tulitikkutyttö jne.
Ovidiuksen Rakastamisen taito – on se kumma, kun antiikin kirjallisuus on sivuutettu kokonaan

3 listan kirjaa, joita en ole lukenut ja jotka kiinnostavat minua eniten:

Anna Karenina – olen vuodenvaihteessa menossa katsomaan näytelmätulkinnan teoksesta
Sinuhe, egyptiläinen – se onkin kesken, olen kaksi kertaa aloittanut enkä ole vielä päässyt loppuun
Täällä Pohjantähden alla – sen verran olen lukenut, että tiedän teoksen vaikuttavuuden, loppuunkin asti tahtoisin joskus päästä

Olisi kiva, jos joku nappaisi tämän jatkohaasteen. Jos näin teet, laita kommentti, jotta tiedän käydä blogissasi lukemassa näkemyksesi.

Totta

2010-11-29T09:35:00.000-08:00

Riikka Pulkkisen Finlandia-palkintoehdokkaana oleva romaani Totta kertoo siitä, kuinka kolmen sukupolven naiset reagoivat siihen, kun vanhin heistä on jättämässä tämän maailman. Elsa on sairastunut syöpään, ja hänen elinaikansa on peruuttamattomasti vähissä. Hänen miehensä Martti, taiteilija, joutuu hyväksymään sen, että Elsa haluaa kaivaa esille Martin 1960-luvulla tekemän pitkän syrjähypyn lastenhoitaja Eevan kanssa. Kun Eevan mekko löytyy Martin ja Elsan kotoa, isoäiti paljastaa tyttärentyttärelleen Annalle kaiken. Annan äiti Eleonoora, jota Eeva on aikanaan hoitanut, järkyttyy asian esiin tulosta paljon enemmän kuin Martti. Annaakin asia koskettaa niin, että hän lähtee jäljittämään Eevaa.

Anna joutuu kuitenkin etsimään Eevan 1960-luvun kämppiksen, koska Eeva itse on kuollut. Eevan kohtalo alkaa kaihertaa: mihin tai miten nuori nainen kuoli? Kaikkea Eevasta ja tämän suhteesta Marttiin ei saada selville, mutta enemmän paljastuu, kun kirja vie takaumin 1960-luvulle.

Martin ja Eevan vuosia kestänyt suhde on aiheuttanut sen, ettei Eleonoora enää aikuisena pysty täysin varmaksi muistamaan, mitkä muistot liittyvät hänen lastenhoitajaansa Eevaan ja mitkä äiti-Elsaan, joka oli työmatkoillaan pitkiä aikoja poissa Eleonooran ollessa pieni. Tätä puolta olisin suonut tulevan esille vielä korostetummin. Miten pieni tyttö koki sen, että isällä oli kaksi suhdetta yhtä aikaa? Eleonoora kapinoi välillä Eevaa vastaan mutta kaikkinensa tuntuu elävän tilanteessa, kuin siinä ei olisi mitään ihmeellistä – ehkä edes ymmärtämättä sitä. Toisaalta tyttö on kiintynyt molempiin naisiin eikä haluaisi menettää kumpaakaan.

Toisella tavalla hukassa on Anna, joka yrittää seurustella Matias-nimisen pojan kanssa, mutta kärsii nähtävästi jonkinlaisesta masennuksesta, sillä on maannut kaksi viikkoa lattialla pääsemättä sieltä ylös. Itselleni eräs kirjan miellyttävimpiä asioita oli muuten Annan ja tämän isoisän Martin lämmin suhde. Anna mm. pelasi Martin kanssa peliä, jossa he bongasivat esimerkiksi busseissa ihmisiä, joille antoivat nimet ja elämäntarinat. Myös isoäitiinsä Annalla on lämmin suhde – ehkäpä juuri niin kuin useinkin isovanhempiin saattaa olla lämpimämmät välit kuin vanhempiin.

Pettämisen aiheuttamia tunteita ei sinänsä kirjassa kuvata helpoiksi, mutta jotenkin niiden pitäisi mielestäni olla voimakkaammat. Miksi Martin suhde Eevaan ei aiheuta kenessäkään ainakaan kovin paljoa avointa vihaa? Eikö asiasta tule isompaa sotkua vain siksi, että Elsa on kuolemassa, vai onko Martin syrjähyppy asianosaisille jo vanhentunut, mielessä loppuun käsitelty?

Riikka Pulkkinen kirjoittaa runollisesti ja kuvallisesti, välillä ehkä hieman liiankin runollisesti. Joka tapauksessa kirja koskettaa varsinkin alussaan ja lopussaan. Johtuisiko siitä, että silloin käsitellään Elsan syöpää ja hänen kuolemaansa? Kirjan alkua lukiessani jouduin jopa sellaiseen tilaan, että ajattelin, etten pysty lukemaan pidemmälle, etten halua lukea sitä tuskaa, vaikka kirja olikin hyvä. Lopussa puolestani itkin. Kokonaisuus ei kuitenkaan järisyttänyt, mutta siitä huolimatta Totta oli positiivinen lukukokemus.

Lopuksi pieni tyhmän lukijan kysymys. En tiedä, onko lukukykyni todella vajavainen, mutta minulle jäi epäselväksi, kuka oli Linda. Hän vaikutti olevan tyttö, jota Eleonoora aikoinaan hoiti. Toisaalta hän tuli vastaan takaumassa 1960-luvulta, jolloin Eleonoora oli vielä itse lapsi eikä luultavasti hoitanut ketään. Oliko ketään Lindaa olemassakaan? Kertoisiko joku?